Eilisessä postauksessani kirjoitin Grandolasta ja neilikkavallankumouksesta. Siihen liittyvässä kommentissaan Marmustoi mainitsi, että vallankumouksen lähtömerkkinä soitettu Grandola, Vila Morena ei ollut jäänyt hänen mieleensä. Kun vuosien varrella tuo sama tapahtuma on tullut tuttavien kanssa puheeksi, olen kuullut useimmiten saman asian. Ei heidänkään mieleensä ole jäänyt tuo laulu millään tavalla. Se tuntuu olevan siis aivan normaalia, ei siinä mitään ihmettelemistä. Sen sijaan aloin miettiä, että miksiköhän sitten minulla tuo lähestymistapa tiettyihin asioihin ja niiden muistamiseen on sellainen kun on.
60-luvun loppu sekä 70-luku oli minun kohdallani sitä maailmanparannusaikaa, joka useimmilla nuorilla ihmisillä ainakin noina vuosikymmeninä kuului asiaan. Suomessa ei ollut varmaan ainoatakaan rauhanasiaan, solidaarisuuteen, kansojen vapaustaisteluun, imperialisminvastaisuuteen, työväen ja opiskelijoiden oikeuksien puolustamiseen, kulttuuri kansaa palvelemaan, jne liittyvää liikettä, jossa en jollakin tapaa olisi pyrkinyt olemaan mukana. Muistan vieläkin selvästi sen palavan tunteen, jolla tietoa ja kokemusta piti hankkia - kaikkea piti seurata, kaikkeen piti osallistua.
Tuon ajan tapahtumiin nivoutui Uusi Laulu -liike, joka Suomessa oli hyvin vahva. Se kuvasti aikakauden tapahtumia tavalla, joka voimakkaasti vetosi tunteisiin. En ole varma, olisinko niin innolla ollut kaikessa tuossa toiminnassa mukana ilman tuota musiikkia. Ilman Kaj Chydeniusta, Eero Ojasta, Toni Edelmannia ja Koiton Laulua. Ilman Agit Prop -yhtyettä ja Kom-teatterin kuoroa. Musiikki oli elämässäni ollut jo lapsesta saakka merkittävässä asemassa. 60-luvun puolivälissä oli vuorossa bändikausi, jolloin sai olla mukana nuorisomusiikin kehityksessä. 70-luvulla tuli Uusi Laulu -liike, ja taas sai tuntea olevansa mukana. Parantamassa maailmaa musiikin avulla.
Hyviin moniin elämäni aikana tapahtuneisiin asioihin, olivatpa ne tapahtuneet missä tahansa, on ikään kuin nastalla liitetty keltainen lappu, jossa on joku laulu tai sävellys sekä valokuva. Miksi? 70-luvulla sadat ohjelma- ja lauluryhmät, kuten muutkin kulttuurityöntekijät eri puolilla maailmaa, ottivat kantaa tapahtumiin kirjoittamalla runoja, säveltämällä lauluja ja esittämällä niitä erilaisissa joukkotapahtumissa. Tämä tapahtui hyvin nopeasti; kun uutinen tavoitti ihmiset, oli kantaaottava laulu melkein saman aikaisesti valmiina.
Minulla musiikki on aina ollut vahvin tunteisiin vaikuttava ulkoinen ärsyke. Kun sitten maailmalta tulleet uutiset lehti- ja tv-kuvineen yhdistyivät kantaaottavaan lauluun, oli tunnetason side tapahtumaan valmis. Ne tuntuvat istuvan edelleen hyvin sitkeästi. Ei siinä sen kummemmasta ole kysymys.
Tällaisia yhteyksiä asioille syntyi siis 70-luvulla. Nykyään en ole huomannut aivan vastaavanlaisia asiayhteyksiä päässäni syntyvän. Syitähän on tietysti monia: maailma on muuttunut, itse olemme muuttuneet, siinä tärkeimmät.
Mutta kyllä edelleenkin musiikki - kuva - tilanne liittyvät vahvasti toisiinsa. Yksi näistä kolmesta tuo useimmiten kaksi muutakin mieleen. Tuohon kun voisi vielä liittää nimet, niin eihän tässä mitään hätää olisikaan muistojen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti