Helsingin henkeä etsimässä

    ”Ei ole Helsinki kuin ennen, niin mieltä kiehtova ja syntinen.  Ei ole Helsinki kuin ennen, jälkeen vuosikymmenten.”
   
    Kun tuohon laittaa Helsingin tilalle Kööpenhaminan, päästään tuttuun Juha  Vainion lauluun.   Vainio kertoo monissa lauluissaan vanhenemisesta ja sen mukana tulevista väistämättömistä muutoksista.   Muutokset tapahtuvat ihmisessä itsessään mutta myös itsensä ja ympäristönsä suhteessa.  Ja tietysti niitä tapahtuu myös oikeastikin ympäristössä.  Tuossa Kööpenhaminassa on kuitenkin selvästi kysymyksessä juuri tuo vuosikymmenten myötä itsessä tapahtunut muutos, jonka seurauksena Kööpenhamina ei tunnu samalta kuin ennen.

    Siitä vanhenemistahan se varmaan on kysymys omalla kohdallanikin suhteessani Helsinkiin.  Tänne muuttaessa tuntui kuin olisi palannut takaisin johonkin, jossa oli kauan sitten aikaisemmin ollut.  Oli vielä muistissa monia tuntemuksia ja muistoja ajasta jolloin täällä nuorena vietti lähes kaiken aikansa ja kävi töissä, sekä myös ajasta vähän myöhemmin, jolloin täällä myös asui muutamia vuosia.  Ajattelin astuvani takaisin maailmaan jossa olin ollut, vähän niin kuin aikakoneessa.
 
    Mutta eihän aikakonetta ole olemassa muualla kuin muistoissa.  Muistoissa voi siirtyä ajassa taaksepäin, asettua sopivaan kohtaan aikajanalla.  Todellisuus on kuitenkin toinen.  Olen nyt puolitoista vuotta kierrellyt näitä Helsingin katuja, kortteleita, puistoja ja rantoja.  Olen  yrittänyt löytää tuttuja näkymiä, tuntemuksia ja hajuja.  Ei niitä löydy!  Rakennukset keskustassa ovat toki samoja, mutta toiminta niissä on täysin muuttunut.  Ei tarvitse mennä kuin Rautatieasemalle, niin huomaa miten kaikki siellä on erilaista, ravintolat, kioskit - kaikki.  Jos keskustasta yrittää löytää aivan tavallista kahvilaa tekee turhaa työtä.  Samoin käy jos yrittää löytää tavallista lounasruokapaikkaa.  Kahvilat ovat samasta muotista, ketjujen omistuksessa.  Lounaspaikoissa on joko pizzaa tai sitten saman makuista ruokaa kiinalaisen, italialaisen tai suomalaisen keittiön tarjoamana.  Iltaisin ravintolat jyskyttävät korvat särkevää musiikkia aina aamuun saakka.  Menoa ja meteliä riittää.

    Maailma muuttuu, waariseni, tämä city on tehty sen nykyisille suurkäyttäjille.  Niille jotka nyt elävät aktiivielämäänsä, kehittävät pelejä päivisin ja verkostoituvat aamuyöllä ravintolassa ja yökerhossa.  Ei sinne waarilla ole mitään asiaa.  Waari kuuluu menneeseen maailmaan.  Waari voi mennä päivällä Kauppatorille kahville tai toisten waarien kanssa muistelemaan 60-lukua silakkapihvi-lounaalla jossakin ei-sushi ravintolassa.
 
    Olen ihan oikeasti yrittänyt miettiä, että onko tämä kaupunkiympäristön, kaupunkikuvan muuttuminen näin totaalisesti ollut tarpeellista tai jopa välttämätöntä.  Ja että onko se aina muuttunut paremmaksi.  Pakko vastata kieltävästi kaikkiin kohtiin.  Tässä kohtaa täytyykin sitten myöntää se tosiasia, että eihän kaupungin ole tarkoituskaan muuttua (tai pysyä ennallaan) meidän waarien maailman mukaisesti.  Onhan asuinympäristömme muuttunut aina ennenkin sen hetkisten tarpeiden ja vaatimusten mukaan, välillä hitaammin ja välillä nopeammin.  Varmaankin kaikkina aikoina vanhojen ihmisten on ollut vaikeaa asennoitua ja sopeutua muuttuvaan elinympäristöönsä.  Sitähän se kehitys kuitenkin lopulta on, mennyt maailma saa väistyä.

    Jää vain ikävä sellaista, jo useamman vuosikymmenen takaista Helsinkiä, jollaisena se omissa muistoissa edelleen elää kiihkeää elämäänsä.  Jää ikävä sellaista silloin vallinnutta Helsingin henkeä.