Risusavottaa

 
 
    Viikko sitten kävin Somerolla raivaamassa lepikköä mökin takapihalta.  Raivauksen tulokset jäivät levälleen ympäriinsä, sen verran tyhjäksi takki meni.  Kun parin tunnin rupeaman jälkeen kaadoin termarista kahvia, meinasi kahvi jäädä juomatta.  Käsissä oli sen verran armoton vapina, että kuppia ei voinut huulille nostaa.  Ei kun kuppi pöydän reunalle, kaksin käsin siitä kiinni ja syvä kumarrus jotta sain siemailtua mukini tyhjäksi.

   
    Eilen oli taas suunta kohti Someroa. Päivästä oli tulossa aurinkoinen ja lämpötila oli muutaman asteen pakkasella.

    Vuorossa oli jälkikäsittely, risusavotan mukavampi osa.  Risut piti kasata sekä polttaa.  Tähän aikaan vuodesta maa on sen verran märkää, että nuotion pitoon uskaltaa ryhtyä.  Tänä vuonna oli jostakin syystä vaikeaa saada nuotio niin kuumaksi, että tuoreiden risujen poltto onnistui.  Aikaa kului pienen tulen kanssa puuhastellessa pari tuntia ennen kuin homma alkoi toimia.  Osasyyllinen oli varmaankin täysin tyyni ilma, ei minkäänlaista tuulenvirettä, joka olisi antanut tuleen eloa.

     Tämä on myös henkistä, pääkopan sisällä tapahtuvaa risusavottaa.  Ajatusten perkaamista.

    Olen tätä samaa homma tehnyt useana vuonna.  Se on hyvin rauhoittavaa hommaa.  Lyhyessä loppusyksyn päivässä hämärien välissä kaikessa rauhassa kerätä risuja, lisätä niitä nuotioon ja siinä välissä katsella ympärillä olevaa lapsuuden maisemaa.  Täällä Waldemar on syntynyt ja viettänyt kymmenen ensimmäistä vuottaan.  Toisella puolella avautuu peltomaisema ja toisella metsää.  Muista ihmisistä ei näy merkkiäkään, kauempaa tieltä ainoastaan kuului toisinaan autojen vaimeaa ääntä.  Tällä kertaa edes peurat eivät näyttäytyneet, närhi oli ainoa joka joka pariin kertaan kävi muistuttamassa olemassa olostaan.

    Tällaisina päivinä saa olla aivan yksinään, ajatukset ainoana seurana.  Mieleen tulee väkisinkin erilaisia muistoja lapsuudesta.  Kuusi vuotta sitten kuollut isäni tulee myös monesti mieleen.  Näkyyhän täällä mökillä isän kädenjälki joka paikassa.
 

    Nuotion palaessa kiertelen kameran kanssa lähiympäristössä.  Tutut paikat näyttävät näyttävät talven tuloa odotellessaan kovin alakuloisilta.  Luontoa peittää valkoinen kuura, joka tekee puista ja pensaista taideteoksia.

 
    Auringon alkaessa laskea, kiinnittyy katse puiden latvoihin.  Pienen peltoaukeaman takana olevaa metsää raivattiin muutama vuosi sitten niin, että paikoitellen jäljelle jäi vain muutama puu lintujen laulupaikoiksi.  Tiheämmän metsikön takaa tulevat laskevan auringon säteet löytävät muutaman yksinäisen männyn.  Mäntyjen valossa kylpevät latvukset näyttäisivät olevan tulessa, kun ne saavat aivan uuden värityksen päivän päätteeksi.

    Taivaanranta saa myös auringon laskiessa omat sävynsä.  Aivan samanlaista värien loistoa ei täällä näe kuin mitä kotona meren rannalla.  Meri synnyttää aivan omanlaisiaan pilvimuodostelmia joissa viimeiset auringon säteet leikkivät värikylvyssä.  Mutta komealta täälläkin maisema hämärtyvässä illassa näyttää.

 Nuotio alkaa vähitellen hiipua, se on tehtävänsä tehnyt.  Samanlaista tunnelmaa ja samanlaisia ajatuksia pitää taas odottaa kokonainen vuosi.  Tämä on  tällainen tilinpäätöspäivä vuoden lopulla.  Vaarin tekemiset ja ajatukset on taas pantu nippuun.  Täytyy vaan olla sen verran lempeä itselleen, että myöntää tästäkin vuodesta itselleen hyväksynnän.  Parantamista toki seuraavalle vuodelle löytyy.