1.2.2014
Nousin tänään taas vuorenrinteelle Mijasiin. Kävelin kapeita ja sokkeloisia katuja vähän syrjemmälle, oikeastaan taisi olla aivan kaupungin laitaa. Löysin sieltä penkin, josta näkyi alas merelle sekä viereistä vuorenrinnettä aina huipulle saakka. Paikkaan sisältyi niin paljon symboliikkaa, että totesin sen juuri oikeaksi paikaksi istua ja ihmetellä elämäänsä tässä ja tästä eteenpäin. Miettiä, että miten käytännössä osaisi noudattaa tuon päänsisäisen totuuskomission suositusta.
Suositus oli, että minun olisi unohdettava kokonaan yksi sana elämästäni. Yksi sana, joka on piinannut ja aiheuttanut ajoittain ahdistusta aina tuolta kaukaisesta nuoruudesta saakka. Nuorenahan nuo toteutettavien haaveiden toteemipaalut isketään syvälle maahan. Kaiken lisäksi se pannaan joutuva sana on lähtöisin aivan omasta itsestäni, itse asettamani. Täytyy. Jotenkin kun tuon sanan tilalle oppisi sijoittamaan toisen pienen sanan. Haluan. Ei enää, että tänä kesänä minun täytyy sitä ja tätä, tai että tänä vuonna minun täytyy tai sitten peräti, että minun täytyy vielä elämäni aikana jotakin. Tiedän, että monesti vielä tulen päättämään, että minun täytyy saada sitä ja tätä aikaiseksi. Silloin kun joku tulisi sanomaan: Pepe, ei sinun tarvii, ihan totta, ei tarvii enää.
Haluan ja yritän siis opetella ajattelemaan, että tänä kesänä minä haluaisin ja että elämäni aikana vielä haluaisin tehdä tai nähdä tai kokea jotain. Ei minun kerta kaikkiaan todellakaan ole pakko enää saavuttaa mitään, mutta jos jotain haluan niin mikä ettei, yritetään. Jos ei kuitenkaan onnistu - entä sitten, mitäpä siitä, menköön nyt sitten tämä elämä näin.
No nyt minun ei siis täydy enää kirjoittaa yhtään merkintää Andalusian päiväkirjaan, ainakaan tällä reissulla. Voin toki vielä kirjoittaa, jos niin haluan. Luulen kyllä, että en halua, tämä oli numero 12 ja se tuntuu juuri sopivalta määrältä.
Laitan loppuun hienon Arvo Turtiaisen runon, joka hyvin kuvaa tätä kolmenkymmenen päivän retriittiäni Andalusiaan. Eija Ahvo muuten esittää upeasti tämän Toni Edelmannin säveltämän runon.
Halusin yksin olla
simpukan lailla huminaani kuunnella
halusin uneksia
lailla tähden toisiin tähtiin kaivata.
Menin meren rannalle syysiltana
meri pilville valitti
kesää, kaarnaveneitä, lasten ääniä
rannoillani kaipaan.
Menin tunturin laelle talviyönä
tunturi yölle kuiskasi
peippoa, pesäänsä louhikossa
ihmisiä iltanuotiolla kaipaan.
Tulin takaisin ja kerroin tämän eräälle
joka yksinäisyyttään ylisti.
Ei, ei suostunut edellinen kommenttini lähtemään, vaan katosi jonnekin. Mutta lopulta ymmärsin, mistä se johtuu. Täytyy olla kirjautunut omalle Google-tililleen, jotta tuossa alla kohta "Kommentti nimellä" saa valikkoon oman nimimerkin. Jos käyttää jotain muuta selainta, se saattaa unohtua kun lukee muiden postauksia. Vahingo(i)sta viisastuu.
VastaaPoistaHieno lopputulos retriitillesi kun tuollaisen helmen sieltä löysit. Tuolla pärjää jo pitkään. Itse olen huomannut, että valppaana saa olla, jotta täytymiset eivät sieppaa mukaansa. Niissä kun saattaa olla aina jokin houkutin mukana: pärjääminen, voittaminen, miellyttäminen, näyttäminen ja ties mitä. Niillähän työelämässä usein mennään eteenpäin. Mutta kun ei enää tarvitse tuota kaikkea, avautuu ihan uusi, ihana juttu, jota elämäksi kutsutaan...
Kiitos vinkistä tuon Google-tilin suhteen. Sen vuoksi en minäkään varmaan ole päässyt kommentoimaan blogiasi kun Google tiputtaa minut vähän väliä tililtäni. Kotona ei sellaista tapahdu, mutta täällä (.com.es) se on riesa.
PoistaTuosta täytymisestä sen verran, että minä olen ollut oikein malliesimerkki sen suhteen. Kouluttamattomuudestani huolimatta, tai juuri siitä johtuen, olen aina yrittänyt pärjätä ja päästä eteenpäin työelämässä mieluimmin paremmin kuin muut. Aika monipuolisen työuran sainkin tehdä, ensin muiden palveluksessa ja loppuajan yrittäjänä. Lopputulos vaan ei ole aina itseäni tyydyttänyt missään tekemisissäni, koska tahtoa on aina ollut enempi kuin onnistumisen mahdollisuuksia. Mutta aina on täytynyt.