Tänä aamuna tuli stoppi
Heräsin aamulla tavalliseen aikaan, tuossa puoli kuuden maissa. Kaikki ei ollut kuitenkaan aivan kohdallaan. Normaalisti nousen samantien ylös, vedän vaatetta niskaan, nappaan kameran kouraan ja painun ulos, kaupungille. Nyt vaan en saanut itseäni hievahtamaan. Olin hämmentynyt. Ei, tämä ei ole unihalvaus, joka ajoittain iskee lamauttaen kropan vaikka aivot ovat jo hereillä (pelottava vaiva, kunnes sain tietää mistä siinä on kysymys). Tämä oli nyt jotain muuta. Tämä oli aikaansaamattomuutta, turhautuneisuuden tunnetta ja selvästikin materian voitto hengestä. Päällimmäisenä oli jonkinlainen pettymyksen tunne. Tuttu hihna pitäisi taas nostaa tutulle isopyörälle, joka alkaisi taas jolkuttaa samaa tuttua rataansa.
Ja minä kun olen kuitenkin eläkkeellä, omien tekemisteni herra ja ylhäisyys, joskus narrikin. Ei perhana. Mietippä nyt Pepe mistä jumittaa.
Jonkin ajan kuluttua töihin lähtöä tekevä vaimo tuli ihmettelemään, että mikä nyt on, miksen ole jo kaupungilla? Menee hyvä aamuinen vastavalo ohi kameralta. Sanoin, että ei nyt vaan huvittanut, tänä aamuna, eihän se ole pakko että joka aamu.
Niin tosiaan, ei se ole pakko!
Minusta on taas tullut suorittaja. Pakko tehdä näin ja pakko tehdä noin. Olen muutaman viikon ajan ottanut joitakin asioita ja tekemisiä ilmeisestikin liian suurella vakavuudella. Tekisi mieli sanoa että intensiteetillä, mutta totisuudella lienee oikeampi sana. Tietyt asiat ovat vieneet perässään aamukuudesta tuonne vuorokauden vaihteeseen. Tekemiset joiden piti olla kivoja, inspiroivia sekä voimauttavia, ovatkin äkkiä muuttuneet suorittamiseksi. Aikomus oli, että päivisin piipahdan kahvilla jossakin terassilla, katselen ihmisten kiireistä menoa. Iltaisin voisi käydä konserteissa tai ihan vaan joskus poiketa lasilliselle punaviiniä. Kirjojakin on kertynyt mukava pino, odottavat vaan lukemista. Musiikkia olin ajatellut kuuntelevani paljon useammin, nyt kun sitä on rajattomasti kuunneltavissa. Ei tässä siis näin pitänyt käydä.
Eilen puolenpäivän jälkeen rikoin kaavaa tosin sen verran, että hyppäsin ratikkaan ja käväisin Hakaniemen torilla munkkikahvilla. Paitahihasillaan! No olihan se ihan mukavaa, tai oikeinkin mukavaa, mutta siellä istuskellessanikin taustaohjelmani mietti, että mitä tässä reissussa olisi twitterissä mainitsemisen arvoista. Tietokoneesta nuo taustaohjelmat saa pois päältä, eikä ne toisaalta useinkaan häiritse, hidasta tai kahlitse muuta tekemistä. Mutta omasta päästä noita taustaohjelman piruja ei meinaa millään saada suljettua, ctrl+alt+del ei tehoa. Tänään yritän ihan tosissani löytää ihmisen manuaalista kohdan, jossa neuvotaan päänsisäisten, (aivojen, sanoisi joku joka ei tunne minua) taustaohjelmien sulkeminen halutessa, ettei tarvitsisi vallan abortoida.
Kahvireissun jälkeen olin taas twitterissä, mietteeni menivät yleiseen jakeluun. Päivää twitterissä synkisti muutamiin toimittajiin kohdistunut käsittämätön nettiuhkausten ryöppy. Syynä ruotsinkieli ja siihen suhtautuminen - suomenruotsalaiset. Jopa apulaiskaupunginjohtaja ilmaisi tukensa tappouhkauksen kohteiksi joutuneille toteamalla mm. että Helsinki on kaksikielinen ja tulee olemaan sellainen! Apeaksi vetää mielen, kun tätä muuten niin mukavaan kansaamme pesiytynyttä vihamielisten ainesten esiintymistä miettii. Kun sen vihan saisi muutettua positiivisuudeksi ja suvaitsevaisuudeksi, olisimme huomattavasti vahvempia taistelussa oikeiden ongelmien ja yhteiskuntamme epäkohtien kanssa.
Aikaansaannokseni eilen oli Baana-kuvablogin ( http://tiopepe.kuvat.fi/ ) valmiiksi saaminen. Sen rakenteluun meni pari päivää: kuvien valitsemista ja käsittelyä sekä tekstien valmistamista faktojen tarkistamisineen. Nämä kuvablogit liittyvät erääseen toiseen työn alla olevaan projektiin. Siinä olen tosin vain tietyin tehtävin avustamassa. Taloyhtiömme nimittäin rakentaa asukkaille nettisivustoa, josta löytyy ohjeet kaikkeen taloa koskevaan ym.ym., melkein uusi Maailmankaikkeuden käsikirja. Tai oikeastaan taloyhtiötämme laajemminkin alueella käyttöön tulevaa, joten siihen tulee myös koko Jätkäsaarta käsittelevää sisältöä. Nämä minun kuvablogini ovat osa tätä Jätkäsaaren rakentamista ja valmistumista esittelevää osiota. Tehtävä näyttää aiheuttavan jonkinverran paineita näin harrastusmielessä kuvien kanssa puuhastelevalle. Se on kuitenkin sen verran mielenkiintoista, että en mitenkään jättäisi tällaista tilaisuutta väliin. Työn tavoitteellisuus patistaa oppimaan taas jotakin uutta, ja siinä näkee pakertamisensa tuloksen, ei käsin kosketeltavana mutta silmin näkyvänä.
Viimeisten viikkojen aikana päivät tosiaan ovat täyttyneet tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Aamuiset kävelyretket heräilevän Helsingin kaduilla kameran kanssa ovat kuitenkin ehkä päivän mieluisin osa. Huolimatta siitä, että tänä aamuna se vaan ei onnistunut. Aamukävelyn ja suihkun jälkeen on myös hieno hetki kaurapuuron, kahvin ja Hesarin parissa. Silloin ei vielä ole mitään kiirettä, ajatusten tonava saa virrata omaa tahtiaan. Ollaan päivän suvantovaiheessa, ad libitum.
Mikä tässä sitten oikein tökkii? Mikä nämä päivät ja viikot täyttää niin, että ne alkavat tuntua puurtamiselle? Näin äkkiseltään luulen, että olen vähän liikaa tullut riippuvaiseksi tuosta twitteristä. Se kahlitsee koneen viereen. Tuntuu että jotakin tosi tärkeää jää väliin, jos on liian kauan poissa twiitti-virrasta. Pelkää että menee ohi jotakin sellaista, jota olisi halunnut kommentoida ja mistä sanoa mielipiteensä. On totta, että siellä roikkumalla pysyy parhaiten ajan tasalla, saa ensimmäisten joukossa kuulla kaikki uutiset (onkohan se lopulta tärkeää). Twitterissä tietää mitä tapahtuu ja mikä on päivän kuumin puheenaihe. On siellä tosin paljon aivan joutavaa, tyhjänpäiväistä parranpäristystäkin. Itselläni twitterissä on se paha rajoite, että en ole kovin helposti syttyvä ja luonteva keskustelija ventovieraiden ihmisten kanssa. Kuulemma sitä kompensoi se, että tuttujen kanssa olen liikkaakin äänessä.
Koitan tästä lähtien pitää mielessä, että ei ole mitään pakkoa, minkä vuoksi tekisin näitä tekemisiäni. Teen niitä juttuja mitä haluan, ja mikä tuntuu hyvältä, ja silloin kun se minulle parhaiten sopii. Nyt aamupäivän asioita mietiskeltyäni, Paco De Lucian ja kahvin kera, olen myös taipuvainen rajoittamaan itseltäni twitterissä roikkumista. En missään nimessä luovu siitä, mutta ei minun koko aikaa tarvitse olla uutisvirran ja tapahtumien pyörteessä. Facebookissa on rauhallista, se ei kahlitse. Blogeja voi kirjoitella kun siltä tuntuu. Aamun kävelyretket kameran kanssa jatkuvat, vaikka kuvia ei aina tarttuisikaan matkaan. Kuvat päätyvät aikanaan kuvablogiin tai sitten eivät. Musiikki soimaan ja silmät kiinni kun siltä tuntuu. Ja sitten vielä ulos kahville, lasilliselle viiniä, konsertteihin tai muihin tapahtumiin. Ja tietysti kaverien kanssa Eromangan lihikselle tai joskus peräti lounaalle. Myönnän, elämä on kuitenkin ihanaa, kaikkinensa.
Jätkäsaari keväällä 2013
Tällä kertaa kuvablogi. Kierros Jätkäsaaressa, joka muuttaa muotoaan koko ajan. Taloja nousee, teitä rakennetaan, kaksi ratikkalinjaakin on jo löytänyt tänne. Laivamatkustajat (yli 15000 päivittäin) tuovat oman lisänsä rakentajien ja työmaa-ajoneuvojen aiheuttamaan hyörinään. Ja kaiken tämän keskellä asuvat jo ensimmäiset asukkaat!
Ruoholahden kanava on Ruoholahtea, lukuunottamatta Saukonpaaden aluetta sekä osaa Jaalanrannan puistosta. Näin ainakin kaupungin Jätkäsaarta esittelevä kartta kertoo. Olen piipahtanut kameran kanssa myös Ruoholahden puolella, koska tuo kanava rantoineen on mielestäni todella upeaa aluetta!
Mutta sitten vaan matkaan. Olkaa hyvät!
Hietalahden suunnasta lähestyttäessä tervehtii tulijaa ensin Telakkarannan vanhat telakkanosturit, taustalla Jätkäsaaren uudemmat rakennusnosturit.
Jätkäsaarenlaiturissa pitää majapaikkaa muutama vanha, vähän pienempi alus, sekä merentutkimusalus Aranda.
Liikenteen solmukohta on Länsilinkki. Sen päällä kulkee autoliikenne, ja alakautta pääsevät jalankulkijat sekä pyöräilijät niin Jätkäsaaresta kuin Ruoholahdestakin Baanan lähtöpisteeseen. Baanaa myöten pääsee nopeasti Helsingin ytimeen: Musiikkitalolle, Kiasmaan, Sanomataloon sekä tietysti rautatieasemalle.
Raitiovaunun takana näkyvä vanha matala rakennus on Huutokonttori. Sen kulmalla jakautuu sisääntuloväylä kahdeksi Jätkäsaaren päätieksi: vasemmalle Tyynenmerenkatu ja oikealle Välimerenkatu.
Tyynenmerenkatu, joka vie Länsiterminaaliin, näkyy kuvassa keskellä. Siinä kulkee tällä hetkellä vain autoliikenne sekä raitiovaunu 9, mutta rakennusten valmistuttua siihen tulee kivijalkakauppoja, kahviloita sekä muita turisteja palvelevia liikkeitä.
Jalankulkijat sekä pyöräilijät pääsevät Länsiterminaaliin toistaiseksi vain Jätkäsaarenlaituria myöten.
Näin avaralta näyttää maisema Verkkokauppa.com edessä olevalta ratikkapysäkiltä katsottaessa. Vasemmalla matkustajaterminaali, sen edessä ratikka 9 päätepysäkki. Oikealla toistaiseksi vain sataman parkkipaikkoja.
Tältä näyttää maisema alueelle ensimmäiseksi (marraskuussa 2012) valmistuneen talon parvekkeelta. Sataman vanhat valotornit hallitsevat ja rytmittävät maisemaa, taustalla siintelee Lauttasaari ja vasemmalla näkyy vielä avomerellekin.
Näkymä melkolailla keskeltä Jätkäsaarta itään päin. Komean talorivistön eteen nousee Hyväntoivon puisto. Sananmukaisesti nousee, sillä aivan oikeassa reunassa, monen metrin korkeudessa, näkyy pieni osa jo valmista puiston pohjaa. Muuten, välillä ihmetyttää, etteivät nuo kaikki nosturit huiski toisiaan kumoon!
Tuolla se ainoa talo, jossa on jo asukkaat, seisoo keskellä työmaata. Kulmalla näkyvää Verkkokauppa.comin taloa lukuunottama koko ympäristö vielä täysin keskeneräistä, kuin taistelutannerta.
Keskellä kuvaa näkyvä ratikka 8 seisoo päätepysäkillään. Suunnilleen niille kohdin sijoittuu tulevaisuudessa Jätkäsaaren keskuskortteli, ja ratikka 8 linja jatketaan terminaalille saakka. Taustalla näkyy myös risteilylaiva. Kesän aikana niitä käy täällä useita.
Tämä on Jätkäsaaren Ruoholahden puoleista aluetta. Kuvassa komea, värikäs rivi jo valmmiita taloja, ainakin osa on HOAS:n asuntoja. Tälle kadulle, jonka päässä häämöttää Hotelli Torni (ei siis se paljon puhuttu tornihotelli) en löytänyt nimeä, mutta niiden oikealla puolella kulkee Välimerenkatu.
Ja sitten Ruoholahden kanava. Oikealta kajastaa aamuaurinko, joka vastaisuudessakin valaisee kanavarantaa, koska sitä tornihotellia 113m ei rakenneta. Tämä kanava antaa koko alueelle aivan uskomattoman upean ilmeen ja luonteen. Kunhan rantalaituri saa vielä elävöitystä mm. pienistä terassiravintoloista, niin sanoisin että alueen helmi. Ellei sitten Jätkäsaaren puolelle aikanaan rakennettava kanava purjevenesatamineen pane vielä paremmaksi!
Näkymä kanavan keskivaiheilta Lauttasaaren suuntaan. Ruoholahtea ja Jätkäsaarta yhdistää Crusellin silta. Silta on 173,5 metriä pitkä vinoköysisilta, ja se on nimetty suomalaisen säveltäjän ja klarinetistin Bernhard Henrik Crusellin mukaan.
Näkymä kanavan keskivaiheilta keskustan suuntaan. Kanavan yli kulkee Crusellin sillan lisäksi yksi silta, jossa on myös autoliikenne, sekä neljä pienempää kevyen liikenteen siltaa. Rannoilla pieniä venelaitureita sekä vihreää istutusta. Kesää kohti näkymä tulee vielä vehreämmäksi. Hieno tunnelma.
Kierroksen lopuksi takaisin Hietalahden puolelle. Suoraan edessä on kanavan kaupungin puoleinen pää. Sen vasemmalta puolelta alkaa siis Jätkäsaari, taustalla ja oikealla on Ruoholahtea. Juuri kuvan ulkopuolelle oikealle jää Länsilinkki.
Kaikki on siis vielä Jätkäsaaressa kesken tai kokonaan vielä aloittamatta. Pieni alue saaren kärjessä on vielä jopa ilman vahvistettua kaavaa. Mutta vuonna 2025 on toisin. Silloin Jätkäsaarella on kantakaupunkimainen ilme, joka muodostuu palveluista, arkkitehtuurista, kivijalkaliikkeistä, pyöräily- ja kävelyreiteistä ja raitiovaunuista. Keskusta on vain viiden minuutin päässä. Silloin alueella asuu 17000 asukasta, työpaikkoja on 6000 ja asutuksen keskellä on puistoalueita 20 hehtaaria. Sitä odotellessa ehtii vielä kirjoittaa monta blogia.
Jälkipeli jatkuu
Tämän päivän Helsingin Sanomissa kirjoitti kulttuuritoimittaja Mari Koppinen omia mielipiteitään euroviisujen voittajasta sekä Suomen tappion syistä. Jospa minäkin esitän joitakin omia mielipiteitäni, koska osa niistä näyttää käyvän pahasti ristiin alan ammattilaisen mielipiteiden kanssa. Eihän siinä mitään, se on hyvä että on erilaisia näkemyksiä, näinhän kehitys kehittyy. Se on vaan vähän huonompi juttu, että toiset saavat mielipiteensä Hesarin sivuille, ja siellä ne vaikuttavat paljon suuremmilta totuuksilta kuin oikeasti ovatkaan. Ehkä, mene ja tiedä.
Ensimmäinen kohta johon puuttuisin (lainaus Mari Koppisen kirjoituksesta):
”Voittolaulua tekisi mieli kritisoida liiasta laskelmallisuudesta ja falskiudesta. Siinä oli selviä kelttivaikutteita, ja Etelä-Amerikkakin kuuluu - mutta mitä tekemistä Tanskalla on niiden kanssa?”
Niin, ajatella; selviä kelttivaikutteita ja jopa Etelä-Amerikkaakin! Tästähän voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään, mutta lyhyesti muutama seikka. Ensinnäkin, onko jossakin määrätty, että musiikissa ei saa ottaa vaikutteita mistään. Saavatko vain neworleanssilaiset tehdä jazzia kaikkine tyylilajeineen tai ranskalaiset ainoina laulelmia, chansoneita jne...? Koskeeko sama myös esimerkiksi kirjallisuutta ja maalaustaiteita? Ja jos näin on, niin miten Suomi on sitten voinut laittaa viisuihin vaikkapa regeetä? Ja eikö Suomen kappaleessa ollut mitään vaikutteita brittipopista, amerikkalaisesta purkkamusiikista eikä mistään muustakaan. Oliko se puhtaasti suomalaista, pelkästään suomalaiseen mentaliteettiin ja perinteeseen perustuvaa? Ja eikö esityksen lopun ”The Kiss” ollut mitenkään laskelmoitua?
Oma näkemykseni on, että niin musiikissa kuin muissakin taiteissa, on aina saatu ja tullaan aina saamaan vaikutteita muista kulttuureista. Muutenhan koko ala kuolisi pystyyn, kaikki kehitys loppuisi, syntyisi vain sisäsiittoista itseään toistavaa taidetta. Herra varjelkoon meitä siltä, että näin kävisi, että joku vaikkapa kehittää direktiivin, jossa taiteilijoiden keskinäinen kanssakäyminen kielletään. Taiteen puhtauden nimissä.
Sitten Mari Koppinen toisessa jutussaan, Kommentissa, analysoi Suomen huonon menestyksen syitä. Ensin tietysti ylistetään itse esitystä (lainaus):
”Siegfrieds kumppaneineen vei Malmö Areenalle parhaan show’n, mitä Suomi on vienyt ikinä. Myös promootiotyö oli huippuluokkaa. Konseptikin toimi.”
Onneksi suurin syy huonoon menestykseen on kristallinkirkas: esiintymisjärjestys. Olisi pitänyt esiintyä loppupäässä. (Irlanti tosin jäi sijoituksessa viimeiseksi vaikka esiintyikin viimeisenä. Poikkeus vahvistaa säännön?) En ymmärrä miksi koko kisan järjestämiseen pitää panna sellainen määrä rahaa ja energiaa ja miksi kaikkien pitää siitä etukäteen niin hirvittävästi kohista, jos kerran homma on kiinni esiintymisjärjestyksestä. Eikö silloin voisi järjestää vaikkapa sellaiset viisukilpailut, joissa veikattaisiin esiintymisjärjestystä tai jotain muuta vastaavaa? Ja kun esiintymisjärjestys on arvottu, niin voittajat vaan kehiin, vaikkapa kolmanneksi viimeinen tai mikä milloinkin. Itse muistelisin, että Suomikin on vuosien myötä esiintynyt niin alussa, keskellä kuin lopussakin. Ja sijoitus on yhtä kertaa luukunottamatta ollut tappavan tasaisen laiha. Mari Koppinen voisi tietysti analyysinsä tueksi käydä läpi vaikkapa viimeiset kolmekymmentä vuotta, ja katsoa monentenako voittajat esiintyivät. Voisi sitten panna teoriansa epäilijöille, kuten minulle, luun kurkkuun.
Kaikella ystävyydellä Mari Koppinen: sinun kirjoituksiasi luetaan laajasti, koska ne ovat Hesarin sivuilla. Sen vuoksi ei pitäisi tappion pettymyksen antaa noin vahvasti vaikuttaa toimittajan työhön. Se ei anna ammattimaista vaikutelmaa. Ja kysymyshän oli kuitenkin vain euroviisuista, show’sta. Odotan mielenkiinnolla seuraavia kirjoituksiasi.
Waarillakin oli vipinää
Siinä se nyt sitten tuli, se kesä. Onni yksillä, kesä kaikilla. Ja kyllä se oitis näkyy katukuvassakin: vaatteet vähenee ja hymyt levenee! Aamuisella kävelylenkillä tuolla keskustan liepeillä näkee ainoastaan myhäileviä ilmeitä töihin rientävien kasvoilla. Poissa ovat ne apaattiset, sisäänpäin kääntyneet ilmeet, joihin talvenmittaan jo ehti tottua. Torien kahviteltoille saapuvat ensimmäiset asiakkaat jo ennen kuin ne ehtivät kunnolla avata, hyvä kun kahvin ovat saaneet keitettyä. Siinä vietetään sellainen tärkeä, kiireetön työpäivään valmistautumishetki, rituaali. Kahvittelijoita riittää pitkin päivää, kaikki pyrkivät saamaan kasvot aurinkoa kohti, palvonta on alkanut.
Sattui waarille osumaan tähän ensimmäiseen kesäiseen viikkoon monenmoista puuhasteltavaa. Tekisipä mieli siteerata vanhaa kulunutta sanontaa, että eläkeläisellä sitä vasta tekemistä riittää! Eikä siinä mitään, mukavaahan se on, varsinkin kun menemiset ja tekemiset liittyivät paljolti sosiaalisten suhteiden päivittämiseen. Torikahveillakin tuli käytyä kahdesti. Ensin Hakaniemessä, jossa kaverin kanssa on tapana käydä kauppahallissa nauttimassa Eromangan lihapiirakka ja pari kuppia kahvia jutustelun lomassa. Tällä kertaa katsoimme parhaaksi kerätä luumme ja poistua tavallista aikaisemmin hallin kahvilasta: presidentti Halonen tuli nimikkopöytäänsä antamaan haastattelua ja yritimme olla kohteliaita antamalla ryhmälle työskentelytilaa. No jatkoimme kahvittelua kuitenkin vielä torilla auringossa.
Toinen torikahvi tuli sitten nautittua toisen kaverin seurassa ja vaihteeksi Kauppatorilla. Lihapiirakka korvattiin tällä kertaa Eromangan munkkipossulla, joka sekin kyllä maistui. Kuulumiset vaihdettiin, katseltiin tulevan maailmanpyörän paikkaa ja tarkistettiin torin tarjontaa turisteille. Turistithan taas vähitellen valtaavat sekä Kauppatorin että Senaatintorin. Japania kun osaisi, niin juttukavereita riittäisi. Tällä viikolla keskusteluissa (en nyt tarkoita japanilaisia) ei tietenkään voinut olla ottamatta kantaa keskiviikkona käsiteltävänä olleeseen kaavamuutokseen, joka sallisi rakentaa Jätkäsaareen 33-kerroksisen, 113-metrisen tornihotellin. Yhdellä äänellä muutos torjuttiin valtuustossa, ja ainakin minä huokaisin helpotuksesta: tornin rakentaminen olisi peruuttamattomasti muuttanut koko kaupunkimaisemaa.
Keskiviikkona oli sitten vuorossa Somero. Ensin mökille, ja sedän kanssa kuulumisten vaihto. Puhuttiin mm. isäni minulle jättämästä haitarista, Viipurin kravattimallista. Pohdittiin josko se pitäisi viedä oikein ammattilaiselle entisöitäväksi. Varmaankin pitäisi. Mutta sitten oli vuorossa tapaaminen, jota olinkin jo ehtinyt kaivata viitisenkymmentä vuotta. Hän oli tietysti paras kaverini Someron yhteiskoulun ajalta. Juuri se kaveri jonka kanssa löydettiin jazzin ilosanoma, jonka kanssa juostiin lintuja bongaamassa ja alettiin kerätä postimerkkejä. Muisteltavaa ja kerrottavaa riitti sen verran, että kyläily venyi yli kuuden tunnin mittaiseksi. Käytiin läpi sitä osaa elämästämme, joka oli omistettu musiikille, ja kaverillanihan se oli ja on ammatti, elämäntehtävä. Itselläni ei ole ainuttakaan valokuvaa tuolta yhteiskoulun ajalta, mutta häneltä löytyi koulun vuosikertomus jossa oli meidän 4B-luokkakuva. Siinä kun oli käyty jo unohtuneita kasvoja lävitse, sai kaverini idean, että josko päästäisiin käymään koululla. Koulu on home- ja kosteusongelmien vuoksi purku-uhan alla, ja saattaa olla viimeisiä tilaisuuksia käydä siellä. Kaveri siitä sitten soitti koulun kansliaan ja sieltä toivotettiin meidät tervetulleiksi kello kolmelta kun koulu päättyy.
Someron yhteiskoulu on nykyiseltä nimeltään Kiiruun koulu. Sen on ansiokkaasti suunnitellut arkkitehti Aarne Ervin, ja se valmistui vuonna 1957. Me aloitimme siellä vuonna 1958. Menimme koululle, tutusta ovesta, mutta oudon näköiseen kansliaan. No kansliasta kävivät hakemassa lukion rehtorin, joka sitten ilmoittikin lähtevänsä esittelemään meille koulua. Ja mikä kierros, se kesti melkein puolitoista tuntia. Mikä nostalgiaryöppy. Aloitettiin juhlasalista, missä alkoi heti tehdä mieli laulaa Suvivirttä. Olikohan koulun päättymiset keväisin aina se tärkein tapahtuma, kun se noin iskostui mieleen? Ihailtiin koulun valoisaa käytävää, joka vielä oli lähes ennallaan. Käytävän päässä, seinänkokoisen ikkunan edessä oli meidän aikanamme valtava terraario jossa oli kyykäärmeitä. Luonnontiedon opettajan idea tehdä matelijoiden elämää tutuksi. Kävimme saksankielen luokassa, mieleen tuli heti kahdetkin ehdot. Biologian, kuvaamataidon ja äidinkielen luokat taas toivat ihan hyviä muistoja mieleen. Lähes kaikkia opettajia, nyt vuosien jälkeen, muisteli ihan lämmöllä. Oli niillä ollut meissä koltiaisissa kestämistä, vaikka meno kouluissa ei sellaista ollutkaan kuin nykyään. Koulun pihalla, jossa välitunnit nahisteltiin, muistui mieleen sellainenkin asia, että kaverini kanssa oltiin koulun ensimmäiset eräässä asiassa. Olikohan se toisen luokan keväänä, kun marssimme koulupäivän jälkeen parturiin ja pyysimme leikkaamaan jenkkitukat. No parturi pariinkin kertaan varmisti, että haluammeko sellaiset todella, siis kahden sentin siili? Kyllä vain! Seuraavana päivänä olimmekin sitten koulussa hämmästelyn ja naureskelun kohteina. Mutta kyllä niitä jenkkisiilejä sitten myöhemmin muillekin ilmestyi. On se tuo nostalgia makeaa!
Somerolta ei saanut Eromangan lihapiirakkaa, mutta maukkaat pitsat käytiin tuhoamassa. Ennen kotiin lähtöä juotiin vielä kaverin luona kahvit. Tuomisiksi sain CD:n, jossa on hänen uusimpiä sävellyksiään, mm. Seitsemän Laulua Saima Harmajan Runoihin.
Seuraavana päivänä, torstaina, oli vielä tapaaminen erään toisen pitkän linjan atk-miehen kanssa. Keskusteltiin meidän asuntoyhtiölle tekeillä olevasta asukassoftasta, nettisivuista. Lupauduin auttamaan kirjoittelemalla sivuille sisältöä, erilaisia ohjeita sekä tietoja taloyhtiöstä ja laajemminkin koko Jätkäsaaren alueesta. Mielenkiintoista.
Kaiken kaikkiaan viikko oli poikkeuksellisen vilkas, kiireinen ja mielenkiintoinen. Varsinkin kun ottaa huomioon, että vielä pitää täällä sosiaalisen mediankin puolella seurata asioita ja pyrkiä kommentoimaan ja kirjoittamaan. Mutta itsehän tätä tekemistä olen itselleni haalinut. Ja kavereillehan löytyy aina aikaa, se on pelkkää elämän bonusta ja plussaa! Mitähän jännää ensi viikko tuo tullessaan?
Ja innostu vielä bloggaamisesta ja twitteristäkin
En ole todellakaan ainoa, joka kirjoittaa blogia somesta, sosiaalisesta mediasta. Blogeja on lukuisia. Osa niistä on oivallisia oppaita niille, jotka eivät vielä ole vihkiytyneet facebookin, blogin kirjoittamisen tai twitterin saloihin. Mutta luulenpa, että 65 vuotta täyttäneitä somesta bloggaajia on huomattavasti vähemmän. Johtuu ihan siitä, että nuoret ovat luontevasti ottaneet kentän haltuunsa. Heille se on luonnollinen jatkumo tekstiviesteistä (tai mistä saakka liekään) alkaneelle tietotekniikan kehitykselle yhteydenpidossa kavereihin. Nuoret ovat tavallaan kasvaneet tämän kehityksen sisällä, sitä ei ole tarvinnut edes sen kummemmin opetella.
Toisin on minun ikäluokkani, meidän eläkevaarien ja -mummojen kanssa. Meistä suuri osa on ollut tekemisissä tietokoneiden kanssa hyvin pienen ajan elämänkaarestaan. Ja senkin vasta työuran loppupuolella, jolloin oppimiskyky ja motivaatio atk:n käyttöön on jo hiipunut. Tunnenpa monia ikäihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kaikesta, mikä liittyy tietokoneisiin. Suotakoon heille se. Mutta enempi onneksi on niitä, jotka eläkkeellä hakeutuvat erilaisille kursseille, joissa opetetaan perusasiat esimerkiksi kuvankäsittelystä, sähköpostista ja ennen muuta skypestä. Skype on ollut se maaginen asia, joka monet vanhemmat ihmiset on saanut innostumaan tietokoneesta. Onhan se monille isovanhemmille uskomattoman suuri asia, että voi jutella ”silmikkäin” kaukana asuvien lasten ja lastenlasten kanssa. Vaikka se tapahtuukin vain kuvaruudulla.
Itselläni ei ole ollut mitään kammoa itse tietokoneita ja niillä asioiden hoitamista kohtaan. Nuorena ei tullut opeteltua varsinaisesti mitään ammattia eikä ollut pahemmin koulutustakaan. Siispä hakeuduin 25-ikäisenä atk-operaattoriksi, ja sitä kautta erilaisiin muihin alan tehtäviin. Myöhemmin yrittäjänä toimiessani jopa rakensin firmalleni nettikaupan ihan alusta saakka koodaamalla. Hoidin kirjanpidot ja laskutukset 90-luvun alkupuolelta saakka itsenäisesti omalla koneella. Niin että kyllä tämä tekniikkapuoli ja sovellusten käyttö on ollut tuttua ja turvallista, ellei suorastaan riippuvuutta aiheuttavaa. On syytä huomata että silloin varhaisella 70 ja vielä 80 -luvullakin käytettiin tietokoneita, nykyään käytetään sovelluksia. Itse laitteiden käytöstä ei tänä päivänä juuri voi puhua, ne on tehty käyttäjälle niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista. Se mitä laitteen sisällä tapahtuu, se on huomaamatonta, siitä meidän ei tarvitse tietääkään. Riittää opimme klikkaamaan ja näpäyttämään oikeassa kohdassa.
Tämä tietokone sinällään ei siis ollut minulle probleema, mutta sitten tuli tämä some. Kaikki (yleensä huomattavasti nuoremmat) alkoivat puhua facebookista ja siitä miten nyt tästä alkaen pidämme keskenämme yhteyttä koko ajan ja lakkaamatta. Suhtauduin tähän ilmiöön hyvin skeptisesti, ja niinkuin vanhemman ja viisaamman ihmisen kuuluu, varoittelin lapsianikin sen kamalista vaaroista. Tietysti ilman tulosta. Sitten ajan kuluessa aloin kysellä itseltäni ja muiltakin, että mikä se on se onnellinen olotila mihin sitä facebookilla pyritään? Jokaisella oli tietysti omat näkemyksensä, yleensä positiiviset, facebookin ihmeellisyydestä. Tähän kun sitten vielä lisättiin blogit, joista puhuttiin joka paikassa, niin kyllä sormiani alkoi jo poltella ja myllerrys aivoissa alkoi olla melkoista. Ilman twitteriäkin, joka sitten vielä ilmaantui pisteeksi i:n päälle!
Tekniikka ja toteutus sinänsä näissä sovelluksissa kiinnosti ja luontainen kiinnostus uuteen alkoi saada vähitellen niskalenkin. Mutta, mutta. Omasta ja äitini mielestä en ole koskaan ollut mikään seuraihminen. Siis sosiaalinen luonne. Enemmänkin sellainen hiljaisenpuoleinen sivustaseuraaja, jörö jullikka. Joidenkin mielestä kyllä osallistun ihan riittävästi (joskus liikaakin) keskusteluun, mutta mielipiteet vaan ovat aivan vääränlaisia. Että mitenkä nämä palaset sovittaisi yhteen, kahdella kielellä vaikeneva jäyhä hämäläinen ja sosiaalinen media?
No tämä oli nyt sellainen ”både och” -tilanne. Vaikeata se oli koska facebookissa joutuu käymään keskustelua muiden kanssa. Helppoa se oli koska siellä voi miettiä rauhassa sanomisiaan ja sanoa sitten vasta. Twitterissä tätä keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa joutuu käymään käytännössä vieraiden ihmisten kanssa. Ja taas ne kaksi asian puolta: ujostuttaa twiittailla ventovieraiden kanssa, mutta toisaalta eiväthän nekään tunne sinua (ja tuskin koskaan tapaattekaan). Ja sitten sellainen hyvä puolikin asiassa on, että eihän siellä tarvitse koko aikaa olla äänessä. Voihan sitä vaan hissukseen tarkkailla muiden keskusteluja. Sitten kun tuntuu, että tuohon minäkin voisin jotakin sanoa, silloin antaa palaa. Jokainen voi olla somessa aivan omista lähtökohdistaan. Myös aivan niin tyhmänä tai fiksuna kuin sattuu olemaan (olikohan tämä liikaa sanottu).
Liityin facebookin helmikuun alussa tänä vuonna. Taisi olla melkoinen järkytys tutuille, kun tajusivat, että nyt se epäilijäkin on täällä. Oli siinä opettelemista, mutta vähitellen se alkoi tulla tutuksi, kavereiksi löytyi lapset, sukulaisia ja jokunen ystävä. Ujouttani en ole yrittänytkään tuppautua vieraampien ihmisten kaveriksi. Alussa ihmettelin, että mitä ihmettä minä sinne laitan itsestäni ja millaisia tilapäivityksiä tekisin? Siinäkin kävi sitten niin, että hiljaa hyvä tulee. Vähitellen huomasin että sinnehän voi laittaa monenlaisia itselleen tärkeiksi ja läheiseksi kokemiaan asioita. Mieluummin tietysti sellaisia joiden kuvittelee kavereitakin kiinnostavan. Facebook-sivustaan voi tehdä itsensä oloisen. Asioita alkoi kertyä sitä vauhtia, että nyt tuntuu jo siltä, että pitää vähän painaa jarrua. Etteivät kaverit hermostu, kun se siellä yhtenään mesoaa.
Ensimmäisen blogini julkaisin tämän vuoden maaliskuun alussa. Kirjoittamisesta olen aina tykännyt, jo kouluaikoina. Teknisesti hankalaksi tämän tekee se, että tuo kielioppi ei kouluaikana kuulunut lempiaineisiin. Ajattelin kuitenkin, että ei se siihen saa kaatua, saavat luvan antaa anteeksi oppimattomuuteni ja kielioppivirheeni. Mitä näissä blogeissani sitten kirjoitan ja miksi? Hyvä kysymys, johon en ole täydellistä vastausta löytänyt, enkä sitä enää ehkä niin mietikään. Kunhan kirjoitan aiheista, jotka kulloinkin alkavat mielessä pyöriä. Tyylilajikaan ei ole ihan hanskassa, mutta en anna senkään muodostua ongelmaksi. Koen kirjoittamisen, ainakin toistaiseksi, jonkinlaiseksi ajatusten selvittelemiseksi, terapeuttiseksi puuhasteluksi. Kirjoitan kun kirjoituttaa, en tee pakkoa siitä, että pitäisi saada blogi tai kaksi viikossa. Tämä tuntuu hyvältä, mukavalta, jopa hauskalta (sen on siis oltava syntiä). Mielihyvää antaa myös se, että blogikirjoituksia, ihme kyllä, jotkut käyvät lukemassakin.
Sitten vielä tämä twitteri. Ensimmäisen twiittini visersin vapun jälkeen, toukokuun neljäntenä. Nyt ensimmäisen viikon aikana niitä näyttää kertyneen 55 kappaletta, ja seuraajiakin on jo 14. Tämä se onkin oma maailmansa, aivan erilainen kuin facebook. Twitterissä on yhteen twiittiin käytettävissä 140 merkkiä. Asia pitää puristaa tiiviiseen muotoon. Seurattavia henkilöitä tämän ensimmäisen viikon jälkeen minulla on vähän toista sataa. Tämä tarkoittaa sitä että täällä käy jatkuvasti melkoinen kuhina. Toiset suoltavat twiittejä solkenaan, keskustelevat samanaikaisesti useamman muun henkilön kanssa (uskomatonta). Useimmat kuitenkin harvemmin, jotkut vain silloin tällöin. Täällä twitterissä minä olen vielä varmaan pitkään ns. huuli pyöreänä! Välistä tulee sellainen orpo tunne, että onko täällä vaan muiden jaloissa. Nuoret dynaamiset ihmiset verkostoineen saattavat pitää tämän ikäistä twiittaaja lähinnä heidän pelikenttänsä sotkijoina. Mene tiedä. Mutta kun yläikärajaa ei ole määrätty, aion kuitenkin katsoa mitä tuleman pitää. Olen minä sen verran utelias ja meno tuntuu mielenkiintoiselta.
Kaiken kaikkiaan, on tämä sosiaalinen media, kaikkine muotoineen, ihmeellinen ja samalla mielenkiintoinen maailma. Mitä minä tänne kaipaisin, on se, että tänne kun löytäisi enempi myös tällaista vähän iäkkäämpää vaaria ja mummoa. Tuttuja kavereita, jotka tietysti ovat myös jo kuudenkympin päällä, tänne kaipaisi. Nimenomaan facebookkiin, tuo twitteri ei luonteensa vuoksi meitä ehkä niinkään kaipaa. Vaikka ei haluaisikaan olla koko aikaa aktiivisena, niin jo se että olisi mukana, antaisi kuitenkin mukavan tietoisuuden siitä että kaverit ovat jossakin olemassa. Minä ainakin olen facebookista myönteisesti yllättynyt, pyydän anteeksi aikaisempia puheitani ja hautaan vanhat ennakkoluuloni. Tämä on ihan kivaa!
Että sellainen oli waarilla pitkän päivän matka sosiaaliseen mediaan.
Kuin pehmeää samettia
Kuvat otettu sumuisena aamuna 10.5
Keväällä kello 7. Helsinki, Jätkäsaari.
Jokohan se tornihotelli 113m lymyää sumussa.
Keväällä kello 7. Helsinki, Eiranranta.
Lokit kirkuvat, tulee mieleen muistoja jo eletyistä kesistä. Laivat huutelevat sumun takaa.
Keväällä kello 7. Helsinki, Eiranranta.
Merellä on salaisuus.
Keväällä kello 7. Helsinki, Eiranranta.
Aamutyhjät kadut. Päässä sellaisia suuria ajatuksia, joille päivällä ei löydy tilaa.
Keväällä kello 7. Helsinki, Kaivopuiston kallioilla.
Näkymättömissä ja näkemättömissä. Onkohan enää ketään muuta.
Keväällä kello 7. Helsinki, Kaivopuiston kalliolla.
Sumu pehmentää ja vangitsee. Olen mukana sadussa.
Keväällä kello 7. Helsinki, Kaivopuisto.
Pyhän Henrikin kirkon torni on hävinnyt sumuun tai taivaaseen.
Kuvat otettu iPhone5:lla 10.5.2013 noin kello 7 sumuisena aamuna.
Jo riittää nöyryyttäminen
Ei ole kauankaan kun Euroopan jakoi kahtia rautaesirippu. Jako oli jyrkkä, paikoin muureilla varmistettu, eikä sen kaikkia piirteitä ja muistoja ole vieläkään täysin hävitetty. Vieläkin varjot menneisyydestä tahtovat nousta esiin selvästi aistittavina entisen Itä-Euroopan maissa. Aika tekee kuitenkin tehtäväänsä ja ihmiset rakentavat demokratiaa sekä yhteiskuntaansa. Erot läntiseen Eurooppaan ovat vuosi vuodelta kaventuneet, vaikka myönnettävä on, että paikoin työsarkaa on vielä luvattoman paljon. Tarkoitan tällä esimerkiksi korruptiota sekä siihen kiinteästi liittyvää, tai ainakin sen liepeillä pesivää rikollisuutta.
Nyt näyttää kuitenkin pelottavasti siltä, että talous tulee jakamaan Euroopan uudelleen kahtia. Raja kulkee nyt vain eri kohdassa. Toisella puolella olemme me talouttamme ns. hyvin hoitaneet, ja toisella puolella taloutensa hunningolle ajaneet valtiot. Mutta ei meilläkään ole näinä aikoina talousluvuissa hurraamista. Siihen vaikuttaa monin eri tavoin kriisimaiden talous - ja päinvastoin: itseään ruokkiva kierre on valmis. Koska minulla ole riittävästi talousviisautta, olen antanut uskotella itselleni että raju talouskuuri leikkauksineen on oikea/ainoa keino saada kriisimaat taas jaloilleen. Saattaahan se niin ollakin, en osaa sanoa. Nyt vaan alkaa olla nähtävissä talouskriisin kohtalokkaat seuraukset. Siitä joutuvat kärsimään eniten ne, jotka vähiten ovat sen syntyyn vaikuttaneet. Näiden onnettomien määrä kasvaa pelottavalla vauhdilla. Se on todellinen uhka demokratialle, se tulee väistämättä muuttamaan näitä vaikeimmassa asemassa olevia valtioita. Siemen ääriliikkeiden synnylle on kylvetty, nyt ruokitaan jo niiden kasvualustaa.
Pahimmissa ongelmissa tällä hetkellä ovat Kreikka, Kypros ja Espanja. Näillä kaikilla on taustalla erilaiset syyt ongelmiinsa: on veronkiertoa, suoranaista EU:n huijaamista, rahanpesua, korruptiota, pankkien holtitonta luotonantoa ja ylimitoitettua rakentamisbuumia. Näihin toimiin ovat syyllistyneet virkamiehet, poliitikot, pankit, nopeiden voittojen toivossa perustetut yritykset sekä usein myös ns. tavalliset kansalaiset mahdollisuuksien ja maan tavan mukaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava se tosiasia, että nämä synnit eivät ole täysin vieraita täällä muuallakaan Euroopassa. Ne vaan olivat näissä kriisimaissa niin merkittävässä osassa, että valtiontaloudet eivät enää kestäneet.
Kun jossain maassa työttömyysprosentti on jatkuvasti 25 - 30%, nuorilla yli 50%, on selvää että tilanne on kestämätön. Ihmisiä häädetään kodeistaan koska he eivät pysty maksamaan asuntolainojaan eikä vuokriaan. Sairaita ei ole mahdollista hoitaa parhaalla tavalla, lasten ja nuorten koulutus kärsii. Tämä tilanne näyttää työttömien ja asunnottomien silmissä pysyvältä, se korkeintaan pahenee. Ei siinä tilanteessa voi olla minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä - tilanne on täysin toivoton. Se osa ihmisistä joilla vielä on työtä elää jatkuvassa epävarmuudessa. Erilaiset leikkaukset ja verojen korotukset vievät osan ostovoimasta ja lisäksi huollettaviksi tulevat perheen työttömät, usein aikuisikäiset lapset.
Tällainen elämä ei ole ihmisarvoista, se on nöyryyttävää!
Olisiko jo aika ottaa koko Euroopan mittakaavassa avuksi sen parhaat voimat, muutkin kuin ekonomistit?
Pitäisikö meidän palkata nämä ”Himasemme” tutkimaan ja luomaan ulospääsytie nykytilanteesta näille miljoonille ihmisille joiden sanastoon ei kuulu ”huominen”. Pitäisikö näiden ihmisten nöyryyttäminen jo lopettaa. Ehkä se ei vielä ole myöhäistä, ehkä kokonainen sukupolvi kriisimaiden eurooppalaisia voitaisiin vielä pelastaa. Vai tyydymmekö vain viiden tai kymmenen vuoden kuluttua vakuuttamaan itsellemme ja muille, että ei me arvattu, emmekä olisi kuitenkaan voineet mitään. Näinhän me tehtiin silloinkin, kun 30-luvulla saksalaisten talouslaman voittajaksi ja ihmisten pelastajaksi tarjoutui eräs taideopinnoissaan epäonnistunut Adolf Hitler. Nämä tämänpäivän ”hitlerit” valmistelevat jo puheitaan epätoivon keskellä eläville ihmisille ja keräävät aatetovereitaan ympärilleen. Kreikassa ollaan jo varsin pitkällä, ja keinot ovat muuttuneet entistä kovemmiksi: joko olet meidän puolellamme tai kärsit ja olet puolellamme.
Viisaat: kertokaa mitä meidän pitää tehdä. Riittää jo tämä ihmisarvon polkeminen ja ihmisten nöyryyttäminen talouslakien ja markkinavoimien ehdoilla. Ei me haluta polkea Kreikan ja Espanjan mahtavaa kulttuuriperintöä koko Euroopalle. Ei me haluta polkea näitä ihmisiä, mehän jopa tunnemme osan heistä lomamatkoiltamme. He ovat hienoja ihmisiä. Heille pitää palauttaa heidän ihmisyytensä ja arvokkuutensa! Ihan oikeasti!
Ja niin vappu joutui jo taas pohjolaan
Pohjaksi (vappunahan saa olla vähän pohjia) jonkun verran historiaa.
Keltit ja germaanit viettivät aikoinaan kesän alkamisen juhlaa toukokuun alussa. Kelteillä se kulki Beltane-juhlan nimellä. Saksassa vappuyö, valpurinyö, on kuulunut noidille. Sieltä vappu on myös saanut nimensä: 700-luvulla eläneestä Valburg-abbedissasta.
Keskiajalta lähtien vappua on juhlittu nimenomaan 1. toukokuuta, myös Suomessa. Päivä on Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä. Tuo vanha juhlapäivä on ollut vapun juhlinnan perusta Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Virossa ja Latviassa. Useimmat muut maat ovat omaksuneet vapun juhlinnan vasta 1800-luvun lopulla, jolloin työväenliike valitsi sen kansainväliseksi juhlapäiväkseen. Yhdysvalloissa 1.5.1886 järjestetyissä mielenosoituksissa syntyi yhteenottoja virkavallan kanssa, seurauksena kuolleita. Pariisissa 1889 kokoontunut työläisten Toinen Internationaali määräsi näiden uhrien muistoksi kansainvälisen muistopäivän 1.5.1890. Täältä on lähtöisin vapun ja työläisten yhteenliittyminen.
Suomalaisen vapun nykyiseen muotoutumiseen on vaikuttanut useita erilaisia asioita. On tuo vanha Valburgin juhla sekä 1890 Toisen Internationaalin päätös. Mutta paljon on myös vaikuttanut se, että kaupunkien säätyläiset pitivät 1800-luvulla vappua ruotsalaiseen ja eurooppalaiseen tapaan kevätjuhlana. Porvarisperheissä nautittiin simaa, oli ulkoilmakonsertteja ja myös kesäravintolat avasivat ovensa. Tähän säätyläisvappuun sulautui myös ylioppilaiden kevätjuhlaperinne. Ylioppilaiden vappuun kuului runsas syöminen ja juominen. Vapunpäivästä tuli Suomessa työntekijöiden vapaapäivä vuonna 1944, ja virallinen liputuspäivä 1979, suomalaisen työn päivä. Pohjoismaiseen tapaan myös Suomessa vapun juhliminen painottuu aattoon (aivankuin joulun, uudenvuoden ja juhannuksenkin).
Mistä sen tuolla kaupungilla sitten huomaa, että nyt on vappu?
No tietysti valtavasta ihmismassasta ja äänekkäästä juhlinnasta. Keskustan kadut täyttyvät erilaisista kojuista, joissa myydään ilmapalloja, naamareita, serpentiinejä, torvia ja pillejä yms yms. Ylioppilas- ja teekkarilakit on kaivettu esiin, samoin kevätvaatteet. Kotiin on kannettu kassikaupalla simaa, munkkeja, tippaleipiä, nakkeja ja perunasalaattia. Ja tietysti kuohuviiniä. Näillä eväillä juhlivat lapsiperheet ja muut jotka haluavat viettää vappua kotona ystävien kanssa. Ravintoloiden terassit täyttyvät, oli sitten keli mikä hyvänsä. On lupa irrotella, laulaa ja nauraa, puhua vieraiden kanssa, kuvitella olevansa rento eurooppalainen. Aamuyöstä sitten kaduilla roskien seassa tarpoo väsyneitä juhlijoita. Joku etsii tietä kotiin, joku jatkoille, joku ei edes tiedä minne. Taksitolpan jonossa ja nakkikioskilla ärsytyskynnys alkaa olla nollilla, joku saa turpaansa, joku päätyy lasarettiin ja jonkun poliisi korjaa lepäämään.
Sitten vappuaamun ihanassa krapulassa lähdetään työväen vappujuhlaan kansanedustajan puhetta kuulemaan. Tai Ullanlinnanmäelle. Tai jonnekin muualle, kuitenkin brunssille johon kuuluu runsaasti kuohuviiniä. Maljoja kohotellaan, useimmat varmaankin keväälle. Ja edelleen on lupa kuvitella olevansa rento eurooppalainen. Ja hyvä näin. Onhan vapun jälkeen taas 363 päivää aikaa olla se tavallinen suomalainen jässikkä. Mutta sitten tuleekin taas uusi vappu.
Erinomaisen Suurenmoista vappua kaikille - säätyyn, sukupuoleen tai ikään katsomatta!
Tunnelmia Jazzteltasta
Eilen illalla starttasi 27. April Jazz Tapiolassa. Olin kuuntelemassa Gregory Porteria Jazzteltassa. Porter on tämän hetken kuumimpia laulajia yhdistäen jazzia ja soulia tavalla, joka uppoaa kaikenikäiseen yleisöön. Eilen tuntui kuin yleisölle olisi heti avajaistilaisuudessa tarjoiltu sokerit pohjalta - sokerit jotka yleisö söi suoraan Porterin kädestä! Tuo isokokoinen, sympaattinen veijari, tarjosi yleisölle juuri niitä, jo levyiltä tutuiksi tulleita lauluja, joita se oli tullut kuulemaankin. Livenä kaikki vaan on niin eri kokemus kuin levyllä.
Porterilla oli mukanaan huipputason muusikoista koostunut kvartetti. Koko musiikillinen kattaus, mukaanlukien runsaat soolo-osuudet, sai tutut kappaleet hengittämään aivan eri tasolla kuin levyllä (yhtään väheksymättä levytaltioita). Mutta niinhän sen livenä pitääkin! Orkesterissa soiitivat Yosuke Sato (alttosaksofoni), Chip Crawford (piano), Aaron James (basso) sekä Emanuel Harrold (rummut). Itselleni entuudestaan jonkin verran tuttu oli saksofonisti Yosuke Sato. Hänen soittimensa ilmaisuvoima lumosi niin nopeissa kappaleissa kuin herkissä balladeissa. Soolot ryöpsähtelivät kuin häkistään vapautetut linnut, ja ne lensivät korkealle, vapauteen. Sato nousi minun saksofonistilistallani aivan kärjen tuntumaan!
Vankan taustan musiikille loi piano - basso - rummut. Sen varassa Porterin oli helppo antaa balladien hengittää ja rönsyillä. Kaunis, eläytyvä ääni, varma liikkuminen jazzille ominaisessa tulkinnassa ja improvaatiossa. Porter oli kuin kotonaan, oli sitten kysymys hyvin hartaista tulkinnoista tai lähes hurmoksellisista nousuista piiskaamaan laulua sfääreihin jonne vain harvoilla on kyky nousta. Kun iso mies panee taitonsa ja itsensä likoon tällä intensiteetillä, ei se voi olla koskettamatta jopa toista isoa miestä.
Yksi asia tässäkin tilaisuudessa hieman häiritsi, erityisesti pienellä volyymilla esitettyjen laulujen aikana. Se oli se osa yleisöä, joka vietti iltaa teltan reunoilla olevissa baareissa, ja joka oli tullut konserttiin ainoastaan keskustelemaan kaverien kanssa. He eivät olisi varmaankaan kiinnittäneet huomiota vaikka lavalle olisi yllättäen astellut Elvis Presley suoraan ”Gravelandista”. Tasainen puheensorina olisi jatkunut minkään ulkopuolisen häiritsemättä. No, meillä jokaisellahan on omat syymme osallistua kulttuuritapahtumiin.
Kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvä maku illasta jäi ainakin itselleni. Nykyään nuo musiikin raja-aidat kaatuvat ryskyen. Vaikka ei olisikaan mikään jazz-diggari, tämänkaltaisesta musiikista on lupa nauttia. On vaikea sanoa, missä vaikkapa soul tai funk loppuu ja missä jazz alkaa? Ja onko sillä mitään väliä? Nautitaan hyvästä musiikista silloin kun siihen on tilaisuus, ja mielellään livenä!
Lokit
Päiväkävelyllä ajatukset harhailevat.
Aurinko! Meren läsnäolon tunne.
Eiranrantaa Kaivopuistoon, talvi takana.
Äkkiä tajuntaan leikkaa ääni.
Lokit! Ne ovat täällä taas.
Siivet viipaloivat ilmaa, sirpaloivat taivaan.
Lensivät aiemmista kesistä.
Meri! Varhaisen aamun raukeus.
Hetken olin muualla, keskikesän kalliorannalla.
On ääniä, jotka tuovat mieleen jotakin aiemmasta, paikan, tapahtuman tai tilanteen. Sellaisen jonka olet elänyt joskus, ehkä jo kauan sitten. Johon liittyy jokin voimakas elämys. Minulle lokkien äänet laukaisevat muistumia kauan sitten olleista kesistä. Kesä, meri ja selittämätön kaipaus jonnekin. Kuten somerolainen Unto Mononen asian kiteytti: ’’aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’’ jne. Ensimmäiset muistot kesästä ja lokeista eivät tosin liity mereen. Ne muistot syntyivät jo Somerolla, kesäisellä uimarannalla. Someron saha sijaitsi lähellä uimarantaa ja isot tukkilautat kelluivat siinä ehkä kolmisenkymmentä metriä rannasta. Lokit ja tiirat etsivät ruokaansa tukkilauttojen reunamilla ja välillä lepäilivät tukkien päällä. En osaa sanoa pidimmekö me kersat pulikoidessamme kovempaa huutoa kuin lokit, todennäköisesti kuitenkin.
Järvi vaihtui mereksi sitten myöhemmin, Espoossa asuessa.
Lokit, meri ja varhainen aamu on yhdistelmä, joka minun tajuntaani on syöpynyt muutamasta kesästä nuoruudessa, 60- ja 70-luvuilla. Ensimmäinen oli eräs juhannusta edeltävä viikko saaressa jossakin Porvoon suunnassa. Aamulla heräsi lokkien riemukkaisiin huutoihin ja kiljaisuihin. Aurinko oli jo lämmittänyt hyvän tovin, nukutti vielä, mutta aika oli juuri oikea ongelle lähtöön. Veneessä istuessa katseli välkehtivää merenpintaa, lokkien liitelyä ja lämpenevästä rantakalliosta nousevaa ilman väreilyä. Sellaisen tunnelman olisi suonut jatkuvan.
Sitten vähän myöhemmin olin varusmiespalvelusta suorittamassa Helsingin edustalla Isosaaressa. Kotiutuminen oli toukokuun puolessavälissä, viimeiset viikot olivat mukavan joutilaita. Olin merivalvonnassa, tähystys- ja vartiopaikka oli Rikaman tornissa, korkealla jyrkkien merenrantakallioiden päällä. Heti aamupalan jälkeen otin hyvän kirjan kainaloon ja kapusin johonkin suojaisaan kallionkoloon. Siltä oli hyvät näkymät aurinkoiselle merelle. Mieli pyrki jonnekin ulapan taakse, ja lokit jaksoivat iloita äänekkäästi alkavasta kesästä. Kukaan ei kaivannut, minnekään ei ollut kiire. Kunhan piti huolen että ehti ruokailuun. Muistan, että tällaista onnea kesti pari-kolme viikkoa, sitten oli lähdettävä siviiliin.
Armeija liittyy myös seuraaviin merellisiin muistoihin. Kuuluin siihen ikäluokkaan joka sai kutsun kertausharjoituksiin peräti kolme kertaa. Ja koska olin saanut merivalvontakoulutuksen, oli palveluspaikkana Hanko. Kolmena kesänä sain tehtäväksi perustaa valvonta-aseman Hangon ja Tammisaaren edustalla olevaan saaristoon. Kahtena vuonna se sattui parhaaseen kesäaikaan. Ymmärrettävästi noissa oloissa nukkuminen jäi melko vähille. Oli vartiovuorojen vaihtoa, radioliikennettä, hyttysiä sekä monenlaista muuta mikä häiritsi nukkumista. Niinpä joka aamu, jo varhain, melkeinpä aamuyöllä, istuskelin rantakallioilla. Aina oli myös jokunen muu joka ei osannut nukkua. Siinä sitten istuskeltiin, joskus paistettiin ahvenia, keiteltiin kahvia. Tupakkaa kului ja maailmaa parannettiin. Ja lokkien riemulla ja huumaavalla metelillä ei ollut mitään rajoja!
On se vaan melkoinen yhdistelmä: meri, rantakalliot, aamuaurinko ja lokit. Myönnän toki, että kyllä se ”pahuksen kirkuna” on minuakin toisinaan häirinnyt. Kun tietää, että olisi vielä pari tuntia aikaa nukkua ennen herätyskellon soittoa, mutta lokit pitävät huolen että se ei onnistu. Näin oli Hämeenlinnassa, kun asuttiin aivan keskustassa, ja lokit ja tiirat rakentelivat pesiään jopa kerrostalojen pihoille. Silloin kieltämättä ei kovin auvoisia muistoja mieleen nouse.
Mutta näin eläkkeellä ollessa, kun ei ole mitään vakituista kiirettä. Nyt voi siirtää itsensä ajatuksissaan paikkaan, jossa kaikki on helppoa, kiire on poissa ja nuoruus on ikuisesti säilyvää. Ja lokit jatkavat huutoaan sekä loputonta lentoaan lapsuuden kesistä, vuosikymmenien halki!
Mielikin lämpenee
Viimeisten päivien aikana on kevääntulo saanut lopultakin vauhtia. Kevään voittaessa ja ilmojen lämmetessä tuntuu kuin itsekin olisi taas voittanut jotakin. Tuntee kuuluvansa voittajien joukkoon. Mieli on selvästi valoisampi, optimismi nostaa taas talven jälkeen päätään ja ilmekin on iloisempi. Taas me selvittiin!
Talvi, ja ennenkaikkea talvisen liukkaat kävelyväylät ovat suurta myrkkyä näin seniori-ikään ehtineelle ja jalkaongelmista kärsivälle. Varsinaisia kävelylenkkejä ei voi muutamaan kuukauteen harjoittaa kuin satunnaisesti. Ja silloinkin hyvin matalalla profiililla, joka askelta varoen. Ihanteellista olisi päästä pahimman talven ajaksi Espanjan Aurinkorannikolle. Kuukausi tai mieluummin kaksi etelän lämmössä tekisi hyvää niin kropalle kuin sielulle.
Olen muutamana talvena käynyt sellaisella pikavisiitillä vähän fiilistelemässä millaista se voisi olla. Päättyneenä talvena oltiin kaksi viikkoa Fuengirolassa. Täytyy sanoa että se paikka on kyllä kuin Jumalan luoma vartavasten meille suomalaisille. Talviaikaan siellä on juuri sopivan lämmintä, ei hellettä mutta ei myöskään vilu pääse yllättämään. Iltaisin auringon laskettua takki on kyllä aivan paikallaan. Rantakatua riittää kilometritolkulla. Mikäs siinä on kävellessä kun ei tarvitse pelätä jään liukkautta. Ja jos jostakin syystä haluaa välillä kävellä muualla kuin meren rannassa, niin eikun vaan vuorenrinteillä kulkeville teille. Laskeskeltiin, että päivittäin tuli käveltyä 10 - 20 kilometriä, ihan kohtuullinen määrä. Eikä se siellä tuntunut edes raskaalta. Lähes kaikkia tarpeellisia palveluja saa myös suomenkielellä, sillä Fuengirolassa toimii lukuisia suomalaisia yrittäjiä ja ammatinharjoittajia.
Ymmärrän hyvin näitä suomalaisia ”muuttolintuja” jotka pahimman talven ajaksi suuntaavat Espanjan lämpöön. En tiedä onko se vaan pelkkää kuvittelua, mutta itse ainakin jo tuon kahden viikon jälkeen koin olevani monin tavoin terveemmässä kunnossa kuin ennen matkaa. Niin että kaikkien nuorempien kauhuksi me eläkeläiset keräämme ehkä lisää elinvuosiakin talvisin tuolla etelässä! Sinne vaan Espanjan aurinkoon appelsiinia syömään!
No tuleehan se kevät ja kesä toki tänne Suomeenkin. Ja silloinhan tätä Suomea ei kyllä voita mikään. Tulevana kesänä aion nauttia täysin rinnoin Helsingin rannoista, merestä, kallioista, Kaivopuistosta ja Suomenlinnasta. Näitä olen kaivannut niiden monien vuosien aikana jolloin olin poissa täältä.
Kävin eilen katsastamassa miten merenrannat vapautuvat jäistä Kaivopuistonrannassa. Kyllähän ne jäät sieltä nyt vauhdilla hupenevat, kuten seuraavat kuvat osoittavat. Kuvat on otettu Harakan laiturilta sekä Uunisaaren sillalta. Viimeksi mainitussa paikassa uiskenteli pari joutsenta, joista toinen osoittautui varsinaiseksi linssiluteeksi. Sillalla oli pari muutakin ihmistä katselemassa kevään tuloa, mutta joutsenet uivat päättäväiseksi suoraan minun ja kamerani eteen. Siinä toinen pyörähteli muutaman kerran ympäri, ojenteli kaulaansa ja sitten hetken kuluttua ui vähän kauemmas. Tuli sellainen tunne, että se tosiaan tuli esittelemään kauneuttaan. Raadollisempi syy lienee kuitenkin se, että se ajatteli saavansa jotakin syötävää, ehkä. Kukapa tietää.
Seniorin onnenpäivät
Palaan tähän eläkkeellä olemisen ihanuuteen, jota tuolla FB:n puolella aiemmin jo sivusin. Eläkkeelle jäämiseenhän kasautuu mahdoton määrä odotuksia ja hyviä aikomuksia. Työelämässä ollessa, kun ei jaksa/viitsi/ehdi, on helppo vakuuttaa muille ja ennenkaikkea itselleen, että sitten kun olen eläkkeellä... No sitten kun tuo eläköitymisen hetki on koittanut, tulee se totuuden paikka. Nyt pitäisi täyttää kaikki nuo itselle asettamansa odotukset. Itselleni ainakin tuo saumakohta oli hyvin erilainen kuin mitä olin odottanut. Parikymmentä viimeistä vuotta yrittäjänä, aina työssä ja firmassa kiinni. Lomista ei kannattanut haaveillakaan (levätään sitten eläkkeellä), työviikot enimmäkseen kuusipäiväisiä, joskus seitsemän. Sairastaakaan ei voinut.
Siitä putkesta sitten jäin 2010 huhtikuussa viettämään eläkepäiviä. Ilman töihin lähtöjä ja firman asioiden miettimisiä. Kontrasti on melkoinen, elimistö ja pää eivät meinanneet millään sopeutua joutenoloon. Sellaisesta olotilasta se stressi vasta muodostuukin! Oli siinä tekemistä, kun yritti jankuttaa itselleen: ota rauhallisesti, rentoudu, ei ole enää mitään vakituista kiirettä! Tuohon aikaan asuttiin vielä Hämeenlinnassa vanhassa rintamamiestalossa, jossa oli iso piha. Ensimmäisenä kesänä opettelin istumaan pihalla auringonpaisteessa tekemättä mitään. Syöden appelsiinia ja tutkimalla heinän arvoitusta. Rakentelin huvimajaa, istuttelin pensaita, kukkia, omenapuita ja sen sellaisia. Grillailin kanan rintaa. Ja aina välissä pakotin itseni vaan istuskelemaan ja ihmettelemään. Käytiin Kaustisten Kansanmusiikissa ja jopa vähän matkustelemassa ulkomailla. Tällaisiin juttuihin ei ollut mahdollisuutta yrittäjänä ollessa.
Siitä se sitten vähitellen alkoi uusi elämisen rytmi muodostua. Nyt on kulunut kolmisen vuotta tuosta, ehkä elämäni stressaavimmasta hetkestä. Tämä voi monen mielestä kuulostaa hyvinkin oudolta ja ehkä epäuskottavaltakin. Toisaalta uskon että en ole suinkaan ainoa, jolle eläkkeelle jääminen on ottanut koville. Hyvä puoli on se, että elimistö ja mieli kyllä sopeutuu tähänkin olotilaan, sellainen pikainen evoluutio (tai peräti revoluutio). Nyt alan olla jo ’'kotonani’’ täällä eläkkeellä. Muutos tapahtui oikeastaan sen jälkeen, kun viime vuoden lopulla muutettiin takaisin Helsinkiin. Aikaisemmin pidin eläkkeellä olemista vahvasti ylimainostettuna. Nyt osaan jo nauttia tästä olotilasta. Jos tekemisen puute yllättää, voi vaikka naputella jotakin tänne blogiin!
Tähän loppuun laitan muutaman niistä ’’teeseistä’’, joiden avulla olen itseäni tähän olotilaan piiskannut. Ne samat jotka jo aiemmin olivat FB-sivuillani:
1. Ehtii askarrella ja rakennella kaikkea kivaa mistä jälkipolvet muistavat (’’mitähän sen waarin päässä liikkui kun se tuonkin teki’’).
2. Lepäämisen välissä voi ottaa rennosti aina kun siltä tuntuu.
3. Puutarhaakin voi hoitaa koska se on tärkeää, kuten myös purjehdus (jota en kylläkään harrasta).
4. Ja matkustelu se vasta onkin tärkeää koska siinä näkee ja oppii niin paljon uusia asioita. On sitten enmmän asioita, joita vielä vanhempana voi unohtaa.
5. Sitten kotona voi matkoilla maisteltujen herkkujen innoittamana grillailla wilhelmiä, kabanossia, kiekuraa jne.
6. Tai sitten (useimmiten) voi ihan muuten vain rehellisesti pitkästyä, koska tosiaankin tässä iässä päivät kuluvat hitaasti mutta vuodet nopeasti.
Saima Harmajan runoihin
Voidaanko millään kommunikaatiomuodolla ilmaista asia samanaikaisesti muutamalla sanalla, äärimmäisen tarkasti, ja samalla niin, että jokainen vastaanottaja muodostaa siitä omaan maailmaansa sopivan. Ei siis näin hankalasti, kuin mitä edellinen lause oli muotoiltu. Otsikosta jo voi päätellä, että mielestäni runo täyttää kummatkin tavoitteet. Tai ilmeisesti runo ilmaiseekin juuri jokaisen omaa maailmaa, tarkasti, selkeästi. Runo säätää mielen vastaanottavaksi. Ja toisaalta taas mielentilansa mukaan on helppo valita sopiva runo.
Runoja ja runoilijoita (kuten muutakin taidetta) on aina luokiteltu. On Isänmaallisia runoja ja on poliittisia runoja. On rakkausrunoja, kaihorunoja, pilkkarunoja ja lastenrunoja. Sekä tietysti pöytälaatikkorunoja. Itselleni runo on Runo silloin kun se puhuttelee juuri minua, kun siinä on jotakin ’’särmää’’. Sitä samanlaista särmää jota vaadin musiikiltakin, en vain osaa määritellä mitä se oikeasti on. Se on jonkinlaista tartuntapintaa, jonka ansiosta se takertuu mieleen, hyväilee joitakin nautinnon tuottajia aivoissa, yhteyttää yllättäviä asioita ja näkökulmia.
Kouluaikana tein ensimmäisiä lähestymisyrityksiä runoon. Jotakin jo sieltä jäi mielen sopukoihin. 60-luvulla nuoruusvuosina kulttuurinnälkä, vallankumousromantiikka sekä ennenkokematon kaihontunne veivät vähän syvemmälle tähän uuteen runojen maailmaan. Tuli pakolliset Saarikosket, Sinervot, Viidat ja sitten 70-luvulla Rossit, Saaritsat, Nerudat ja sitä rataa. Se oli kuitenkin enempi sellaista pintapuolista etsimistä, tyyliin ’’mä mistä löytäisin sen laulun....’’.
Samalla vuosikymmenellä olin mukana Koiton Laulu -nuorisokuorossa. Johtajana oli ensimmäisinä vuosina Toni Edelmann, säveltäjä-pianisti. Ohjelmistossa oli useita hänen säveltämiään lauluja, joita oli tehty hyvin erilaisten runoilijoiden teksteihin. Näitä lauluja harjoiteltaessa joutui paneutumaan aivan uudella tavalla teksteihin. Runoja piti pystyä tulkitsemaan, täytyi päästä sisälle tekstiin, kantavaan ajatukseen, tunnetiloihin, runoilijan pään sisälle. Toni osasi olla vaativa, vaikka olikin hyvin mukava mies! Nämä vuodet kuoron kanssa opettivat lähestymään runoja aivan uudella tavalla.
Miksi juuri nyt kirjoitan runoista? No siksi että eilen illalla osallistuin hyvin vaikuttavaan tilaisuuteen! Tänä vuonna tulee Saima Harmajan syntymästä 100 vuotta ja siitä syystä vietetään runoilijan juhlavuotta. Saima Harmaja syntyi 8.5.1913 ja kuoli tuberkuloosiin hyvin nuorena 21.4.1937. Tämän herkän ’’kaihorunoilijan’’ runot jäivät elämään. Juhlavuonna järjestetään useita erilaisia tilaisuuksia, eilen oli Balderin salissa runo-laulukonsertti otsikolla Kuolematon kevät. Runoja sekä otteita Harmajan päiväkirjasta lausui Hellevi Härkönen. Myönnettäköön, että en olisi mennyt tilaisuuteen pelkästään tästä syystä. Mutta, siellä esitettiin myös Seitsemän laulua Saima Harmajan Runoihin. Laulusolistina oli upea Sanna Pietiäinen, ja runot oli säveltänyt Arto Koskinen, joka itse myös säesti Pietiäistä.
Somerolainen säveltäjä, pianisti ja klavikordisti Arto Koskinen on tehnyt pitkän uran musiikin parissa. Alkuvuosina hän työskenteli mm. Rauli Somerjoen, MA. Nummisen sekä Jormas-yhtyeen kanssa. Opiskelu vei sitten Sibelius Akatemian kautta Intiaan useaksi vuodeksi opiskelemaan laulua ja sävellystä. Hänen musiikkinsa on saanut vaikutteita klassisesta länsimaisesta, afroamerikkalaisesta, intialaisesta sekä myös persialaisesta laulumusiikista. Hänen pääteostaan, Fuga Indiana, on esitetty mm Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 2003.
Eilisessä tilaisuudessa esitetyt seitsemän laulua olivat minulle aivan uudenlainen, yllätyksellinenkin, lähestyminen Arto Koskisen musiikkiin. En osaa niitä tässä alkaa analysoida sen kummemmin, taitoni ei siihen riitä. Sanon vain, että en ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset. Oman mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Intiasta ja Aasiasta, joka oli selvästi aistittavissa. Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa. Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle, joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit. Illan anti oli vaikuttava!
No tässä olivat nämä minun seitsemän ’’lauluani’’. Runoja aion vastakin lukea ja kuunnella. Mutta jos sitten vielä tarjoutuu tilaisuus eilisen kaltaiseen runon ja musiikin yhteensulautumiseen, niin .... Ei minua sieltä mikään pois pidättele. Muuten, juhlavuoden tilaisuuksia tulee lisää: menkää kuulemaan Saima Harmajan runoja.
