Myhkylän Jaska
Tapasin Jaskan ensimmäisen kerran loppuvuodesta -82, kotonaan Myhkylässä. Hän piti pientä perikunnan mökkiä perheensä kotina. Mökin ovet olivat aina avoinna muille veljille ja siskoille perheineen, siis myös minulle. Jaska oli kansan mies, elämän koulua käynyt, omapäinen mutta hyväntahtoinen, työn perässä kiertänyt ja nyt tuonut perheensä perikunnan mökkiä asustamaan. Perheeseen kuului vaimo ja muutaman kuukauden ikäinen tyttö. Töitä Jaskalla toisinaan löytyi, toisinaan taas piti elää päivärahalla. Elämänasenne oli silti aina kohdallaan: kyllä tässä pärjätään.
Meni monta vuotta niin, että vierailimme Jaskan luona kesäisin useana viikonloppuna. Matkaan päästiin perjantaisin töiden jälkeen, ajettiin halki suvisen Suomen ja virittäydyttiin tulevaan viikonloppuun. Puolenyön aikoihin oltiin perillä, Jaska istui odottelemassa pihalla. Avattiin viinipullo tai parikin, istuskeltiin, kuunneltiin kesäyötä ja pohdittiin kylän ja maailman tapahtumia. Kylän tapahtumista tärkeimpiä oli muistella edellisen tapaamisen jälkeen maallisen taivalluksensa päättäneitä tuttuja, ukkoja ja akkoja. Maailman asioita pohdittaessa meitä useimmiten ihmetytti, että miksi ihmiset ei osaa elää sovussa, turhista riitelevät ja sotivat. Ottaisivat oppia meistä, lukemattomat kerrat nokat vastakkain turistu, eikä minkäänlaista toraa! Näin me Jaskan kanssa tuumailtiin.
Lauantaihin kuului aina ehdottomasti muikkujen haku torilta heti aamusta. Joskus kävi niin, että muikkua ei ollut saatavana. Silloin piti tyytyä loheen tai kirjoloheen (Kekkosen keksimä nimi sateenkaariraudulle), jota pari kertaa haettiin melkoisen matkan takaa, Viinijärvellä olevasta lohialtaasta. Ainoa kysymykseen tuleva muikkujen valmistustapa oli savustus. Siitä kehittyikin varsinainen taiteenlaji kaikkine asiaan kuuluvine rituaaleineen. Niinpä varsin pian nimesimme kyseisen tapahtuman ”Myhkylän Muikku ja Kossu -festivaaliksi” ja Jaskan itseoikeutetuksi festivaali-isännäksi.
Joskus kesäisiä viikonloppuja vietettiin telttamajoituksessa Pitkässälahdessa, läheisen kirkasvetisen Juojärven rannalla. Ne tilaisuudet saivat nimekseen ”Juojärvi juo ja laulaa -festivaali”. Nimi kuvasti hyvin tilaisuuksien luonnetta. Tosin pitkät keskustelut yöttömässä yössä aamun tunteina kuuluivat aina myös ohjelmaan.
Talvisinkin vietimme monta viikonloppua yhdessä. Erityisesti mieleen on jäänyt joulu 1989. Silloin jännitimme joulutunnelman keskellä Romanian yksinvaltiaan Ceausescun viimeisiä hetkiä. Ei mikään joulun teemaan kuuluva tapahtuma, mutta emme antaneet sen pilata jouluista tunnelmaa. Päinvastoin, taisimmepa jopa nostaa maljan romanian kansalle. Jaska kaivoi huuliharppunsa kaapista, lauloimme joululauluja ja myöhemmin, tuttuun tapaan, repertuaarin ilmaantui myös Jaskan suosikit, Pauli Räsäsen Kotkan ruusu sekä Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa, sekä tietysti klassikko Elämää juoksuhaudoissa. Mutta joulumieli oli kuitenkin.
Jaska oli ollut sotalapsena Ruotsissa, mutta ei sen jälkeen kertaakaan. Niinpä otimme tehtäväksemme viedä Jaska perheineen Ruotsiin siskon luo kyläilemään. Matka oli selvästikin monella tapaa mieluinen kokemus. Olihan Jaska kuullut paljonkin elämästä ja tavoista lahden takana, mutta nyt hän pääsi omin silmin näkemään, millaista se on. Hämmästeltävää riitti, mutta toisaalta jotkut asiat tiputettiin myös omille paikoilleen. Kuten eräällä taukopaikalla Kapellskärin jälkeen. Jaska katseli auton vieressä kasvavia puita, ja tokaisi: ”eipä nuo petäjätkään ole sen kummempia kuin meillä”. Että turhat luulot pois ruotsalaisilta heti kättelyssä!
Vuosia kului, ja Jaskan osaksi tuli sairastua Alzheimerin tautiin. Tuntui pahalta ja olo oli hyvin avuton kun näki, miten tuttu Jaska alkoi lipua jonnekin tavoittamattomaan. Keskusteluissa hän alkoi yhä enempi vaan istua hiljaa, poissaolevan näköisenä, omissa oloissaan. Jos häneltä ihan suoraan, nimeltä mainiten, kysyi jotakin, meni hän hämilleen, mutta tutun oloinen hymy ilmaantui kuitenkin kasvoille. Jaska oli jo jättänyt tämän meidän maailmamme, ja eli omassa, meille saavuttamattomassa maailmassaaan.
Nyt hän on jo päässyt haudan lepoon. Toivottavasti siellä jossakin voi paistaa muikkuja ja soittaa huuliharppua. Hautajaisiin liittyi eräs pieni episodi, joita kaikki eivät edes huomanneet. Se sopii hyvin näihin hautajaisiin, olihan kysymys Jaskasta. Se pieni tyttö, joka syntyi silloin vuonna -82, kun ensimmäistä kertaa tapasin Jaskan, oli ehtinyt kasvaa jo aikuisen ikään. Kun Jaskan arkku oli laskettu hautaan, kävi tämä hänen silmäteränsä livauttamassa Jaskan rakkaan huuliharpun mukaan matkalle ikuisuuteen. Jaska ja huuliharppu olivat olleet viimeisinä vuosina erottamattomat: kun keskustelu ei enää oikein sujunut, aina löytyi soitontynkää, oli tilanne mikä hyvänsä.
Jaskaa on ollut ikävä, mutta pienenä loppukevennyksenä (jonka Jaska hyväksyisi) voin kertoa opetuksen, jonka hautajaisista sain. Melko pian hautajaisten jälkeen myin rumpusettini pois: pelkäsin että kun minun aikani koittaa, tyttäreni käy rojauttamassa rumpusetin minun arkulleni avoimeen hautaan. Se ei olisi yhtä tyylikästä kuin Jaska ja huuliharppu.
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti