Edellisen blogikirjoituksen tekeminen ei ollut sieltä helpommasta päästä. En tarkoita teknisesti enkä asiasisällön kannalta. Tosin on sekin myönnettävä että asioiden karsinta, tiivistäminen ja järkevään järjestykseen saattaminen tuotti vähän ongelmia.
Vaikeaksi sen teki se, että asioita kirjoittaessa väkisinkin tuli miettineeksi kaikkea sitä mitä Arto oli saanut kokea ja tehdä, missä oli ollut osallisena. Siinä nimittäin oli paljon sellaista, mitä minäkin olin nuorena haaveillut tekeväni. Tuli melkein tunne, että Arto oli, omansa lisäksi, elänyt minunkin puolestani minun haave-elämääni. Sellainen hvvänolontunne, että onneksi hän sentään oli opiskellut ja tehnyt kaikkea sitä mitä minäkin alitajuisesti olisin halunnut. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että minäkin olisin opiskellut Intiassa ja olisin musiikin tutkimisessa ja tekemisessä saavuttanut sellaista mitä Arto saavutti. Jotakin samansuuntaista, mutta toki omien kykyjeni rajoissa. Ehkä rivimuusikkona, joka tilaisuuden tullen livahtaa kavereiden kanssa jammaamaan kuin J.Janatuinen konsanaan kun vain jossain jazzi kajahtaa.
Älkää nyt pitäkö minua aivan hulluna, (tai pitäkää vain jos niin haluatte,) sillä en voi olla vertaamatta Arton uraa erään toisen henkilön uraan. Tämä toinen henkilö tosin on fiktiivinen, mutta hänenkin nuoruuttaan, musiikinopiskeluaan 60-luvulla ja uran rakentumista seurasin intensiivisesti muutaman kymmenen tunnin ajan. Hän on tietysti Edgar Reitzin Heimat-trilogian Hermann Simon. Kun katsoin ensimmäistä kertaa trilogian 25 tuntista toista osaa (Heimat II), alusta alkaen huomasin/olin huomaavinani tietynlaisen yhteyden, samankaltaisuuden Hermannin sekä Arton välillä. Välillä melkein henkilöt sekoittuivat päässäni (olisikohan pitänyt ajoissa hakeutua psykiatrille).
Väistämättä mieleeni tulee näitä tilanteita miettiessäni Junnu Vainion erään hyvin tunnetun laulun sattuvat sanat. Vähän lyhennettynä, pääkohdittain:
”Sun lähtöäsi seurasin mä päässä laiturin
Me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin
Sinä pidit oman pääsi
Säädit itse elämääsi
Koit nuorena sen kaiken
Mistä turhaan uneksin”
”Albatrossi joka lepäämättä liitää
Se sinun sielusi on juuri kukaties
Taivaan sinessä saat vapaana sä kiitää
Lapsuustoverini vanha merimies”
”Kun lähelleni näin mä naurulokin kaartavan
Niin tiesin että jotakin nyt vihdoin oivallan:
Siinä sielu on sen miehen
Jonka työt jää puolitiehen
Ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman”
En tiedä onnistuinko selventämään, miksi tuon blogikirjoituksen tekeminen Artosta oli minulle vaikeaa. Se vaan yksinkertaisesti nosti tietynlaisia tunteita taas kerran pintaan, nyt ehkä tavallista enemmän, koska kirjoittaessa piti asioita eritellä tarkemmin.
Kyllä minä elämääni tyytyväinen silti olen, tietysti, sillä olenhan elänyt sen niin kuin olen osannut. Entä olenko onnellinen? Olen enimmäkseen, en onnekseni kaiken aikaa. Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen on varmasti eniten eteenpäin, muutokseen, vievä voima. En vieläkään tiedä mikä on se onnellinen olotila johon elämän tarkoitus (elämän on tarkoitus) meidät johdattaa.
Valinnat elämäni varrella olen tehnyt olemassa olevilla eväillä niissä tilanteissa kun ne vastaan ovat tulleet. Voi olla, että olisin johonkin muuhunkin, ehkä jopa parempaankin pystynyt, tai sitten en. Sitä ei saa jälkikäteen enää onneksi koskaan tietää. Unelmointia puolitiehen jääneiden töiden parissa saan joka tapauksessa vastaisuudessakin vapaasti jatkaa, se on täysin omissa käsissä. Ja voin ainoastaan olla onnellinen ja ylpeä siitä, että tunnen sellaisenkin ihmisen kuin Arto. (Ja Hermann!)
Jotenkin on uskottavaa, että on vaikeaa kirjoittaa ihmisestä, joka on toteuttanut niitä haaveita, joita itselläkin on ollut. Ja rohkeaa. Ja silti huomaa, että ne omat unelmatkin hieman muuttuvat vuosien varrella ja että myöhemminkin voi toteuttaa unelmiaan. Jos ei ihan siinä muodossa kuin ennen haaveili, niin jossakin muussa sitten. Ja voihan elämä tuoda eteen ihan uusiakin juttuja, mitä ei nuorempana voinut kuvitellakaan.
VastaaPoistaTotta, kyllähän ne haaveet ovat tietysti jonkin verran muuttuneet, realistisempaan suuntaa. ”Ovat haaveet karisseet” voisi moni nyt hyvällä syyllä sanoa.
PoistaKirjoittaminen oli myös yksi kouluajan haaveista. Nyt on mukava huomata, että voihan sitä kirjoitella ihan näin omaksi ilokseen ja terapiakseenkin. Ilman sen suurempaa tavoitetta. Onneksi on keksitty blogi ja onneksi lukijat antavat paljon anteeksi kun tietävät että kysymyksessä on vain joku ihme vaari joka päästelee höyryjä.
Kiitos. :)
VastaaPoista