Sehnsucht - kaipuu

    

    
    Kirjoittaessani pari viikkoa sitten saksalaisesta tanssija-koreografi Pina Bauschista, minua alkoi askarruttaa mielentilaa kuvaava sana Sehnsucht.  Olen pohtinut sanan sisältöä sekä keskustellut siitä myös saksalaisen ystäväni kanssa.  Mitä sana oikein pitää sisällään, mitä se tarkemmin ottaen tarkoittaa.  Onko se jotenkin erityisesti saksalaisuuteen liittyvä piirre.

    Se, miksi se alkoi nimenomaan saksalaisuuteen liittyen kiinnostaa, johtui siitä, että samaa ilmaisua on käyttänyt myös Heimat-trilogian ohjaaja ja käsikirjoittaja Edgar Reitz kertoessaan elokuvastaan.  Tämä trilogia on saaga Simonin perheestä pienessä Schabbachin kylässä.  Tämä kylä on se maantieteellinen sekä henkinen Heimat - kotiseutu, josta lähdetään, mutta jonne aina myös palataan.  Mikä sinne sitten saa palaamaan?  Miksi esimerkiksi sarjan Herman lopulta palaa kuitenkin sinne, vaikka nuorena ja loukattuna on vannonut olevansa koskaan palaamatta?  Se on juuri se Sehnsucht.  Aivan oikeaa vastinetta sanalle ei suomenkielestä löydy, mutta kaipuu olisi kai lähinnä sitä, mitä sillä tarkoitetaan.

    Kaipaus tuntuu jotenkin paljon miedommalta, pienemmältä tunteelta.    Kaipaus on mielestäni tunnetila, jota voimme useinkin tuntea monenlaisia asioita kohtaan.  Jäämme kaipaamaan milloin mitäkin.

    Mutta tämä Sehnsucht - kaipuu on jotakin paljon totaalisempaa, elämän lävistävää, kipeää tekevää tunnetta.  Se on myös jotakin, jota ei täysin pysty erittelemään eikä sanoilla kuvaamaan.  Se on kaipuuta palata elämän peruskysymysten, oikeiden vastausten ja neuvojen, totuuksien lähteelle.  Henkiseen alkukotiin.  Elämän alkupisteeseen.  Turvaan.

    Koti, kotiseutu, vanhemmat, esivanhemmat.  Elävät ja jo kuolleet, kuten Heimat-trilogian ensimmäisen osan viimeisessä jaksossa.  Siinä lomittuvat Marian, äidin, hautajaiset sekä samaan aikaan kylässä vietettävä karnevaalijuhla.  Siinä kulkevat elävät ja kuolleet lomittain menneen elämän, tulevaisuuden, perityn tiedon ja viisauden päättymättömänä virtana. Siinä alkukoti, esivanhemmat, viisaus ja turvallisuus ovat yhtä nykyisyyden, tulevaisuuden ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten kanssa.  Tässä surrealistisessa jaksossa kaipuu on käsinkosketeltavalla tavalla koko ajan läsnä.

    Samanlaista kaipuuta, hullua kiihkoa tavoittaa jotakin ehkä saavuttamatonta, on Pina Bauscherin tanssiteoksissa.  Tanssissa se vie kohtauksia eteenpäin.  Elämässä se tietynlaisissa, usein vaikeissa, jopa äärimmäisissä tilanteissa vie elämää eteenpäin peruskysymyksiin palaamisen kautta.  Kun on joutunut kokemaan rankkoja tapahtumia, on kohdannut kovia epäonnistumisia ja pettymyksiä, tulee tarve päästä turvaan kokoamaan itsensä.  Tulee kaipuu, kipeää tekevä voittamaton halu löytää uudelleen lähtöpiste, kaiken alku.

    Saksalaisiin ja saksalaisuuteen tämä liittyy ehkä historian rajuissa käännekohdissa useinkoettuihin ihmisyyttä koetelleisiin tapahtumiin.  Kun saksalaiset lisäksi ovat tunnetusti hyvin perinteisiä arvoja ja tapoja kunnioittavia ihmisiä, on tämän perusteella ehkä jotenkin selitettävissä tämä Sensucht-ilmiö.  Toki kovia kokeneita ja kaiken menettäneitä ihmisiä löytyy lähes kaikkialta maapallolta.  Onko sitten ehkä kuitenkin vaan niin, että tällaisia ihmisiä kuin Edgar Reitz taikka Pina Bauscher ei yksinkertaisesti ole syntynyt muualla tai ainakaan heidän kaltaisiaan ei ole riittävästi.  Taiteilijoita jotka osaavat tuoda tällaisen tunteen näin koskettavana ja kosketeltavana esille.

    Mene tiedä.  Taisin kirjoittaa hyvin sekavan jutun.  Itse kuitenkin kuvittelen oivaltaneeni jotain tästä vahvasta tunnetilasta, jota suomenkielinen sana ”kaipuu” lähinnä kuvaa.  Ja jos kirjoitus tuntui oudolta, tämänhän voi aina ohittaa ja unohtaa. Tätä ei kannata jäädä kaipaamaan.