Someron yhteiskoulun poikia

 
    Arto sai uudeksi nimekseen Ernest (muistaakseni), minä Peter.  Luokanvalvojamme Fräulein Halme, joka opetti meille myös saksaa, risti koko luokan uudelleen heti keskikoulun ensimmäisellä tunnilla 1.9.1958 Someron yhteiskoulussa.  Se oli osa opettajamme kunnianhimoista suunnitelmaa, jolla piti tehdä meistä jukuripäistä alttiimpia saksan  kieliopin hienouksille. Puhuttelisimme toisiamme saksalaisilla nimillä ja olisimme ikään kuin pieni saksalainen yhteisö.  Oppimistulokset olivat valitettavasti kuitenkin hyvin vaihtelevia.  Viiden vuoden kuluttua minä ja muutama muu kovakalloinen saimme keskikoulun päästötodistukset vasta saksan kielen ehtojen suorittamisen jälkeen.  Eikä siitä missään tapauksessa voi syyttää opettajaamme, hän kyllä teki sen mikä tehtävissä oli.  Minultakin vaan yksinkertaisesti puuttui motivaatio: mitä ihmettä Somerolla tekisin saksan kielen taidolla.

    Arto oli melkoinen vauhtipyörä: pienikokoinen, vikkelä liikkeissään ja nokkela.  Missä Arto liikkui, siellä tapahtui aina jotain.  Ja jos joskus tuli  pientä skismaa jonkun kanssa, apuun tuli Keijo, jonka suojeluksessa oli turvassa.  Keijo oli luokkamme rotevin kooltaan ja niin hyväntahtoinen, että häntä ei saanut mitenkään suuttumaan.  Hän ratkaisi ongelmatilanteet voimakkaalla olemuksellaan sekä myhäilyllään.

    Arton kanssa alkoi vähitellen löytyä monenlaisia yhteisiä kiinnostuksen kohteita.  En jaksa muistaa, missä järjestyksessä näitä kiinnostavia juttuja löytyi, eikä sillä järjestyksellä niin merkitystä olekaan.  Monilla niillä on kuitenkin ollut minulle hyvin kauaskantoisia seurauksia, niiden varassa minusta on kasvanut sellainen kuin nykyään olen.  Täytyy olla kiitollinen, että silloin löysin kaverin joka oli kiinnostunut samoista asioista - tai oikeastaan niitä kiinnostavia asioita syntyi uusia koko ajan, ei niitä ollut valmiina olemassa.  Ei ainakaan kaikkia.  Yhtäkkiä vaan huomattiin, että hei, tämähän on mielenkiintoista.

    Linnut olivat jossakin vaiheessa kiintoisa harrastus.  Kierrettiin pitkin niittyjä ja rantoja kiikarin, lintukirjan ja muistivihkon kanssa.  Pidettiin lintupäiväkirjaa, opeteltiin latinankielisiä nimiä.  Ensin keväällä ilmestyi Alauda arvensis, sitten Fringilla coelebs, Motacilla alba ja viimein Hirundo rustica.  Kirjastosta etsittiin kaikki lintuja käsittelevät teokset ja biologian tunneilla lintuja käsiteltäessä olikin sitten tilaisuus loistaa.  Kirjastossa toki vietettiin usein aikaa muidenkin teosten kuin lintukirjojen parissa. 

    Urheilullisista harrastuksista koripallo oli ylitse muiden.  Innoittajana oli Harlem Globetrotters, tuo mahtavaa koripalloshowta Suomessakin esittämässä käynyt joukkue.  Taidettiin olla aika hyviäkin, koska kerran voimistelutunnilla pelattiin voitollisesti kahdestaan luokan muista koostuvaa joukkuetta vastaan.

    Postimerkit olivat jossain vaiheessa iso juttu.  Siinä paneuduttiin tosissaan filatelian saloihin.  Kirjakaupasta ostettiin postimerkkipakkauksia, kierrettiin tuttujen vinteillä etsimässä vanhoista korteista ja kirjeistä merkkejä ja taidettiinpa siinä Arton isoveljen kokoelmaakin vähän verottaa.  Koululla toimi muistaakseni myös postimerkkikerho, mutta siinä oli vanhempia oppilaita eikä siihen oikein arvannut lähteä mukaan.  Harrastus on kuitenkin säilynyt, Suomi-merkkien kokoelma karttuu edelleen.

