Muistoja vai illuusiota?

   

    ”Muisti johtaa harhaan avatessaan aina uuden portin myöhemmän kokemuksen ohjaamana.”

    ”Onko kaikki, mitä me kuvittelemme olevamme ja mitä muistamme olleemme, vain suurta illuusiota?”

    Kaksi lausetta, jostain poimittuja ja muistiin kirjoitettuja.  Ensimmäinen liittyy melkoisella varmuudella Karl Ove Knausgårdiin, jälkimmäisen alkuperää en muista.  Muistini ei siis johda minua tällä kertaa sinne, minne sen haluaisin johdattavan.
 
    Se on mielenkiintoinen asia tuo muisti muistoineen.  Monenlaiset asiat panevat muistin toimimaan ja nostamaan muistoja jopa kaukaa lapsuudesta saakka.  Joskus tuntuu, että jopa kauempaakin.  Onkohan silloin kyseessä se ”kansakunnan kollektiivinen muisti”, josta Peter von Bagh usein puhui?

    Yhden kaukaisen asian muistaminen johtaa toiseen, joku tunnelma tuo mieleen jonkun kaukaisen muiston, samoin jokin haju tai tuoksu, äänimaailma, näkymä tai mikä hyvänsä aisteihin tunkeutuva tuntemus.  Mieleen nousee muistien kätköistä jokin tapahtuma.  Jotakin mitä on tapahtunut ja jossa on ollut mukana.  Tai ainakin näin ajattelemme.

    Voisiko muisti tehdä tosiaan sellaisia kepposia, että muistaisimme olleemme mukana jossakin, mistä olemme kuulleet jonkun muun kertovan?  Että olisimme eläytyneet toisen ihmisen kertomaan niin että muistaisimme sen omana kokemuksenamme, muistonamme.  Tai jos olisimmekin olleet mukana, olisiko tuon tapahtuman muisto muuttunut vuosikymmenten aikana?

    Mistä voi varmuudella tietää, onko joku asia tapahtunut itselle juuri sellaisena kuin sen nyt muistamme?  Ei varmaan mistään, ellemme ole pitäneet hyvin tarkkaa päiväkirjaa jokaisesta elämämme päivästä.  Sellaisia kirjaajia ei varmaankaan löydy kovin monia.  Siispä me kirjaamme tapahtumia omaan muistinvaraiseen päiväkirjaamme, historiaamme, joskus vasta vuosien ja vuosikymmenien jälkeen.  Vasta silloin kun niillä syystä tai toisesta on joku tarkoitus, merkitys.
 
    Vuosikymmenien jälkeen muistikuvat sekoittuvat ja retusoituvat.  Aivan kuten valokuviakin käsitellään, korjaillaan ja parannellaan.  Muistikuvia korjaillaan itselle  mieluisammiksi, mukavammiksi muistella.  Useimmiten se varmaan tapahtuu täysin tiedostamatta, vähän kerrallaan ja lopulta niitä on helppo pitää alkuperäisinä, juuri näin tapahtuneina.  Kaksi ihmistä muistaa saman kaukaisen tapahtuman lähes poikkeuksetta eri tavoin.

   
    Niin että keitä me oikeastaan olemme?  Mitä meille oikeasti on tapahtunut?  Mikä meissä ja eletyssä elämässämme on todellista ja mikä vain suurta illuusiota?  Entä mitä meidän unemme ovat, löytyisikö niistä viittauksia meille oikeasti tapahtuneeseen vai sotkevatko ne muistiamme ja muistojamme entisestään? 

    En minä ainakaan tiedä.

Päivä lyhyt, hämärä pitkä

    ”Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt.” (Bo Carpelan)

    Marraskuiset päivät muistuttavat toisiaan.  Pilvet matkaavat matalalla, sade vaihtelee tihkusta raskaisiin pisaroihin, hämärää kellon ympäri.  Puut palelevat paljaina, nurmikko jaksaa vielä vihertää, tiaiset etsivät ravintoa jokaisesta kolosta.  Ei tee mieli ulos.

    Päivistä on selvittävä sisätiloissa.  Aamupuurosta päiväkahviin, iltapäivän ruokahetkestä iltakahviin.  Lukeminen on hankalaa kun valo ei riitä.  Musiikkia voi kuunnella, pasianssi antaa aivoille haastetta.  Ruumiillista ponnistelua tarjoaa imurointi kerran viikossa, paitojen silitys, ruokakaupassa käynti.

    Tyhjäkäyntiä.  Varmaankin tarpeen toisinaan, syksy on tehnyt siitä enemminkin vallitsevan olotilan.  Odotusta, ikään kuin jotain olisi kohta tapahtumassa.  Näkisi auringon, kuulisi hyvän uutisen, käteen sattuisi hyvä kirja.  Saisi ajatukset taipumaan sanoiksi, tarttumaan paperille.  Muistaisi yölliset unensa.

    Uskokaa; pidän syksyn harmaudesta, hitaudesta, ilottomuudesta.  Pidän kaiken turhuuden tunteesta.  Antaa asioiden tulla ja mennä, omia aikojaan.  Ei niille kuitenkaan mitään mahda, olkoon nyt sitten vaikka näin.  Aikanaan maa kääntää kylkeään, valo tulvii, linnut palaavat.  Kaikki on taas uutta. 

    Ennen sitä on vielä aikaa Cornelis Vreeswijkille:

    ”Vem bryr sig om hur dagarna går
    de vandrar som dem vill.
    Medborgare, om etthundra år,
    finns du ej längre till.”

    Då har nån annan tagit din stol
    det vet du inte av
    du känner varken regn eller sol
    ner' i din mörka grav

    vem bryr sig om hur nätterna far
    jag bryr mig inte ett spår
    Bara jag får ha mitt ansikte kvar
    Dolt i min älsklings hår.”

Marraskuun kierrätystä

   

    Jatketaanpa vielä kerran vanhojen postausten kierrätystä, vähän tuunattuna.  Muutama sana pois, lausejako ja rivitys vähän uuteen uskoon.  Tulee heti aivan erinäköistä ja samalla asia tiivistyy. 
    Tämä alkuperäinen tajunnanvirran tulostus löytyy  blogistani 4.11.2013.  Silloin tuuli lennätti vettä ja räntää vaakasuorassa pitkin Jätkäsaaren katuja.  Tänään ei ole aivan samanlainen sää, ainakaan Hämeenlinnassa, mutta merkkejä loskakelien alkamisesta on kyllä ilmassa.  Hyvä hetki ottaa ennakkoa tulevaan.

Oodi marraskuulle

Marraskuu koettelee sitkeyttä
sade hakkaa tuulen antamalla voimalla ikkunaan.
Parvekelasit paukkuvat: 
”Tästä et kyllä tolkussa selviä,  
yritäpäs nyt
lähteä kolostasi, surkimus,
kyllä sinut ryöpätään”. 

Ei väliä,
mistä ikkunasta taivaalle tähyät 
vesi valuu
ruutua alas
niin pohjoisessa kuin etelässä. 
Taivas raskasta harmaata, pilvet matalalla. 
Älä kuvittele ulos pääseväsi.  Sytytä valot,
näkisit paremmin oman toivottoman tilanteesi. 
Nyt on marraskuu.

On neljäs marraskuuta,
tämä on vasta harjoittelua.  Kohta
lämpömittareista näkyy sinistä,
tuuli kasvattaa vauhtia mereltä kaduille pyyhkäistessään. 
Mukanaan tuo räntää
ja kohta perään lunta.  Kaikki muuttuu tasaisen harmaaksi,
et huomaa rajaa jossa maa vaihtuu ilmaksi, meri taivaaksi,
räntä lumeksi, syksy alkutalveksi. 
Vaikka vielä eilen tohditkin taivasalle,
yritäpäs nyt. 
Vaakasuorassa kiitävä räntä
löytää takinhupun alle,
hihansuista sisään ja housunlahkeiden alta
kenkää kostuttamaan.

Älä yritä mitään positiivista marraskuusta,
ei sitä kukaan tosissaan ota,
hulluna pitävät. 
Valita, vaikerra, näytä negatiivisuutesi.
 
Älä puhu mitään kynttilöiden polttamisesta;
hapen vaan syövät ilmasta,
pienhiukkaset myrkyttävät keuhkot. 
Älä yritäkään mitään suklaasta ja hyvästä kirjasta,
suklaa lihottaa,
nostaa kolesterolia sekä kauppalaskua. 
Ja kirjamakusihan tiedetään! 
Ei mitään mahdollisuutta,
nyt on marraskuu.

Ja silloin kun on marraskuu,
silloin kaikki on marraskuuta. 
Turha yrittää, 
aina se on voiton saanut.
Kaiken osaaville,
kaiken taitaville ja
kaiken tietäville paikkansa osoittanut. 
Aina se on kengät kastellut ja puseron alle tunkenut. 
Aina se on yhtä riemuissaan nurkissa pyörinyt,
autioilla kaduilla voimiaan esitellyt. 
Aina se on aikansa kestänyt,
sitten tyytyväisenä
joulukuulle tilaa tehnyt. 
Tietänyt,
että jos kaiken jälkeen
joku uhmakas vieläkin hymyä yrittää,
adventtisohjoon sekin lopulta hyytyy. 

Harmautta, surkeutta,
ikävää, ilottomuutta.
Sitä meillä riittää. 
Ei ihme, ettei small talk luonnistu.
Nyt on marraskuu.


 Tämän jälkeen sopii kuunnella vaikka Lasse Mårtensonin hieno sävellys: Marraskuu.  
 https://www.youtube.com/watch?v=WjBV0p9hKnE

Kauppakeskuksen synty

   
    Tänään kello 9.00 syntyi Hämeenlinnaan uusi kauppakeskus.  Nimen se oli saanut jo ennen syntymäänsä: Goodman.  Mitäköhän Irwin olisi siitä sanonut.  Kauppakeskus sijaitsee moottoritien päällä, joten samalla se yhdistää moottoritien erottamat kaupungin länsiosat keskustaan.  Erilaisia kauppoja, kahviloita ja muita liikkeitä löytyy saman katon alta 64.  Asiakkaita odotetaan vuosittain käyvän yli 6 miljoonaa!


     Aamulla kello 8.50 oli syntymää todistamassa melkoinen määrä kaupunkilaisia sekä vähän kauempaakin tulleita.  Ensimmäiset tarjouksia himoitsevat olivat tulleet paikanpäälle jo eilen illalla varmistaakseen hyvät asemat itselleen ovien avautuessa.

     Kello 9.00 ovet avautuivat ja alkoi armoton kilpajuoksu varsinkin Soneran myymälän ovelle.  Tässä kohtaa oli syytä pitää varansa, että ei jää jalkoihin.

     Muutamassa minuutissa laaja kaksikerroksinen myymälöiden reunustama keskusaukio  oli täyttynyt shoppailijoista sekä muuten vain uteliaista.
 

     Sonera avasi putiikkinsa vasta puoli kymmeneltä.  Tungos oven edessä oli melkoinen, tarvittiin poliisi pitämään edes jonkinlaista järjestystä paikalla.  Viisitoista ensimmäistä onnellista saivat sitten tabletin tai kännykän hintaan 1 euro.

    Myös Anttilassa näytti olevan jotain kovin houkuttelevaa, koska jo viisitoista yli yhdeksän sen käytävillä kiemurteli kymmenien metrien pituinen kassajono.  Olisikohan se ollut se plafondi, jonka myyntihinta oli 1 euro.  Tai sitten jotain aivan muuta.  Kannattaa ostaa kun halvalla saa.

    Sen sijaan useimmissa muissa liikkeissä, kuten Lontoon muotia myyvässä liikkeessä, oli vielä huomattavasti rauhallisempaa.  Tosiostajat tulevat ilmeisesti vasta myöhemmin.

    Kauppakeskuksen keskusaukiolla, tapahtumien aukiolla, riitti hälinää, jotkut olivat ehtineet jo kahville.  Kauppakeskuksen nimeä ei tarvinnut arvailla, se näkyi hyvin kaikkialla.

     Puoli kymmeneltä ensimmäiset varsin tyytyväisen näköiset asiakkaat alkoivat jo poistua.  Vastaantulijoitakin kyllä riitti, mutta kauppakeskuksen aukio näytti jo varsin väljältä verrattuna hetkeen ennen avautumista.  Kauppakeskuksen syntymän ihme tuli todistettua.

    Kauppakeskus Goodmanille on muuten tehty myös oma tunnuskappale.  Sen on tietystikin sanoittanut nuoruutensa Hämeenlinnassa viettänyt Vexi Salmi ja säveltänyt Kassu Halonen, kuinkas muutenkaan.  Vexi uskoo, että Irwinkin myhäilee pilvenreunalla saatuaan oman nimikkokauppakeskuksen.


 

Lokakuun aamu

   
    Aamukuudelta pakkasta kuusi astetta.  Puut puolipaljaina, ruoho taittuu askelten alla.  Keltaisia lehtiä polun reunalla.  Kohta aurinko värittää taivaanrantaa.  On lokakuun aamu.

