Vuosi sitten löysin itseni bloggaamasta

    
    Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin bloggaamisen ja kirjoitin ensimmäisen postaukseni.  Kirjavista aiheista  juttuja on väännetty, postauksia on vuoden aikana kertynyt jo 130.  Pakko ihmetellä miten tuon kaiken olen saanut aikaan.  Joihinkin kirjoituksiin olen vielä  jälkeenpäinkin tyytyväinen, suurimpaan osaan en.  Mutta kaikki ne olen kuitenkin kirjoittanut. 

    Tänään en sitten kirjoittanutkaan kokonaan uutta postausta, vaan laitoin tähän perään pätkiä vanhasta 12. 5 julkaisemastani kirjoituksesta.  Ettehän te kuitenkaan ole sitä lukeneet tai ette ainakaan muista siitä mitään.  Siinä yritän kertoa suhteestani someen silloin sekä ennen someen hivuttautumista.  Tuolloin jouduin käymään melkoista Jaakobin painia ennen kuin annoin itselleni luvan astua tähän maailmaan.  Tänään Facebook sekä bloggaaminen tuntuvat jo aivan luontevasti kuuluvan päivän ohjelmaan.  Joskus asiaa tuntuu olevan useammin, joskus taas tulee pieniä taukoja, mutta kokemusten ja ilmiöiden sanoiksi muuttaminen on kuitenkin koko ajan mielessä.  Näin se vaan on vanhakin muuttunut.

    Blogi on myös erinomainen väylä saada valokuviaan nähtäväksi.  Sitä tarkastelee ja valikoi kuviaan paljon kriittisemmin, kun tietää, että ne ovat ison joukon nähtävillä.  Sitten jos vielä oppisi yhdistämään kuvan ja sanan!  Mielestäni niillä on oikein aseteltuina erinomainen kyky täydentää toisiaan.   

    Twitteristä sen verran, että tuo alkuhuuma on jo haihtunut, se on jäänyt lähes kokonaan.  Twitter ei ollut minun juttuni.  Haluan käyttää sanoja sekä kuvia kulloinkin tarvittavan määrän, Twitterissä se ei ole mahdollista - blogissa on.

    Jos haluaa reippaasti kärjistää, voisi sanoa, että bloggaaminen on pelastanut minun elämäni!  Jos taas ei halua kärjistää, voi rehellisesti sanoa, että se tuonut todella paljon uutta sisältöä elämääni.  On tämä ollut ihmeellinen vuosi! 

 
       


(julkaistu 12.5)

Siihen aikaan kun isoisä Facebookiin meni

    …. nuoret ovat luontevasti ottaneet kentän (some) haltuunsa.  Heille se on luonnollinen jatkumo tekstiviesteistä (tai mistä saakka liekään) alkaneelle tietotekniikan kehitykselle yhteydenpidossa kavereihin.  Nuoret ovat tavallaan kasvaneet tämän kehityksen sisällä, sitä ei ole tarvinnut edes sen kummemmin opetella.

    Toisin on minun ikäluokkani, meidän eläkevaarien ja -mummojen kanssa.  Meistä suuri osa on ollut tekemisissä tietokoneiden kanssa hyvin pienen ajan elämänkaarestaan.  Ja senkin vasta työuran loppupuolella, jolloin oppimiskyky ja motivaatio atk:n käyttöön on jo hiipunut.  Tunnenpa monia ikäihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kaikesta, mikä liittyy tietokoneisiin.  Suotakoon heille se.  Mutta enempi onneksi on niitä, jotka eläkkeellä hakeutuvat erilaisille kursseille, joissa opetetaan perusasiat esimerkiksi kuvankäsittelystä, sähköpostista ja ennen muuta Skypestä.  Skype on ollut se maaginen asia, joka monet vanhemmat ihmiset on saanut innostumaan tietokoneesta.  Onhan se monille isovanhemmille uskomattoman suuri asia, että voi jutella ”silmikkäin” kaukana asuvien lasten ja lastenlasten kanssa.  Vaikka se tapahtuukin vain kuvaruudulla.

    Itselläni ei ole ollut mitään kammoa itse tietokoneita ja niillä asioiden hoitamista kohtaan.  Nuorena ei tullut opeteltua varsinaisesti mitään ammattia eikä ollut pahemmin koulutustakaan.  Siispä hakeuduin 25-ikäisenä atk-operaattoriksi, ja sitä kautta erilaisiin muihin alan tehtäviin.  Myöhemmin yrittäjänä toimiessani jopa rakensin firmalleni nettikaupan ihan alusta saakka koodaamalla.  Hoidin kirjanpidot ja laskutukset 90-luvun alkupuolelta saakka itsenäisesti omalla koneella.  Niin että kyllä tämä tekniikkapuoli ja sovellusten käyttö on ollut tuttua ja turvallista, ellei suorastaan riippuvuutta aiheuttavaa.  On syytä huomata että silloin varhaisella 70 ja vielä 80 -luvullakin käytettiin tietokoneita, nykyään käytetään sovelluksia.  Itse laitteiden käytöstä ei tänä päivänä juuri voi puhua, ne on tehty käyttäjälle niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista.  Se mitä laitteen sisällä tapahtuu, se on huomaamatonta, siitä meidän ei tarvitse tietääkään.  Riittää opimme klikkaamaan ja näpäyttämään oikeassa kohdassa.

