Olen muutamina viime päivinä ollut vähän enempi tien päällä, istunut autossa ja kuunnellut radiota, Radio Suomea. Radiota tulee nykyisin kuunneltua harvemmin ja sen vuoksikin nykyinen suomalainen iskelmätarjonta on jäänyt vähän vieraammaksi. Nyt satuin kuulemaan alkuiltaan ajoittuvaa Sekahaku nimistä ohjelmaa. Siinä soitettiin myös vähän vanhempaa iskelmämusiikkia, ja korviini pisti väkisinkin sellainen ylenpalttinen nuoruuden ikävöinti, kaipaus ja ihannointi. Se tuli esiin niin laulujen sanoissa kuin myös toivojien toiveiden perusteluissa. Kyllä taas tuli niin selvästi esille, millainen sielun peili, kansakunnan tunteiden tulkki tämä suomalainen iskelmä on ja on ollut.
Mietin siinä itsekseni, että millaiset ihmiset mahtavat eniten ikävöidä ja kaivata nuoruuttaan. Itse en niin erityisen suurella kaiholla muistele nuoruusvuosiani, toki tiettyjä asioita tulee ikävä. Mutta tiettyjä asioita taas puolestaan muistelee vähän huvittuneesti ja jotkin asiat olisivat kernaasti saaneet jäädä tekemättäkin. Niin että oliko minun nuoruuteni sitten jotenkin ankea ja surkea, koska en sitä niin suunnattomasti ikävöi. En kylläkään missään tapauksessa koe sitä sellaiseksi. Vai onko näillä nuoruuden kaihossa rypevillä sitten ollut niin kertakaikkisen erinomainen nuoruus, että sitä sitten hautaan saakka ikävöidään. Vai eikö heillä ole sitten nuoruusvuosien tapahtunut mitään suurenmoista, jotain, mikä voisi olla nuoruuden veroista.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään paheksua tai pitää omituisena nuoruuttaan kaipaavia. Jokaisella on siihen varmastikin aivan perustellut syynsä ja saattavatpa he ammentaa sieltä voimavarojakin. Asennoitumiseni saattaa johtua siitä, että olen useampia vuosia sitten hyväksynyt ajan kulumisen ja vähenemisen, sekä siihen liittyen oman vanhenemisen. Olen yrittänyt opetella elämään niin kuin vanhenevat ihmiset elävät. Vähän verkkaisemmin ja voimavarani tiedostaen. Olen yrittänyt löytää tämän elämänvaiheen hyviä puolia, enkä pyrkinyt kynsin hampain taistelemaan vastaan ja kieltämään vanhenemistani.
Nuoruus on kieltämättä parasta aikaa nuorille! On vähän sääli, jos se on jäänyt ainoaksi hyväksi ajaksi koko pitkän elämän aikana. Haluaisin minäkin toki poimia rusinoita pullasta - säilyttää tiettyjä asioita ja ominaisuuksia ajalta jolloin olin nuori. Se vaan ei ole mahdollista. Tosiasiat on uskallettava tunnustaa itselleen ja opeteltava elämään vanhenemiseen liittyvien asioiden kanssa. Kyllä meillä vanhoillakin todennäköisesti on sentään jotain, mitä nuoret puolestaan haluaisivat meiltä. Ehkä.
Niinpä! Kaikkihan me olimme aikoinamme nuoria, vahvoja, taitavia, tietäviä, komeita ja kauniita. Sen me kaikki olemme kokeneet. Mutta valitettavasti kaikki ne, jotka ovat olleet nuoria, eivät ole saaneet kokea vanhenemisen mukanaan tuomia kokemuksia. Monen elämänkaari on katkennut kesken matkan. He ovat jääneet vaille monia kokemuksia joita me olemme eläneet. Tämä monenlaisten kokemusten määrä ja kirjo onkin juuri mielestäni hienointa vanhana olemisessa!
P.S. Mutta mikä onkaan sen mukavampaa, kuin muutaman viinilasillisen jälkeen oman ikäisten seurassa muistella, mitä kaikkea nuorena tehtiin ;)
Osuvasti kirjoitit. Luulen, että monien nuoruudenkaipuun taustalla on muisto myös siitä tietoisuudesta, että elämä on vielä edessäpäin. Voi ehkä kaivata sitä tunnetta kun kohtaa uusia asioita ensimmäisen kerran elämässään. Tässä iässä puolestaan on se onni, että ymmärtää päivien olevan joskus lopussa eikä halua tuhlata niitä turhuuksiin. Minusta on myös upeaa, että on kertynyt kokemusta sen verran, että tietää suunnilleen, miten vaikeistakin paikoista selvitään.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Totta, nuorena juuri se tunne, että kaikki on edessäpäin, oli huikea. Kaikkeen tuntemattomaankin uskalsi heittäytyä täysillä, koska oli tunne kaiken jatkumisesta ikuisena. Nyt jälkeenpäin, kun niin moni kavereista on jo kuollut, tajuaa miten hauraalla pohjalla tuo tunne on ollut. Itsensä tuntee onnekkaaksi jo pelkästään sen vuoksi, että alkaa olla vanha. Niin monille sitä kokemusta ei suotu!
Poista