    Syksy on minun vuodenaikani.  Kesään liittyvät pakkohössötykset ovat taas takana.  Enää on jäljellä pihan laittaminen talvikuntoon, terassi puhtaaksi ja kalusteet varastoon, kukkapenkeistä kaikki ylimääräinen pois.  Haravoidessa näkee heti työnsä tuloksen.  On hyvä hetki suunnitella seuraavan kesän muutoksia pihan istutuksiin.

    Syysillan pimeydessä pihaa valaisevat kynttilälyhdyt.  Piha näyttää aivan erilaiselta kuin kesällä valokylvyssä.  Piha tuntuu olevan täynnä salaperäisyyttä, naapurin kissa hiipii varjoissa.  Kelpaa sitä katsella ikkunan lävitse lämpimässä istuen.

    Olen minä onnellinen.  Olen opetellut nauttimaan tällaisista pienistä asioista, joille ennen en osannut arvoa antaa.  Pienistä asioista löytyy suuria arvoja.  Niitä on helpompi löytää nyt, kun päivät kuluvat hitaammin ja vuodet nopeammin.  Pienestä tulee suurta ja aiemmasta tärkeästä vähemmän merkitsevää.

                                     **********************

    Viimeaikaiset kirjoitukseni ovat herättäneet huolta muutamissa kavereissani.  Olen ollut yllättynyt heidän yhteydenotoistaan: he ovat olleet huolissaan minusta aikana, jolloin muiden ongelmiin ei yleensä välitetä puuttua.  He ovat tarjonneet apuaan.  Olen liikuttunut heidän huolenpidostaan, lämmin kiitos heille.

    Ei minulla kuitenkaan mitään sellaista hätää ole, josta en jo osaisi selviytyä.  En varmaan olisi noista asioista kirjoittanutkaan ellen olisi tiennyt olevani jo niskan päällä.  Ehkä tämä on ollut sellaista kausivaihtelua jota kaikilla elämän alueilla aina esiintyy.  Tällä hetkellä minusta jopa tuntuu siltä, että asiani ovat paremmalla mallilla kuin ehkä pariin vuosikymmeneen.  Olen opetellut itseäni, tunteitani ja niiden ilmaisemista.  Olen onnellinen, että vaimoni on jaksanut olla mukana tässä prosessissa.  Nyt taas uskallan odottaa tulevaa.  Jaksan uskoa, että onni sisältyy elämään myös sen loppupuolella.

    Haluan yhä uudelleen nähdä auringon appelsiinipuussa.

Karuselli

   

    Vauhti kiihtyy vähitellen.  Olen karusellissa, joka kiitää yön pimeydessä omaa ympyräänsä.  Se palaa aina samaan pisteeseen josta se lähtee yhä uudelleen samalle radalle palatakseen jälleen lähtöpisteeseen.  Nykyhetki menettää merkityksensä, eilistä ei erota kuukauden takaisesta tai viime vuodesta.  Keskipakoisvoima pakottaa ajatukset kiertämään samaa kehää, kerta toisensa perään.  Olo on tuskaisa, ajatukset harhaisia - mikä on oikeasti ja mikä ei.

    Pelkään köysien pettävän ja sinkoutuvani tuntemattomalle kiertoradalle.  On turvallisempaa kiertää samaa rataa.  Ajatella samat ajatukset aina uudelleen.  Tuntea samaa pelkoa aina uudelleen.  Tuntea sama paha olo aina uudelleen.  Kiertää kehää toden ja epätoden rajaa pitkin.  Tuntea yön tuntien yksinäisyys muun maailman nukkuessa.

    Uupumus painaa jäsenissä, karusellin vauhti hiljenee, ajatuksetkaan eivät jaksa enää.  Katson pimeän ikkunan läpi mustaa taivasta jossa karuselli odottaa seuraavaa yölentoa halki avaruuden.
 
    En tahdo enää tällaisia öitä.  Olen liian väsynyt kiitämään karusellin kehää.  Tahdon vain painaa pääni rakkaimpani syliin ja kuulla, että kaikki on hyvin, ei ole mitään pelättävää.  Tahdon nukahtaa.

                                    ***************

    Tällaisia öitä on ollut ja jatkossakin niitä vielä varmasti tulee.  Kun itsetunnosta on vain rippeet jäljellä, niin yön pimeydessä odottavan karusellin vetovoima on suuri, sitä on toisinaan mahdoton vastustaa.  Minäkin olen lopulta joutunut myöntämään, että aivan kaikesta ei voi selvitä yksin.  Sen kaikkein läheisimmän ihmisen apu on kullan arvoista.  Sitä apua on vaan uskallettava ottaa vastaan, uskallettava näyttää että tarvitsee sitä.  Avun vastaanottaminen häneltä ei vähennä minussa mitään, päinvastoin, se kasvattaa sitä mitä me yhdessä olemme.

    Että kaikkea sitä vanha mieskin vielä saa oppia.  Onneksi.

Elämän syke

    Kumu.  Kuin maan syvyyksistä kuuluva sydämen syke.  Sanovat, että maailmankaikkeus sykkii.  Elämäkin tuntuu kulkevan sykäyksittäin eteenpäin, välillä hitaammin, sitten taas nopeammin.  Kaikella on oma rytminsä, sykkeensä.  Kaikki vaikuttaa kaikkeen.  Olenko minäkin osa kaikkea, minä, tähtien takaa tänne kauan sitten tullut.

    Miten osaan tunnistaa oman sykkeeni ja miten osaan elää sen kanssa.  Miten sen voi tahdistaa tai miten pystyisin hyväksymään sen, että välillä kaikki tuntuu hidastuvan.  Aika melkein pysähtyy loikatakseen sitten taas huimaa vauhtia eteenpäin.  Elämän syke on kumu jonka kuulee kun kulkee metsässä tai seisoo keskellä peltoa kuin olisi siinä aina seissyt.  Kumu kuuluu kun Linnunrata muuttaa muotoaan, tähdet etsivät uusia asentoja ja meteorit jolkottavat loputtomia ratojaan.
  
    Vähäisiksi siinä omat murheet jäävät.  Pieni on rooli, joka itselle on suotu.  Pieniä asiat joihin voi itse vaikuttaa.  Maapallon navat eivät paljoa liikahda kovasta yrityksestä huolimatta, eikä yksikään planeetta värähdä voimakkaimmankaan tahdon voimasta.
 
    Itseään voi silti aina muuttaa vaikka maailmaa ei voisikaan.  Ja kas vain: oma maailma muuttuu samalla kuin itsekin.  Ja mikä merkillisintä, se vaikuttaa myös läheisten elämään, heidän maailmaansa.  Kun tarkkaan kuuntelee kumua, se on jo jotenkin muuttunut, tullut tutummaksi ja turvallisemmaksi.  Enää ei pelota niin paljon kuin ennen.  Tuntuu, että en ole yksin, vaan olen kuin olenkin onnistunut tahdistamaan oman elämäni osaksi kokonaisuutta.  Olen osa kumua.

Iltaan tämäkin päivä on elettävä

   

    Sumu peittää taas aamuisin maiseman.  Sumu pehmentää kaiken, suojaa ulkoiselta maailmalta.  Samalla se kuitenkin myös eristää muusta maailmasta, sitä on aivan yksin sumun keskellä, ympärillä ei ole mitään.  Pitää vain luottaa, että siellä näköpiirin ulkopuolella kaikki jatkuu ennallaan.

    Viime helmikuussa kirjoitin tänne blogiin tuntemuksiani eräänä oikein sumuisena päivänä Jätkäsaaressa.  Se oli sellaista tajunnanvirtaa, siinä ei ollut oikein mitään järjellistä sanottavaa.  Se oli aikaa, jolloin jälleen kerran kamppailin ankarasti pitääkseni iso M:n loitolla.  Iso M on sellainen salakavala ja kutsumaton vieras, joka tilaisuuden tullen tunkee itsensä kaikkiin mielen sopukoihin.  Se pyrkii koko ajan isännäksi isännän paikalle.  Kun se kerran on päässyt asettumaan ihmisen mieleen, siitä on mahdotonta päästä koskaan kokonaan eroon.  Joka hetki se odottaa sopivaa ajankohtaa soluttautuakseen pään sisälle, mielen sopukoihin.

    Iso M kramppasi mieltäni tuolla 2000-luvun alkuvuosina.  Lento tuntui loppuvan lyhyeen, ilma siipien alla lakkasi kantamasta ja mieli ja kroppa sakkasi.  Sain jonkinmoista apua, ja sittemmin luulin siitä kutsumattomasta vieraasta päässeeni, mutta erehdyin.  Kyllä se siellä koko ajan on väijynyt aikaa sopivaa.  Tuon helmikuisen kirjoitukseni, tajunnanvirran ulostuksen aikoihin tuo iso M taas kerran vahvensi otettaan.  Vanne rinnan ympärillä kiristyi, ahdistus kuvasi parhaiten olotilaa.  Kun joskus kesällä luin tuon kirjoitukseni uudelleen, huomasin selvästi, mitä vastaan tuolloin tappelin, mikä oli taas kerran pääsemässä niskan päälle.
 
