Mustavalkoista

    Kuuluuko asioiden olla sellaisia, kuin miltä ne näyttävätkin.  Vai halutaanko niiden vain näyttävän sellaisilta, ollen sitten kuitenkin aivan jotain muuta.  Onko musta aina mustaa ja totuus totta.  Onko kaikki sittenkin vain suurta illuusiota.   

    Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten ihmisten mielipiteitä muokataan  jakamalla väärää tai väritettyä tietoa sosiaalisessa mediassa.  Erityisesti on ollut esillä tuo Venäjällä tehtailtu ja sieltä maailmalle syötetty väärä ja tarkoitushakuinen uutisointi.  Sitä on suunnattu huomattavan runsaasti meille suomalaisille.  Somessa jaetut uutiset ovat helppo ja tehokas tapa tämän päivän maailmassa kaikenlaisen sanoman julkiseksi saattamiseen.

    Katselin vanhoja valokuviani vuodelta 1975.  Siellä oli melkoinen määrä kuvia entisestä Neuvostoliitosta (jos joku vielä muistaa mikä se sellainen oli).  Neuvostoliiton vierailuilla oli aina varsin tarkasti määritelty ohjelma, sekä mukana seuraava henkilö joka valvoi siinä pitäytymistä.  Oli paikkoja, joihin kaikki turistit vietiin ja sitten oli paikkoja, joihin turisteilla ei ollut pääsyä.  Oli siis kaksi todellisuutta.

 

    Ensimmäinen todellisuus oli se ulospäin näytettävä suuri ja mahtava Neuvostoliitto, jossa jokainen uusi viisivuotiskausi löi ennätysmäisesti aina edellisen.  Oli kansan vaaleilla yksimielisesti valitsema johto, jonka puolue oli asettanut demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaan.  Jättimäiset Lenin-patsaat kaikkialla opastivat kansalaisia pysymään oikealla tiellä.  Toki muitakin patsaita löytyi runsaasti: oli tieteissä ja taiteissa ansioituneita suurmiehiä sekä erilaisia suuria saavutuksia kuvaavia patsaita.  Niin, ja tietysti Suuren Isänmaallisen sodan muistoa vaalivia muistomerkkejä, joita rauhaa rakastava neuvostokansa vaali rakkaudella. 

 

    Jos satuit olemaan mukana suomalaisessa delegaatiossa, sinulle esiteltiin palkittua kolhoosia, palkittua lastentarhaa, palkittua elementtitehdasta sekä monia muita palkittuja paikkoja.  Delegaatiolle järjestettiin maittemme välistä keskinäistä ystävyyttä lujittavia puhetilaisuuksia sekä illanviettoja runsaine tarjoiluineen sekä ansioituneine taiteilijoineen ja muina esiintyjineen.  Lopuksi saatiin pinssit rintapieleen.

                           *************************************

    Toinen todellisuus oli se ankea arki suurkaupunkien keskustojen ja turistialueiden ulkopuolella.  Se tavallisen ihmisen arki, se joka oli raatamista elannon hankkimiseksi, asumisen inhimillistämiseksi ja lasten kasvattamiseksi.  Se arki oli raatamista hengissä pysymiseksi.  Siellä ei esitelty ylpeinä sosialismin saavutuksia maailmanrauhan edistämisessä eikä tieteen uusimpia saavutuksia avaruuden valloituksessa ja ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä.  Sitä elämää pääsi näkemään vain pieninä ohikiitävinä vilahduksina turistibussin ikkunasta, sinne ei päässyt opastetuille kuvauskierroksille.

    On sitä siis osattu sieltä suunnasta ennenkin tarjoilla muunnettua totuutta.  Hyvin kritiikittömästi sitä silloin myös Suomen tiedotusvälineissä jaettiin jokaiseen torppaan.  Lienevätkö hyvät kauppasuhteet lujittumisekseen sitä vaatineet.  Niin ja tietysti myös rauhanomainen rinnakkainolo hyvien ja läheisten naapurivaltioiden kesken.

   
    Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen kun vanhoja arkistojaan penkoo.  (Onkohan se pinssikokoelma vielä tallessa.)  Pyydän anteeksi vanhojen kuvien huonoa laatua, heikkoja värejä ja roskaisuutta.  En ole jaksanut alkaa puhdistaa niitä, kertovathan ne kuitenkin olennaisen.  Loppuun vielä oma suosikkikuvani: äkillinen ja raju sadekuuro, jota paettiin Leningradilaiseen porttikongiin.