Tuo pääkoppa on merkillinen keskusyksikkö. Se huomioi kaikki muutokset ihmisen olemisen tilassa, asennossa. Olen kuun alusta alkaen joutunut rehkimään pienen remontin kanssa. On irrotettu kalusteita, revitty seinää, purettu lattiaa, jyrsitty ja hiottu, nostettu ja kannettu, kumarruttu ja kurkotettu. Se on käynyt vanhan, lokoisaan oleskeluun jo tottuneen miehen kropan päälle. Tuo pääkopan keskusyksikkö on siis rekisteröinyt sen, ja ohjannut kaiken energian fyysisestä ponnistelusta selviytymiseen. Ei puhettakaan, että olisi sijaa ajatuksille vaikkapa blogin päivityksiin. Ainoa luovuuden muoto jonka pääkoppa sallii on se, että sovittelet yhteen omat työsi sekä putkimiehen, sähkömiehen ja laattamiehen aikataulut. Ja tietysti kaikkien tarvikkeiden hankinnat ja toimitusaikataulut. Ja homma jatkuu vielä pari viikkoa, vielä pitää kaivaa jostakin lähes lopussa olevaa energiaa. Siinäpä aivoille ohjailtavaa - tuolta pois ja tuonne lisää.
Tuo edellinen oli eräänlainen selitys ja anteeksipyyntö hiljaisuudestani somen suuntaan. Kirjoitusten harveneminen ei siis johdu hämäläisestä hitaudesta, ainakaan kokonaan. Eikä toki laiskuudestakaan, on vaan iltaisin ollut niin loppu fyysisesti, että ei ole jaksanut kynään tarttua.
Se on jännää, mitä ruumiillinen työ saa tottumattomassa kropassa aikaiseksi. Käsiä kramppaa, selkää polttelee, jalat ovat aivan tönkkönä ja joka paikkaa särkee. Ruumiillista työtä tekevälle nämä minun hommani eivät olisi aiheuttaneet mitään seuraamuksia. Eikä varmaan minullekaan joskus aiemmin. Nyt lihaskunto on päässyt rapistumaan ja vanhaa ihmistä alkaa enenevässä määrin jäytää nivelien jäykkyys, notkeuden puute. Helpotkin hommat muuttuvat lähes mahdottomiksi jos joutuu taivuttamaan itseään vähänkin hankalampaan asentoon. Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan tuo lattiantasossa työskentely, kyykyssä ja kumarassa työskentely. Siinä on tarvinnut sitä sitkeyttä ja jääräpäisyyttä, joka aina välillä on nimetty synnikseni. Mutta kuten isäni tapasi sanoa: ”kun sitä oikeen vaan yritti, niin kyllä se siitä sit lopulta onnistu”. Kyllä isä tiesi!
Tänään on pakko pitää vapaapäivä. Täytyy hoitaa juoksevia asioita, piipahtaa kaupungilla ja kirjoittaa postaus blogiin (no blogihan tuli jo hoidettua). Kesäkin ehti suorastaan räjähtää silmille, jokohan ne ihmiset kaupungilla kulkevat kesähepenissä?
Ai niin, onkohan minun sieluni nyt huonoissa kantimissa kun tuo ruumis on näinkin heikossa hapessa?
Kun lihakset menevät maitohapoille, niin silloin on kysymys nimenomaan happivajeesta, jolloin aineenvaihdunta ei toimi riittävän kunnolla. Osuva ilmaus tuo "olla huonossa hapessa" muuten juuri tähän tarkoitukseen. Ja mikäs silloin olisikaan parempi keino kuin hankkia sitä happea vaikka kävelemällä ja hengittelmällä syvään tätä upeaa keväistä siitepölyn täyttämää ilmaa. Tuttuja ovat nuo oireet ja itselläni ainoa keino on rytmittää töitä hiukan armollisemmin ja käydä sillä aamukävelyllä ennen kuin ryhtyy hommiin, jotta happivaje ei yllätä välittömästi. Totesin tämän juuri viime viikonloppuna kun laitoin parveketta kesäkuntoon ja jynssäsin sen puulaattoja kontaten lattialla...
VastaaPoistaOlen yrittänyt täydentää happivarastoja tämän päivän. Ja olen myös luvannut itselleni, että tämä sai olla viimeinen tämän kokoinen ruumiillista kuntoa vaativa projekti (ettei se jäisi ylipäätään viimeiseksi projektiksi).
Poista