    Tämä tietokone sinällään ei siis ollut minulle probleema, mutta sitten tuli tämä some.  Kaikki (yleensä huomattavasti nuoremmat) alkoivat puhua Facebookista ja siitä miten nyt tästä alkaen pidämme keskenämme yhteyttä koko ajan ja lakkaamatta.  Suhtauduin tähän ilmiöön hyvin skeptisesti, ja niin kuin vanhemman ja viisaamman ihmisen kuuluu, varoittelin lapsianikin sen kamalista vaaroista.  Tietysti ilman tulosta.  Sitten ajan kuluessa aloin kysellä itseltäni ja muiltakin, että mikä se on se onnellinen olotila mihin sitä Facebookilla pyritään?  Jokaisella oli tietysti omat näkemyksensä, yleensä positiiviset, Facebookin ihmeellisyydestä.  Tähän kun sitten vielä lisättiin blogit, joista puhuttiin joka paikassa, niin kyllä  sormiani alkoi jo poltella ja myllerrys aivoissa alkoi olla melkoista.

    …. Mutta, mutta.  Omasta ja äitini mielestä en ole koskaan ollut mikään seuraihminen.  Siis sosiaalinen luonne.  Enemmänkin sellainen hiljaisenpuoleinen sivustaseuraaja, jörö jullikka.  Joidenkin mielestä kyllä osallistun ihan riittävästi (joskus liikaakin) keskusteluun, mutta mielipiteet vaan ovat aivan vääränlaisia.  Että mitenkä nämä palaset sovittaisi yhteen, kahdella kielellä vaikeneva jäyhä hämäläinen ja sosiaalinen media?

    …. Liityin Facebookin 7.2.2013. Taisi olla melkoinen järkytys tutuille,  kun tajusivat, että nyt se epäilijäkin on täällä.  Oli siinä opettelemista, mutta vähitellen se alkoi tulla tutuksi, kavereiksi löytyi lapset, sukulaisia ja jokunen ystävä.  Ujouttani en ole yrittänytkään tuppautua vieraampien ihmisten kaveriksi.  Alussa ihmettelin, että mitä ihmettä minä sinne laitan itsestäni ja millaisia tilapäivityksiä tekisin?  Siinäkin kävi sitten niin, että hiljaa hyvä tulee.  Vähitellen huomasin että sinnehän voi laittaa monenlaisia itselleen tärkeiksi ja läheiseksi kokemiaan asioita.  Mieluummin tietysti sellaisia joiden kuvittelee kavereitakin kiinnostavan.  Facebook-sivustaan voi tehdä itsensä oloisen.  Asioita alkoi kertyä sitä vauhtia, että nyt tuntuu jo siltä, että pitää vähän painaa jarrua.  Etteivät kaverit hermostu, kun se siellä yhtenään mesoaa.

    Ensimmäisen blogini julkaisin 3.3.2013.  Kirjoittamisesta olen aina tykännyt, jo kouluaikoina.  Teknisesti hankalaksi tämän tekee se, että tuo kielioppi ei kouluaikana kuulunut lempiaineisiin.  Ajattelin kuitenkin, että ei se siihen saa kaatua, saavat luvan antaa anteeksi oppimattomuuteni ja kielioppivirheeni.  Mitä näissä blogeissani sitten kirjoitan ja miksi?  Hyvä kysymys, johon en ole täydellistä vastausta löytänyt, enkä sitä enää ehkä niin mietikään.  Kunhan kirjoitan aiheista, jotka kulloinkin alkavat mielessä pyöriä.  Tyylilajikaan ei ole ihan hanskassa, mutta en anna senkään muodostua ongelmaksi.  Koen kirjoittamisen, ainakin toistaiseksi, jonkinlaiseksi ajatusten selvittelemiseksi, terapeuttiseksi puuhasteluksi.  Kirjoitan kun kirjoituttaa, en tee pakkoa siitä, että pitäisi saada blogi tai kaksi viikossa.  Tämä tuntuu hyvältä, mukavalta, jopa hauskalta.  Mielihyvää antaa myös se, että blogikirjoituksia, ihme kyllä, jotkut käyvät lukemassakin.


    Kaiken kaikkiaan, on tämä sosiaalinen media, kaikkine muotoineen, ihmeellinen ja samalla mielenkiintoinen maailma…