Kuumana kesänä 60-luvulla
Elettiin vuotta 1965 Espoossa, Tuomarilassa. Oli helteinen alkukesän lauantai-iltapäivä, kaikki kohdallaan, juuri niin kuin pitikin. Parin kaverin kanssa kulutettiin aikaa kylällä, istuskeltiin nurmikolla, nojailtiin aseman R-kioskin seinään ja odotettiin iltaa. Iltaa, jotta voitaisiin siemailla hieman mietoa valkoviiniä, siitä sekä nuoruudesta hieman humaltua ja lähteä sitten Björkhageniin. Jos Tuomarilan VPK, eli Domin Brankkari, oli tuohon aikaan musiikin ykköspaikkoja talvella, niin Björkhagen oli sitä kesällä. Näissä paikoissa kiersi kaikki Suomen ykkösbändit ja Haagenissa myös ulkomaisia tähtiä.
Siinä laiskaa iltapäivää auringossa viettäessämme alkoi jostakin kuulua outoa kitaran soittoa. Kyllä, se oli sähkökitara, mutta siinä oli jotain omituista. Olimme yksimielisiä siitä että sen täytyi olla kaverimme Nakki, ääni tuli sieltä suunnasta, vajaan kilometrin päästä. Kylän rauha oli järkkynyt! Ainakin meidän rauhamme. Lähdimme valumaan Nakin kotia kohti. Vähitellen erotimme särkyvästä kitarasaundista uuden, ihmeellisen kuvion. Perhana, mitä tämä on on? Uskomaton riffi, joka toistuu kerta toisensa perään, tauotta. Saundi vähän muuttui välillä, selvästikin Nakki etsi sitä oikeaa. Päässäni välähti, että nyt se on sen keksinyt; tuon ympärille kun vielä rakentaa biisin, niin siinä se on! Kun sitten vihdoin tulimme korkean kuusiaidan katkaisevalle portille, pysähdyimme jähmettyneinä paikoillemme. Talon alakerrassa olevan autotallin ovet olivat selällään ja oviaukossa seisoi Nakki, silmät ummessa, kitara sylissä. Kitara toisti valittaen veret pysäyttävää riffiä, hengästyttävästi, loputtomiin. Aika oli pysähtynyt.
Kyllä se siitä sitten selvisi mistä oli kysymys, kunhan Nakki oli ensin palannut maanpäälle sieltä jostakin korkealta, missä hän oli lentänyt viimeisen puoli tuntia. Hän oli jostakin nauhoittanut tuliterän Rollaribiisin The Last Time, ja langennut nirvanaan siinä olevan saatanallisen riffin myötä. The Last Time oli ensimmäinen Rolling Stones -hitti, joka oli parivaljakon Jagger-Richard käsialaa. Minulle se oli ensimmäinen tiedostettu kokemus jostakin mystisestä, jostakin koukuttavasta riffistä. Biiseistä, joissa sellainen on, yleensä muodostuu pisimpään kestäviä hittejä, joita haluaa kuunnella kerta toisensa jälkeen. Koukuttava riffi on se, jonka jokainen biisintekijä toivoisi keksivänsä. Vain harvat siinä onnistuvat.
Rockin ja R&B alalta tällaisia suuria riffejä löytyy aina silloin tällöin. Itselle tulee päällimmäisinä mieleen Howlin' Wolfin kappale Smokestack Lighting, Cream yhtyeen Sunshine Of Your Love, sekä vähän myöhemmältä ajalta Dire Straits yhtyeen Money For Nothing. Kappaleet rakentuvat suggeroivan riffin päälle. Riffi jankkaa ja jankkaa, jääden pitkäksi aikaa päähän soimaan.
Muunkin musiikin parista löytyy aivan vastaavia koukuttavia riffejä. Jazzin puolella varsinkin big bandien soittamassa swing-musiikissa on usein raivokasta riffiä toistavia puhallinsektioita. Klassisessa musiikissa riffejä (kutsutaan myös ostinatoksi) löytyy vaikkapa Maurice Ravelin Bolerossa.
Olen miettinyt, että ovatko nämä koukuttavat riffit ainoastaan musiikille ominainen ilmiö? Miten kirjallisuus tai kuvataide. Tai elokuvat ja tv-sarjat. No tuskin sentään samalla tavalla riffejä kuin musiikissa, mutta ehkä sielläkin on jotakin vastaavaa. Ajatelkaapa vaikka jotakin dekkarisarjaa, eikö siitä muodostu sarja joka koukuttaa juuri jonkun toistuvan idean, teeman ansiosta. Murhan ratkaisutapa, päähenkilön jokin outo tapa tai päähänpinttymä, joka toistuu variaatioina kirjasta (tv-sarjasta) toiseen. Tai kuvataiteessa tietynlainen lähestymistapa aiheeseen. Lähestymistapa säilyy vaikka aihe vaihtuisi (kaksi hyvin erilaista esimerkkiä: Pablo Picasso, Juhani Palmu). Entäpä sitten elokuva Päivä murmelina, jossa päähenkilö Bill Murray herää kerta toisensa perään samaan aamuun Punxsutawneyhyn pikkukaupungissa. Tai episodielokuvat, joissa jokin sama hetki toistuu ja sitoo tarinat ja tapahtumat yhteen, kuten eräässä ruotsalaisessa elokuvassa (jonka nimeä en nyt millään muista) harvinainen haloilmiö, jossa aurinko näkyi kahtena.
En tiedä. Minusta kaikilla taiteen aloilla taiteilija pyrkii luomaan oman erityisen, muista poikkeavan muodon teoksilleen. Muodon (leiman?), joka kerta toisensa jälkeen saa yleisönsä kiinnostumaan ja palaamaan teosten pariin. Koukuttamaan, kuten musiikissa parin tahdin mittainen riffi, jonka ympärille teos rakentuu.
Kaukaa lähdettiin ja lähelle päädyttiin. Asioita, joita ei aina tule sen kummemmin miettineeksi, eikä varmaan tarvitsekaan. Kuitenkin kaikki tuo musiikki ja muu taide ympäröi meitä joka puolelta ja kaiken aikaa. Joskus on ihan kiintoisaa koettaa etsiä sitä yhteistä tekijää, jotakin pientä juttua, vaikkapa riffiä, joka saa kiinnostumaan mitä erilaisimmista taideteoksista. Jotakin, mikä tekee niistä mielenkiintoisia, mikä karheuttaa kosketuspintaa. Silläkin uhalla, että menee metsään, kuten varmaan tässäkin taas.
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti