20.1.2014
Toisinaan tuntee olevansa melko avuton papparainen suuressa maailmassa. Se on tuo kielitaito, tai siis nimenomaan sen puute. Espanjaa en osaa ja englantiakin tuntuu olevan kovin korkea kynnys käyttää. Ruokakaupassa menee aika pakkausten espanjankielisten tekstien arvuutteluun. Onneksi pakkauksissa on usein jonkinlaista osvittaa sisällöstä antavia kuvia. Silti purkin tai paketin täsmällinen sisältö selviää usein vasta kun se on asunnolla avattu, jos aina silloinkaan.
Entäs sitten tuo ruokapaikan etsiminen ja ruoan valitseminen. Erilaisia ravintoloita on vieri vieressä, mutta silti jonkin paikan valitseminen ja sisälle meno on joka kerta yhtä vaikeaa. Kun ei tiedä minkälaista ruokalistaa sieltä löytyy ja ymmärränkö niistä mitä annokset pitävät sisällään, mistä ne koostuvat. Ja onko niissä edes englanniksi, ja alkaako asiakaspalveluhenkinen tarjoilija heti solkenaan selostaa annosten sisältöä niin että minä en ymmärrä siitä mitään. Istu siinä sitten hölmön näköisenä kuuntelemassa ja änkyttämässä, vaikka ei yhtään huvittaisi näyttää hölmöyttään. Huvittaisi vaan olla sellainen luonteva asiakas, joka muina miehinä piipahti ruokailemaan, noin vaan ohimennen.
No onhan täällä sentään onneksi muutama paikka jo tullut tutuksi, niihin on helpompi mennä. Jos vielä tilaa pizzan, niin vaikeuskerroin pienenee huomattavasti. Lasgnekin onnistuisi, mutta illalla nautittuna sen raskaus saattaisi houkuttaa painajaiset uniin. Tapaksillakin kyllä pärjää mukavasti. Ja sitten on tietysti Witin-ravintola, siellä ruoka valmistuu ja palvelu pelaa suomeksi. Eikä siellä olla pelkästään millään lihapulla-menulla, siellä on hyvinkin monipuolinen tarjonta. Mutta ei sielläkään kehtaa joka päivä käydä, alkavat ajatella, että eikö tuo waari minnekään muualle älyä mennä.
Mitäköhän tästä nyt sitten voisi oppia. Muutakin kuin että onpahan waarilla ongelmat! Tulee heti mieleen kaksi asiaa, joita tulee rankasti harkita ennen seuraavaa Välimerelle rantautumista. 1. Opetella edes auttavasti espanjaa. 2. Vuokrata ihan oikea asunto (ei tällainen ihme apartamentos), jossa voisi laittaa ihan itse ihan oikeaa ruokaa. Tuoretta vihannesta, lihaa ja kalaa kun täällä on kaupat ja hallit pullollaan. Ja on halpaa! Jotenkin luulen painottavani tuohon 2. vaihtoehtoon.
Joopa, omituisia ovat waarin ongelmat. Mutta omituinen on waarikin ja aina vaan omituisemmaksi tulee.
Minusta tuo ykkösvaihtoehto on ihan oivallinen sekin. Kun ajattelee kieltä kokonaisuutena, se voi tuntua siltä kuin pitäisi alkaa syömään elefanttia. Mutta kuten jotkut väittävät, elefanttikin syödään pala palalta. Sinulla on jo varmasti melko lailla ainakin passiivista sanavarastoa, ja jo muutamalla sadalla sanalla pärjää (kunhan ne ovat arkipäivän sanastoa).
VastaaPoistaMitäpä jos ajattelisit vaikka näin: Aion opetella yhden sanan espanjaa päivässä seuraavan vuoden ajan - se tarkoittaa 365 sanaa vuodessa. Vaikka siinä ei olisi hitustakaan kielioppia, niin varmasti se vie jo aika lailla eteenpäin. Kahdessa vuodessa ehtii kertyä jo aikamoinen sanavarasto. Toiseksi, jos menen kurssille, kyllä sieltä aina jotain hyödyllistä tarttuu mukaan. Alkeiskurssi on ihan oikea vaihtoehto.
Itse olen joskus opiskellut kieltä ostamalla oppikirjan ja siihen liittyvän cd:n ja sitten tehnyt kotitöitä esim. tunnin päivässä. Ja jotta tärkein ei unohtuisi, tekisi kaikkea mukavaa sillä kielellä aina kun voi: kuuntelisi musiikkia, tekisi ruokia, tutustuisi taiteeseen, lukisi sanomalehteä. Ja tietysti: tanssisi flamencoa :) Kyllä waaritkin oppivat.
Kiitos massiivisesta kannustuksesta! Noin 7 vuotta sitten alotin espanjankurssin. Puolen vuoden jälkeen tuntui että yrittäjän elämästä ei jää riittävästi energiaa opiskeluun. Kotona hyllyssä on 3 erilaista kurssia odottamassa, innokas opiskelija vaan puuttuu. Tarttis kai tehdä jotain! Sana päivässä ei tunnu paljolta, mutta mitäs sitten jos ne alkaa vanhemmasta päästä unohtua. Ei se silloin kasva se sanavarasto, vaihtuu vain. Ei vainenkaan, nyt kyllä lupaan ainakin yrittää! La quenta, porfavor kuuluu jo sanavarastoon!!
Poista