Kun Waldemar aamulla heräsi, hän tiesi tarkalleen, miten toteuttaa suunnitelmansa. Ei niin, että hän olisi sitä perusteellisesti suunnitellut, ei, hän vain yksinkertaisesti tiesi.
Sitä ennen oli selvittävä muutamasta aamurutiinista. Ensiksi piti käydä potalla, joka löytyi tutulta paikalta sängyn alta. Sen jälkeen yöpuvusta eroon, ja pienten vaikeuksien jälkeen polvihousut jalkaan. Koko ajan Waldemar seurasi herpaantumatta syrjäsilmällä tapahtumia keittiössä.
Keittiö oli se pieni huone eteisen ja kamarin välissä. Siihen mahtui juuri ja juuri hella, pieni ruokapöytänä toimiva kaappi ikkunan eteen sekä puulaatikko, josta pitkin päivää laitettiin hellan pesään klapeja. Hellaan ei saanut koskea, se oli kielletty, ja kokemuksesta Waldemar myös tiesi miksi.
Kamari oli vähän tilavampi. Takaseinälle mahtui heteka, etuosaan pieni pöytä ja kaksi tuolia. Yöllä heteka levitettiin, ja silloin se täytti melkein koko kamarin. Lisäksi keittiön puoleisella seinällä oli sellainen muurattu, vähän lipastolta näyttävä möhkäle, jota kutsuttiin takaksi.
Siinä takassa oli sellainen pieni reunus siinä takkaluukkujen yläpuolella. Reunuksella oli ihan tietty tarkoitus. Sen lisäksi, että siinä oli kynttilä ja tulitikkuaski (jossa oli keskimäärin 50 kpl trustivapaita tulitikkuja), se oli paikka johon keväisinä sunnuntaiaamuina isä asetteli appelsiinin viipaleita kolmeksi ryhmäksi: yksi tietysti Waldemarille, toinen äidille ja kolmas isälle itselleen. Ne sai syödä sen jälkeen, kun kaikki aamuiset työt oli hoidettu.
Mutta nyt takaisin tähän aamuun.
Kun Waldemar kapusi keittiön pöydän ääreen, laittoi äiti hänen eteensä kupin maitoa. Maito oli vielä lämmintä, tänä aamuna lypsettyä. Maidon viereen ilmestyi voileipä, ja sitten se se tuttu litteä pullo pöytänä toimivan kaapin alahyllyltä. Pullosta äiti kaatoi ruokalusikkaan kullankeltaista ainetta.
”Otappas tämä ensin niin pysyt terveenä”, sanoi äiti aina viedessään lusikan suuhuni. Niin tälläkin kertaa.
Kun oli nielaissut lusikalliseni, meinasi hymy väkisin päästä esiin. Oli täysi työ pysyä vakavana, suunnitelmani ei saisi paljastua.
”Syöppäs nyt siinä rauhassa, niin äiti käy saunalla laittamassa pyykit likoamaan”, sanoi äiti ja lähti likapyykki kainalossa saunalle.
Samantien kun ovi painui kiini, Waldemar hyppäsi tuolilta ja juoksi kulmaikkunaan katsomaan, että äiti on varmasti saunalla. Waldemarin mielen täytti hillitön riemuntunne.
”Nyt pää kylmänä, tätä tilaisuutta ei saa pilata”, sanoi Waldemar itselleen niin määrätietoisesti, kuin vain vielä alle kolmevuotias ikinä voi.
Vikkelästi takaisin keittiöön, pöytänä toimivan kaapin ovet auki ja lattialle istumaan avoimien ovien eteen. Siellä alahyllyllä se oli, aivan niinkuin Waldemar tiesi. Litteä pullo, jonka etiketissä oli rivissä hienoja kolikon näköisiä esineitä.
”Ne ovat kulta- ja hopemitaleita joita tämä kalanmaksaöljy on voittanut, se on niin hyvää”, oli äiti selittänyt, kun Waldemar niistä oli kysynyt.
Ja aivan kuin Waldemar olisi jo osannut lukea, hän sanoi ääneen
”Möllerin kalanmaksaöljyä, niin hyvää, että se on kulta- ja hopeamitaleilla palkittua”.
Pullon korkki oli vähän tiukassa, pienen kauhunsekaisen punnertamisen jälkeen se kuitenkin avautui. Kurkistus toiselle hyllylle, sieltä löytyi leipä josta helposti lohkesi nyrkkiin sopiva pala. Tunne oli jo tässä vaiheessa kuin voittajalla – hymyä ei enää pidätellyt mikään.
Ensin puraisu leipäpalasesta ja sitten reipas kulaus pullosta, ei mitään ruokalusikallista. Välissä Waldemar kuunteli ettei vaan äidin askeleita vielä kuuluisi. Ja kun kaikki oli hiljaista, uusi puraisu leivästä ja taas päälle kunnon ryyppy pullosta.
Kulta- ja hopemitalitkin pullon kyljessä saivat osansa sisällöstä, piti varoa, ettei pullo luiskahda kädestä.
Vielä Waldemar ehti ottaa pari kulausta. Sitten alkoi tuntua vatsassa ja kurkussa jotenkin omituiselta, paha olo ja päässäkin tuntui jotenkin utuiselta. Mitä ihmettä tämä nyt on.
Kuin unen takaa kuului äidin askeleet ovelta, sitten kauhistunut parahdus
”Mitä sinä poika olet mennyt tekemään”!
Aamun lopputapahtumista Waldemar ei muista itse mitään.
Hän ei muista mitään siitä, miten äiti nosti hänet oksennuslammikosta syliinsä. Miten äiti juoksi pihalla raikkaassa ilmassa, kalpea ja tajuton Waldemar sylissään, hokien
”Älä hyvä Jumala anna pojan kuolla, älä anna sen kuolla”.
Välillä äiti huusi
”Auttakaa nyt joku, mitä minun pitää tehdä”, mutta eihän siellä metsän keskellä kukaan ollut kuulemassa. Paitsi ehkä se Jumala, jos nyt sekään sieltä korkeuksistaan äitiä huomasi ja kuuli.
Jälkeenpäin Waldemar sai monesti kuulla aamun tapahtumista, kun äiti kertoi siitä jo ikäänkuin hassuna tapahtumana tuttavilleen. Jostakin syystä tapahtuma tuntui muistakin huvittavalta.
Waldemar itse ajatteli, että
”Ainakin otettiin selkävoitto riisitaudista”, ja että
”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti”.
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti