Kirjoituksia kuopatusta blogista

    Kesäkuun lopussa kuoppasin blogini.  Silloin tuntui, että on sopiva aika jättää se taakseen.  Unohtaa ja antaa olla. 

    Kun tulee vanhaksi, niin täytyykö kaikki menettää - kaikesta luopua.  Putsata tomut kengistä ja pestä kädet.  Kuin mitään sen kummoisempaa ei olisi elämässä ollutkaan.  Totuttautua ajatukseen, että ei tästä nyt ihmeempää jälkeä mihinkään jäänyt.

    Ei perhana!  Minä jo niin ehdin kiintyä tähän blogiini, että en oikeasti haluakaan sitä haudata.  Tuli vahvasti sellainen tunne, että taas; tämäkin jää kesken.  Eihän tätä tosin valmiiksi voi saadakaan, mutta tämän kanssa elämällä voi tuntea jonkinlaista jatkuvuutta.  Kun ihmiset kysyvät että minä teen, on rehellinen vastaus että en oikeastaan mitään.  Lukemista, musiikin kuuntelua ja sen sellaista puuhastelua ei oikein voi sanoa miksikään tekemiseksi. 

    Bloggaamista, blogiin kirjoittamista, voi sentään pitää edes jonkin asteisena tekemisenä! 

    Laman iskiessä 90-luvun alussa jouduin luopumaan hyvistä työkavereista.  Jouduin luopumaan työyhteisöstä, jossa olin ollut pitkään mukana ja jonka kehittämisessä olin ollut mukana alusta alkaen.  Työkaverien tuen ja avun puuttuminen oli asia, jota kaipasin usein yrittäjänä toimiessani.  Yritystoiminnan aloittaminen laman kurimuksessa oli yksinäistä ja epätoivoista pakertamista.

    Articano pysyi kuitenkin pystyssä.  Rakensin siitä pienen yrityksen, joka kasvoi osaksi minua.  Se oli ajatuksissa ympäri vuorokauden, lomia ei pidetty eikä sairauspäiviä.  Oli vaikea kuvitella elämää ilman Articanoa.  Sitten kuitenkin koitti aika, jolloin piti päättää eläkkeelle jäämisestä.  Ikää oli jo sen verran ja jonkinlainen uupuminenkin oli alkanut vaivata.  Articano kuopattiin ja alkoi eläkeaika.

    Ei kulunut montaakaan kuukautta kun jo tuli ikävä Articanoa!  Jouten oleskelu eläkeläisenä ei tuntunutkaan lainkaan mukavalta, olisi ollut paljon mukavampaa lähteä aamuisin avaamaan putiikin ovea.  Se vaan ei ollut enää mahdollista.

    Paljosta on joutunut luopumaan.  Työyhteisöä en voi enää saada takaisin.  En voi myöskään saada takaisin Articanoa, joka oli kasvanut osaksi minua.  Blogini sentään voin vielä saada takaisin ja pitää hengissä.  Kohta sekin olisi varmaan hävinnyt bittiavaruuteen.

    Nyt siis voin taas tuntea itseni pieneksi osaseksi jostakin olevaisesta.

    Jos joku sattuu kysymään, että mitä minä nykyisin teen, voin vastata: bloggaan! 


    P.S.  Näitä postauksia tulee jatkossa epäsäännöllisin välein, mutta tulee kuitenkin.  Riippuen siitä miltä asiat kulloinkin Waarin vinkkelistä näyttävät.