    Olihan sitä monenlaista muutakin yhteistä harrastusta shakkia ja lennokkien rakentelua myöten.  Kaiken ylitse tuli sitten kuitenkin musiikki.  Arto oli opiskellut jo muutaman vuoden pianonsoittoa dir. mus. Herman Kantolan opastuksella.  Mutta sitten astui kuvaan jazz, eikä siitä maailmasta enää paluuta ollut.  Suuri merkitys oli sillä, että Arton vanhemmat veljet omistivat jazz-levyjä.  Niitä käytiin koulun jälkeen kuuntelemassa, useimmiten luvatta, joten äkkilähtöön piti aina olla varautunut.  Siellä kuunneltiin Art Blakeys Jazz Messengersiä, Modern Jazz Quartettia, Charlie Parkeria, John Coltranea sekä monia muita jazzin virstanpylväitä.  Omia levyjäkin tietysti pyrittiin hankkimaan, mutta Somerolla se oli hyvin hankalaa, tarjonta oli hyvin minimaalista.

    Jazz-musiikin äänenkannattaja Rytmi-lehti tuli oikein postin kantamana kotiin ja siitä ahmittiin taustatietoa, konsertti- ja levyarvosteluja sekä uutisia.  Rytmin legendaariselta toimittajalta Raita Outiselta on jäänyt mieleen muutamia sanontoja hänen värikkäistä kirjoituksistaan.  Ornette Colemanin free-jazzista hän kirjoitti ”animaalisessa avantgardisuudessaan fantastisen suggeroivaa”.  Jimmy Giufren konsertin jälkeen hän otsikoi juttunsa ”Korkealla lentävät Giufren linnut”.  Count Basie puolestaan sai elämään jääneen kommentin pianosoolostaan kappaleessa The Kid From Red Bank ”svengaa kuin hirvi”.

    Idoleitaanhan nuoret aina tuovat tavalla tai toisella näkyvästi esille, me ilmaistiin se kirjoittelemalla kirjojen ja vihkojen kannet täyteen muusikoiden nimiä.  Pidettiin keskenämme kilpailuja, kumpi seuraavan koulutunnin aikana muistaa useamman saksofonistin tai pianistin tai basistin nimen.  Jazzista piti aina ja joka paikassa puhua niin että muut usein jo hermostuivat.  Oltiin kuin lähetyssaarnaajia käännytystyössä.  Me kaksi vastaan muu luokka, käännytettäviä oli paljon.

    Tuo aika ja jazziin lumoutuminen vaikuttivat kummankin meidän elämään.  Arto opiskeli muusikoksi, on nykyään arvostettu pianisti, säveltäjä ja klavikordisti.  Minulle musiikista tuli harrastus johon jonkun verran on sisältynyt myös opiskelua ja soittoa.  Ilman jazz-musiikkiin tutustumista olisi harrastus jäänyt varmaankin paljon suppeammaksi, monta ovea olisi jäänyt avaamatta, monta kokemusta kokematta.

    Ehdittiin me sentään soittaa samassa orkesterissakin, vaikka tiet keskikoulun jälkeen erosivatkin viideksikymmeneksi vuodeksi.  Ollessamme keskikoulun viimeisellä luokalla koulu sai ymmärtääkseni lahjoituksena pienen soittokunnan verran puhallinsoittimia, torvia.  Koululle tietysti perustettiin heti puhallinorkesteri, jonne kiinnostuneet saivat ilmoittautua.  Me Arton kanssa oltiin varmaan ensimmäisinä paikalla perustamistilaisuudessa ja muutenkin meidän luokka taisi olla aivan yliedustettuna orkesterissa.  Soittimien jaossa oppilaan koolla  oli selvästikin merkitystä: Arto sai trumpetin, minä tenoritorven, Keijo bassotorven ja muut siitä väliltä.  Silloin sain ensikosketuksen nuoteista soittamiseen sekä ennen kaikkea yhdessä soittamiseen.  Siinä oli todellista oppimisen riemua.  Ensimmäinen esiintyminen oli viimeisenä keväänä koulun juhlassa.

    Keskikoulun jälkeen muutin Espooseen, Arto jäi aluksi Somerolle.  Arton opiskelu sekä ura alkoivat suuntautua yhä selkeämmin musiikin pariin ja kauaksi maailmalle.  Se onkin sitten jo kokonaan oma tarinansa, josta muutama sana vähän myöhemmin.  Nykyään Arto asuu, tai itseasiassa on jo pitkäänkin asunut jälleen Somerolla.  Ollaan kevään ja kesän aikana tavattu pari kertaa.  Edellisestä tapaamisesta ehti kulua viisikymmentä vuotta.

 Linkistä pääsee tunnelmoimaan The Modern Jaxx Quartetin (Milt Jackson (vibraphone), John Lewis (piano), Percy Heath (bass), Connie Kay (drums)) kanssa: Softly, as in a Morning Sunrise (1955)

 http://www.youtube.com/watch?v=crCxefHCLJA&list=PLtD20jgLGDle4JwwYR-LvJFIeBGwdgQ6_&index=6