30.1.2014
Kaksikymmentäneljä päivää on mennyt Andalusiassa, viisi kokonaista vielä jäljellä. Tähän on alkanut jo tottua. Olen tottunut tähän ilman kosteuteen, auringon valoon, yön pimeyteen ja aaltojen kohinaan yöllä raollaan olevasta parvekkeen ovesta. Ilman kosteus aiheuttaa hikoilua, vaikka kuinka hitaasti yrittäisi kiiruhtaa kävelylenkillä. Auringon valo häikäisee niin, että silmiin sattuu, ulkona täytyy aina käyttää aurinkolaseja (paitsi ei välttämättä sateella). Yön pimeys auttaa nukkumaan paremmin kuin kotona, jossa kaihdinten lävitse tunkevat valot pitävät huoneet ainoastaan hämärinä. Ja sitten tuo aaltojen kohina - rauhoittavampaa ääntä en tiedä. Niin tosiaan, täällä on myös lämmintä.
Olotilaan tottuminen aiheuttaa myös sen, että oleminen alkaa muuttua enempi sellaiseksi oleskeluksi, tyhjänpanttina aikaansaamattomuustilassa oleiluksi. Toki se oli yksi matkan tarkoituskin. Ei oikein huvittaisi lähteä mihinkään etäämmälle Fuengirolasta, koska se vaatii ponnistusta. Ei oikein viitsisi lukeakaan, koska se vaatii keskittymistä. Ei oikein viitsisi kirjoittaakaan, koska se vaatisi vielä enemmän keskittymistä ja antautumista. Helpointa on istua alas, laittaa kuulokkeet korville ja antaa musiikin viedä minne se tahtoo. Kunhan muistaa välillä käydä syömässä. On nimittäin käynyt tasan kaksi kertaa niin, että syömään lähtö illansuussa unohtui. Niillä kerroilla tosin istuin kirjoittamassa, kuulokkeet korvilla. Huomasin kellon olevan yllättäen jo niin paljon, että turha se enää oli syömään lähteä. Kyllä Elovenakaurapuuro aamuisin miehen tiellä pitää!
Sen verran on itseään saanut liikkeelle, että eilen sentään käytiin Mijaksessa syömässä. Tytär kävi moikkaamassa isäpappaa ennen kuin lähtee viikonloppuna takaisin Suomeen. Hän on ollut neljä kuukautta Malagassa suorittamassa jotain kurssia yliopistolla sekä pakollista ulkomaan työharjoittelua. Hänen synttärinsä kunniaksi mentiin sitten syömään, ja satuttiinkin aivan erikoiseen vanhaan ja sokkeloiset ravintolaan. Ravintola kun oli rakennettu vuorenrinteeseen, kuten koko Mijas, se oli myös monessa eri tasossa, muutamia porrasaskelmia aina sokkeloisten pöytänurkkausten välissä. Saimme pöydän aivan ravintolan periltä, terassilta. Sieltä avautuivat hulppeat näkymät alempana olevaan Mijaksen keskustaan sekä sen takana taas kohoavaan vuoristoon huippuineen. Ja tottakai, ruoka hipoi täydellistä, henkilökunta ystävällistä ja kaiken lisäksi hinnat olivat hyvin meikäläisen laihalle kukkarolle sopivia. Muistan varmaan tämän tyttäreni syntymäpäivän pitkään.
Kohta varmaan alkaa tuo kotiinlähtö pyöriä mielessä. Eikä siinä mitään, mukavahan sinne on jo palata, vaikka mitään varsinaista koti-ikävää en tunnustamaan poteneeni. Sen sijaan jo valmiiksi pelkään, että helmikuun pakkasissa alkaa ikävöidä takaisin Andalusian ilmastoon. Voi miksi miksi ne kaukaiset esivanhempamme aikoinaan suuntasivatkaan kylmään pohjolaan, kyllä he tännekin olisivat hyvin mahtuneet. Siellä kylmässä pohjolassa monen kohtaloksi on koitunut viina, kirves, lumihanki ja se viimeinen erhe. Täällä sen sijaan olisi ollut yllin kyllin appelsiineja pureskeltaviksi ja viinan sijaan olisi valmistettu viiniä viisasten etelään hakeutuneiden juomaksi. Voi meitä poloja pohjolan poikia ja tyttäriä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti