”Suomen hallituksen tempoileva, mutta ideologisesti tarkoitushakuinen politiikka murentaa turvallisuudentunnetta. Uusliberalistisen ideologian narratiivissa rikkaiden pöydiltä varisevat murut putoavat köyhän suuhun. Nyt perusoikeistolainen hallituksemme……
Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi…..”
------------------------------------------------------------------
Niin, eiväthän nuo sanat oikeasti lähteneet Taisto Sinisalon suusta, vaan Laura Lindstedtin. Eikä kyseessä ollut taistolaisten puoluejuhla vaan Suomen merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuus. Voittajan juhlapuhe.
Katselin tuon tilaisuuden eilen suorana lähetyksenä, eikä voi mitään, mutta aivojen sopukoista löytyi heti suora yhteys 70-luvun taistolaisuuden ja Lindstedin puheen välille. Elin tuota aikaa ja olin hyvin läheltä seuraamassa puolueen käyttöön valjastettua kulttuuripolitiikkaa. Voin vakuuttaa, että aivan noita samoja sananparsia sekä kielikuvia käytettiin siihen aikaan aina kun vain vähänkin oli tilaisuus.
Ymmärtääkseni myöhemmin lähes kaikki ovat olleet kovasti samaa mieltä siitä, että taide, ja koko kulttuuri yritettiin silloin saada palvelemaan puolueen tarkoitusperiä, ja että onneksi siitä ajasta on päästy pois. Taide ja kulttuurihan ei todellakaan kuulu ainoastaan tietyille poliittisille ryhmittymille vaan puoluekantaan katsomatta meille kaikille.
Taiteen tulee ottaa kantaa. Nostaa esiin epäkohtia, epäoikeudenmukaisuutta, vallan väärinkäyttöä ja kaikkea muuta ihmistä uhkaavaa ja kaltoin kohtelevaa. Kyllä, sitäkin, olen samaa mieltä. Taiteella on toki monta muutakin tehtävää, vaikkapa luoda lohtua ja valaa uskoa ihmiseen ja parempaan huomiseen. Jokaisella meistä on omat syymme ja tarpeemme käydä näyttelyissä, konserteissa tai lukea kirjoja. Kaikki me ammennamme niistä itseemme jotain, mitä juuri silloin tarvitsemme.
Suon Lindstedtille kaikin mokomin oikeuden ottaa teoksillaan kantaa juuri niihin asioihin joita hän pitää tärkeinä. Samoin kaikille muille taiteen tekijöille, suorastaan toivon, että he niin tekisivät.
Mutta…. Minusta tuon poliittisen palopuheen paikka ei ollut oikea. En pidä hyvänä, että tämän kaltaiset tilaisuudet ja vähitellen taas koko taide pyritään valjastamaan puoluepolitiikalle. Sitä en 70-luvulta tosiaankaan kaipaa.
Tiedän, että tämä kirjoitus ei sovi blogini henkeen, tuskin tulen vastaavia jatkossa kirjoittamaan. Katsoin kuitenkin nyt olevan minullekin sopivaa ilmaista mielipiteeni, koska kaikki muutkin sitä näyttävät ahkerasti tämän kirjallisuuspalkinnon tiimoilla tekevän.
Tietysti aion lukea Oneironin.
Koin aivan samanlaisia tuntemuksia. 70-lukua en kaipaa takaisin, en värimaailmaa enkä taistolaisuutta. Kekkonen oli presidentti, ja hänestä ei millään haluttu luopua. Meni kuitenkin kuolemaan, karmeat värit olivat kuitenkin muotia vielä jokusen vuoden Kekkosen jälkeen.
VastaaPoistaKiitos kommentista.
PoistaKun taiteilija ottaa selkeästi poliittista kantaa teoksessaan se on minusta ok. Silloinhan katsoja-kuulija-lukija voi päättää, ottaako hän kokeakseen taiteilijan sanoman. Meneekö kuuntelemaan, katselemaan tai alkaako lukea hänen teostaan. Ja voin sanoa, että usein kannattaa, vaikka ei ideologisesti aivan samoilla linjoilla olisikaan.
Mutta kun tällainen ideologinen paatos läjäytetään aivan väärässä paikassa niidenkin silmille ja korville, jotka eivät sellaista halua eivätkä ole odottaneet, sitä en voi hyväksyä. Tuli heti todella paha olo, että mitäköhän pahaa olen sinulle, kirjailija Lindstedt, tehnyt, että tämän kaiken katkeruutesi minun päälleni heität. Ja varmaan monen muunkin päälle, jotka olivat tulleet paikan päälle kirjailijoita juhlimaan, eivät poliittisia palopuheita kuuntelemaan.