Kun ihminen kuolee, hänen kokoisensa tyhjä tila jää maailmaan, ympäristöön, jossa hän eli. Jos ihminen on tehnyt päivätyönsä pääasiassa käsillään, muokannut ympäristöään, on tuo tyhjä tila ulkopuolisenkin helposti aistittavissa. Tuo tyhjä tila luonnollisesti täyttyy ympäröivällä elämällä ajan myötä. Toisinaan sen huomaa vielä vuosienkin jälkeen.
Aatos kuoli syksyllä 2007. Kerron tässä muutamin sanoin joitakin häneen liittyviä piirteitä, sellaisia jotka jäivät mieleen sen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jolloin sain Aatoksen tuntea. En tuntenut häntä nuorena miehenä, olen vain kuullut juttuja, joten niistä ajoista en voi kertoa. Laitan tähän myös joitakin hänen vakiosanontojaan jotka tulivat vuosien myötä hyvinkin tutuiksi, lentäviksi lauseiksi.
Kuvat kesämökin (jonka hän itse rakensi) pihamaalta kertovat mielestäni Aatoksen jättämästä tyhjästä tilasta. Aika on jotenkin käsin kosketeltavasti pysähtynyt, työkalut ja muut tavarat selvästi odottavat isäntää vähän hyljätyn oloisina. Mutta Aatos ei enää palaa.
Aatos oli niitä ihmisiä, jotka puuhastelivat koko ajan jotakin. Välillä isompaa, välillä taas lähes jonninjoutavaa, mutta jotakin oli aina tekeillä. ”Kun ei tässä ole mittään vakituista kiirettä” oli Aatoksella tapana sanoa silloin, kun hän joskus vain istuskeli olutlasi kourassaan. Sanonta kuvasi hyvin myös hänen työnteon vauhtiaan: otettiin rennosti, puuhasteltiin.
Puuhasteltavaa täällä Strängnäsissä, Mälaren rannalla olevassa kesäpaikassa todella riittikin. Mökissä oli jatkuvasti kunnossapitoa, ja jos ei ollut tarpeeksi, niin rakennettiin vierasmökki lisäksi. Varsinkin suuri piha-alue istutuksineen teetti runsaasti työtä. ”Se on omistavan luokan ongelma” totesi Aatos, jos joku hänelle päivitteli työn suurta määrää. Kaiken tämän lisäksi Aatoksella oli vielä lähes pakkomielteisen intohimoinen suhde vanhaan kunnon Tipparelluun (Renault 4L). On muuten melkein yhtä miellyttävä ajaa kuin Rättisitikka. Tätä klassikkoaaan hän piti ajokuntoisena niin pitkään kuin rahkeet riittivät. Joskus vuosituhannen vaihteessa rellu viimein tuli siihen kuntoon, että uskalsin lyödä konjakkipullosta vetoa sen liikkeelle saamisesta. Liikenteeseen rellua ei enää saatukaan.
Sauna oli Aatokselle tärkein asia mökillä. Ei mennyt varmaan päivääkään, etteikö sitä lämmitetty. Sauna oli tilava ja siinä oli kertakaikkisen hyvät löylyt. ”Saunassa olis akkojen ja kissojen lämpö”, kuului saunasta huuto, kun lämpömittari näytti vajaata seitsemääkymmentä. Kun sitten akat ja kissat olivat päässet jaloista, tuli miesten vuoro. Saunominen oli perusteellista, välillä istuttiin terassilla ja vähennettiin olutvarastoja. Joskus kaivettiin konjakkipullokin jostakin kätköstä, loraus lasin pohjalle ja ”armen i vinkel och botten upp”. Siinä tuli juteltua monenlaisista maailman asioista. Uuteen jutun aiheeseen Aatos vaihtoi sujuvasti aloittamalla ”sanoppas sinä, kun olet meistä viimeksi kouluja käynyt”, ja taas välillä löylyyn.
Kun sitten pitkän kaavan saunomisen jälkeen kävi kutsu ruokapöytään, joka oli usein katettu pihamaalle, kuului vastaus ”millä te oikeen elätte, kun te aina syötte”. Mutta jos ruokana sattui olemaan maksakastiketta, siirtyi Aatos hyvin sukkelaan pöydän ääreen. Mikään suursyömäri hän ei todellakaan ollut, vähän naposteli, ja selitti syyksi että ei kannata turhaan syödä ”kun olen tällainen läppaskuri”. Mutta ruokaryypyt oli silti aina nautittava, ”ei kai tänne seurustelemaan tultu”. Ja kun jutut alkoivat luistaa, tuli aina johonkin väliin ”Isshällä oli ärrrävika ja äidillä ässhävika, mut musshta on tullu sshuhtkoht norrrmaali”, omaa pientä ärrävikaansa naureskellen.
Muutamat kauhunhetketkin tuli Aatoksen kanssa koettua. Se tapahtui joskus 90-luvun alussa, kun oltiin taas vietetty muutama kesäinen päivä mökillä, ja tuli poislähtöpäivä. Oltiin laitettu edellisenä aamuna verkot veteen ja ne piti ottaa tietysti pois ennen mökiltä lähtöä. Mälaren näytti tuona aamuna tylyimmän puolensa, myräkkä oli melkoinen. Mutta pienellä perätuupparilla sinne vaan lähdettiin. Matka vastatuuleen kesti loputtoman kauan, aallot heittelivät, perämoottori haukkasi välillä tyhjää. Ketään muuta ei vesillä näkynyt. Siellä kaukana rannasta tuli väkisin mieleen, että näinköhän tänne jäädään. Aatoskin näytti melko kalpealta, mutta myrskyn yli huusi, että prrrkele, kyllä me ne verkot haetaan. Ja haettiinhan me ne verkot, ja takaisin rantaankin päästiin. Polvet vähän notkahteli, ei paljon naurattanut ja sovittiin, että naisväelle ei kerrota myräkän kovuudesta mitään. ”Enkelt så faan”, kuittasi Aatos. Mitäpä siihen lisäämään.
Nämä valokuvat on otettu nyt heinäkuussa, kun käytiin ensimmäistä kertaa Aatoksen kuoleman jälkeen mökillä. Täytyy myöntää, että kyllä Aatos tuli joka kulmauksessa vastaan (toki tietysti vain kuvannollisesti). Tai oikeastaan siellä törmäsi siihen tyhjään tilaan, joka hänestä sinne oli jäänyt. Puhuimme hänestä paljon, muistelimme, nauroimme ja vakavoiduimme. Varsinkin siellä Aatoksen pyhätössä, tilavan saunan isoilla lauteilla, hyvässä löylyssä yksin istuessani, tunsin, että tämä on sitä hyvästien jättämistä. Ja vaikka Aatos tykkäsi kuumasta saunasta, soisin hänen kuitenkin katselevan touhujamme tuolta pilven reunalta, ei tuolta kuumasta alakerrasta.
Eiköhän oteta malja sille, vai mitä Aatos.
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti