Waldemarin katkeran kevään kesä

    Muutama viikkoa ennen neljännen luokan päättymistä, joskus toukokuun alkupuolella, oli se päivä kun opettaja Unto K. keräsi nimilistan oppikouluun pyrkijöistä.  Unto K. luetteli oppilaiden nimiä ja sanoi, että tässä on hänen laatimansa luettelo niistä oppilaista joiden tulisi mennä pääsykokeisiin.  Sen jälkeen Unto K. katsoi tuiman näköisenä luokkaa ja kysyi:
    ”Onko täällä joku sellainen jonka nimeä ei ollut listalla ja joka kuvittelee pääsevänsä oppikouluun?”

    Luokassa oli hiljaista.  Waldemarin päässä jyskytti.  Hänen nimeään ei oltu mainittu.  Muutamaa päivää aiemmin hän oli kotona keskustellut oppikoulusta, ja oli sovittu, että Waldemar saa pyrkiä sinne.  Isä oli sanonut, että kyllä me se pystyttäisiin maksamaan vaikka rahat ovatkin rakentamisen tähden tiukalla.

    ”Unto K. tekee tämän tahallaan, kun se ei tykkää minusta”, ajatteli Waldemar.
 
    Häneen mieleensä muistui kevätlukukauden alku, kun hän tuli uutena tähän kouluun muuton jälkeen.  Alusta alkaen Unto K. oli pannut hänet jyrän alle.  Oli naureskellut sillekin, että kaikenlaisista syrjäkouluista sitä tänne kirkonkouluun tullaankin.  Opettavatkohan ne siellä edes mitään, kun edes tätä eikä tätäkään oltu opetettu.  Korvat punaisina Waldemar oli joutunut läksytystä seisaaltaan kuuntelemaan.
   
    Käsityötunnilla oli tehty puutöitä ja oli pitänyt höylätä.  Waldemar ei ollut aiemmin käsitellyt höylää, se kävi vähän tottumattomasti.  Siitäkös Unto K. oli riemastunut, temmannut höylän Waldemarin kädestä ja kumauttanut häntä sillä kyynärpäähän niin että kipinät olivat silmissä leiskuneet.  Ja sen päälle huutanut, että ”meinaatko rikkoa koulun omaisuutta” ja haukkunut toheloksi joka ei osaa mitään.

    Kerran ruokatunnilla Waldemarin hernekeittolautaselle oli sattunut oikein komea läskikimpale.  Unto K. oli huomannut, että se ei oikein maistunut Waldemarille.  Siinä taas uusi koulutuksen aihe: Unto K. tarttui Waldemaria tiukalla otteella niskasta ja kuulutti kovalla äänellä:
    ”Eikös sitä siellä mettäkulmilla opetettu edes syömään.  Täytyy ihan kaikki tavat opettaa.  Lautanen syödään tyhjäksi.”
    Ote niskasta tiukkeni siksi paljon, että Waldemarin oli pakko työntää lautasella lötköttävä läskikimpale suuhunsa.  Jotenkin sen sai tungetuksi poskeen, nielemisestä ei olisi tullut mitään.  Voimansa tunnossa Unto K. ei huomannut katsoa niin tarkasti, että olisi huomannut pullottavan posken.  Läskipala päätyi sitten nenäliinan sisään ja välitunnilla koulun taakse pensaikkoon.

    Vaatteissa oli aina jotakin huomautettavaa kuten ryhdissä ja kävelytyylissäkin.  Kirjojen päällystyksessä samoin vaikka ne eivät muiden kirjoista poikenneetkaan.  Käsiala oli epäselvää, vihkot suttuisia ja kynät väärin teroitettu.
 
    Joskus maaliskuussa, kun aurinko jo vähän päivällä lämmitti, Waldemar sai tarpeekseen.  Hän päätti olla menemättä kouluun.  Aamulla hän lähti kotoa normaaliin aikaan, mutta jäikin lymyilemään keskustan kauppojen nurkille.  Kun sitten kello tuli niin paljon, että koulu oli alkanut, Waldemar lähti kävelemään Helsingintietä eteenpäin.  Muutamia kilometrejä kylmissään käveltyään hän kääntyi ja palaili hitaasti keskustaa kohti.  Linja-autoaseman eteisessä hän odotteli loppupäivän kulumista ja kun kello näytti koulun loppumisaikaa, oli aika palata kotiin.  Seuraavana päivänä sama toistui, mutta se ei tuntunut enää niin hyvältä idealta kuin ensimmäisenä päivänä.  Ei auttanut muu kuin palata taas kouluun.  Sattumalta samaan aikaan oli ollut muutamia muitakin oppilaita sairaana ja kuin ihmeen kaupalla Waldemarkin selvisi kertomalla olleensa sairas.

    Nyt siis Waldemarin päässä kaikuivat Unto K:n sanat ”kuvittelee pääsevänsä oppikouluun”.  Waldemar sekä yksi toinen poika nostivat kätensä. 
    ”Jaa, vai meinaa Markkukin pyrkiä oppikouluun, no laitetaan nimi listaan.  Mutta mitäs varten se Waldemar viittasi, ei kai hän kuvittele että sinne sentään kuka vaan otetaan.  Eikä se ole edes ilmaista.”  Unto K. päästi kovalta kalskahtavan naurun.
    ”Kyllä minä meinaan pyrkiä”, kuuli Waldemar sanovansa.  ”Ja kyllä meidän isä lupasi maksaa.”

    Tuohon aikaan, 50-luvun lopulla, alkoi olla jo melko yleistä, että "työläisten kakaratkin" menivät oppikouluun.
 
    Pääsykokeet olivat aikanaan.  Ilmoitettuna päivänä sitten piti mennä Yhteiskoulun ovessa olevasta listasta tarkistamaan hyväksyttyjen nimet.  Ja löytyihän se Waldemarinkin nimi sieltä puolestavälistä listaa.  Vaikea sanoa, kumpi tuntui paremmalta: se, että oli päässyt oppikouluun vai se, että oli saanut näytettyä Unto K:lle.  Joka tapauksessa kaikkein parhaimmalta tuntui se, että ei tarvinnut enää koskaan mennä Unto K:n luokalle.  

    Ja se että edessä oli kesäloma!

    Tämä kesä muutti Waldemarin elämää oleellisesti.  Ei oikein enää voinut sanoa, että se oli Waldemarin lapsuutta.  Ei se tosin vielä ollut nuoruuttakaan, mutta nuoruuteen kuuluvia asioita alkoi vähän kerrallaan astua Waldemarin elämään.
 
    Väliaikainen koti sijaitsi aivan Someron keskustassa.  Sinne oli muutettu vuodenvaihteessa vähän syrjemmältä, Hirsjärveltä, missä elinpiirin muodosti koti, mammala ja koulu.  Nyt sadan metrin säteellä kodista oli kolme kioskia, kaksi elokuvateatteria, kauppoja sekä kenttä, jossa kesäisin vieraili vähintään kaksi kertaa sirkusta ja tivolia.  Näissä ympyröissä löytyi nopeasti kaveripiiri, joka pyöri isompien poikien ympärillä.

    Waldemar omaksui väkisinkin uusia ajantappokeinoja.  Tupakka tuli tutuksi, mutta onneksi ei sentään vielä tavaksi.  Tupakkaa sai tuohon aikaan minkä ikäinen nappula tahansa, ei ollut tupakkalakia.  Elokuviin sai aina jostakin kehitettyä rahaa, ja isompien porukassa pääsi helposti sisään.  Tivolin tullessa pystyi hankkimaan pääsylipun kun oli mukana auttamassa pystytyshommissa.  Siellä sitten ihmeteltiin eläimiä, trapetsitaiteilijoita sekä ennen kaikkea surmanajaja Onni Suurosta.

    Ensimmäisen kerran Waldemar kiinnitti huomiota myös tyttöihin.  Tytöt eivät olleetkaan ainoastaan välttämättömiä pahoja ja kiusankappaleita.  Jostakin ilmaantui aivan uusia ja oudon hämmentäviä tuntemuksia tiettyjen tyttöjen ilmaantuessa kioskin kulmille.
 
    Eräänä elokuun iltana tivolin peliteltassa isompien poikien porukassa polteltiin tupakkaa ja katseltiin teltan toisessa päässä hihittelevää tyttöjoukkoa.  Teltan kaiuttimista rävähti soimaan aivan uusi ja tuntematon kappale.  Hämärtyvä ilta, tupakan huimaus päässä, teltan hälinä, tyttöjen katselu ja äkkiä tämä mystinen kappale.  Sillä hetkellä Waldemarista tuntui siltä kuin hän olisi astunut aivan uuteen maailmaan, nuorison maailmaan. Joku vanhemmista pojista sanoi, että "se on Paul Anka ja se laulaa Dianaa".

    Ennen oppikoulun alkua Waldemarin perhe pääsi  muuttamaan siihen uuteen isän rakentamaan kotiin.  Uusi koti sijaitsi reilun puolen kilometrin päässä keskustasta.  Waldemarin kaveripiiri laajeni naapuruston pojista.  Ja kohta oppikoulu toi kuvioihin jälleen lisää aivan uusia kavereita.  Se oli niin helppoa ja mutkatonta siihen aikaan.

    Waldemarin lapsuus lipui vähitellen taakse, edessä olivat  täysin uudet jutut ja nuoruuteen liittyvien asioiden asteittainen opettelu.  Se toi tullessaan aivan uusia iloja ja onnen tunteita, mutta myös pettymyksiä, kipuja ja suruja.  Se oli elämään opettelua.