Aamu on ehtinyt vasta valjeta. Päivän tärkeimmät ovat jo takana: aamuinen kävelylenkki, aamupuuro, kahvi sekä päivän lehti. Nyt pitäisi keksiä tekemistä loppupäiväksi.
Ikkunasta näkyy sateenoloinen, vielä vähän hämärä aamupäivä. Viime viikkoisista kuulakkaista syyspäivistä on vain muisto. Puissa ja pensaissa on syksyn värejä odottamassa tuulia, jotka puhaltavat ne hetkeksi painottomaan tilaan ennen maahan karisemista. Muutama koivu on jo tiputtanut lehtensä ja on valmis vastaanottamaan marraskuun räntäsateineen.
Karin Krog pohtii ikuista arvoitusta. The Meaning of Love. Yhtä mystistä kuin elämänkin tarkoitus. Lauluissa löytyy monenlaisia vastauksia monenlaisiin kysymyksiin, silti lukuisia kysymyksiä jää avoimiksi. Onko kysymyksiä liikaa vai eivätkö ne vain kohtaa oikeita vastauksia. Tokihan meille tyrkytetään median täydeltä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin joita emme ikinä ole edes älynneet kysyä.
Kirjat ovat aina olleet sellainen ehtymätön kaivo, josta voi ammentaa vastauksia mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Joku muu on työstänyt probleemaa puolestasi päiväkausia, viikkoja, ehkä vuosiakin. Enää ei tarvitse muuta kuin lukea - omat ajatukset saavat joko tukea tai sitten huomaa olleensa ehkä aivan väärillä jäljillä.
Mutta mitä sitten tapahtuu, jos kirja tuokin eteen lukuisan joukon kysymyksiä, joihin se ei yritäkään tarjota vastausta? Silloin mieleen jää kaivertamaan omituinen tyhjä ja voimaton tunnetila. Silloin pitäisi kai yrittää käyttää omaa aivokapasiteettiaan ja yrittää muodostaa oma kanta heränneisiin, ehkä mutkikkaisiinkin kysymyksiin.
Tällaisen lukukokemuksen jälkeisen kysymysmerkkien tulvan synnytti Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät". Melkoisen järkälemäinen romaani, joka imi mukaansa kuin vastustamaton, tumma pyörre. Pyörteen antoi viedä yhä syvemmälle pimeään, koska odotti koko ajan valon, vastausten löytymistä. Vastauksia ei kuitenkaan tarjottu, jonkinlainen valon pilkahdus tosin pohjalta löytyi. Lukijan tehtäväksi jäi muodostaa oma kanta isoihin kysymyksiin. Voi lukija raukkaa!
Tämä aamupäivä meni nyt tässä.
Mitäpä sitä sitten loppupäivän, mitä jonninjoutavaa keksisi, mikä olisi se onnellinen olotila johon juuri tänään kannattaisi pyrkiä? Jos ei muuta, niin aina voi antautua vuosien retusoimien muistikuvien vietäväksi ja torkahtaa nojatuoliin.
Ei kannata yrittää keksiä tekemistä, antaa ajan kulua ja katsot sitten taakse päin, mitä tuli tehtyä. Jos nyt tarvitsee jotain ylipäänsä tehdä.
VastaaPoistaAjatteleminen on kyllä mukavaa, samoin lukeminen.
Ja päivätorkut!
Niin, siinä olen täysin samaa mieltä että mitään ei todellakaan ole pakko tehdä. Mutta siinä voi käydä niin, että kun sitten ajan päästä katsoo taaksepäin, niin huomaa, että ei ole tullut tehtyä mitään. Vaikka ei kai siitäkään mitään rangaistusta seuraa.
Poista