    Tänään aamulla sumuisessa maisemassa kävellessäni, tuli tuo sama tunnelma taas pintaan.  Kotona kaivoin kirjoitelmani esille ja aloin jostain syystä pätkiä ja rivittää sitä uudelleen.  Jätin joitakin turhia sanoja pois, muutamaa vähän muutin ja lopputulos oli aika oudon näköinen.  Iso M paljastui nyt paremmin sieltä rivien takaa.  Laitan sen nyt tähän, ihan vaan tyhmyyttäni.
 

1.   
Päivän harmaa tylsyys ikkunoissa
sumu tiivistyy pisaroiksi.
 
Mereltä huutelevat laivat
odottavat vastausta rannalta.
 
Kaikki pysähtyy harmaan sisässä
korvat kuulevat
silmät eivät näe.
 
Eilen samanlaista
huomennakaan ei mikään muutu
päivät kuluvat
vain päivämäärät vaihtuvat.


2.
Tylsä kirja latistaa mielialaa
onko pakko jatkaa
kohteliaisuudesta kirjailijaa kohtaan.
 
Mitä se voi antaa sellaista
jolla on merkitystä
joka erottaa sen muista
joka erottaa päivät toisistaan.

Ei ainoatakaan lausetta
joka saisi malttamattomana odottamaan seuraavaa.
 
Sumu tiivistyy
harmaus alkaa muuttua hämäryydeksi.
 
Iltaan tämäkin päivä on elettävä.


3.
Kun mitään ei tapahdu
silloin ei todellakaan tapahdu mitään 
ei vaihdu ainoakaan harmaan sävy.
 
On turha odottaa
että menisi itsestään ohi 
ei se mene
tuuli ei tuule
ilma ei vaihdu
yksi ja sama tunnelma ei miksikään muutu. 

Sumun sisällä kaikki on paikallaan
ajatuskaan ei läpäise usvamuuria
se pyörii silmin näkyvällä kehällä.
 
Mikään ei pääse ulos
mikään ei pääse sisään.


4.
Päivän harmaa tylsyys
laivojen huhuilu
lähtiessä
satamaan saapuessa.
 
Huutaisiko itsekin 
avaisi parvekkeen lasit
vastaisiko Silja tai Viking huutoon. 

Avautuisiko sankkaan sumuun väylä
syntyisikö yhteys
näkyisikö komentosilta. 

Puhaltaisiko tuuli maiseman vapaaksi
paljastaisi sohjoiset rannat
palelevat puut
autot riveissään parkkipaikalla. 


Vai pysyisikö näkymättömissä
kaiken peittävän sumun tylsyydessä 
jatkaisi tuijotusta ikkunasta
näkemättä minnekään 
olisi omissa oloissaan.

Syksyä odotellessa

    Heinäkuun helteistä oli lopuksi hyvin lyhyt matka elokuisiin sateisiin.  Mutta täytyykö sitä sadetta nyt kuitenkaan joka päivä tulla, kohtuus olisi tässäkin paikallaan.  Luonto tekee kuitenkin juuri niin kuin sille sopii.  Eivät helteet loppuneet niitä manaamalla, tuskin siis sateetkaan.  Eipä paljon muuta voi kuin katsella sateen ryöppyämistä, panna kuulokkeet korville ja antautua musiikin vietäväksi.  Toki ajankuluksi voi yrittää kirjoitellakin jotain, ainakin pyöritellä kynää ja ajatella suuria ajatuksia.  Sopeutua syksyn tuloon.
 
    Odotan nimittäin jo innolla syksyn kuulaita ilmoja, häikäisevää aurinkoa, luonnon värittymistä kirkkaisiin ruskan väreihin ja kiireettömiä kävelylenkkejä kevyesti hengitettävässä ilmassa.  Silloin alkaa taas saada elämänsyrjästä kiinni.  Kuuma kesä on vienyt ainakin minusta viimeisetkin tarmon rippeet.  Ei kerta kaikkiaan jaksa ryhtyä mihinkään muuhun kuin pakollisiin askareisiin.  Tosin voimat saattoivat huveta myös kevään ja alkukesän remonttihommien myötä.  Remontti kävi voimien päälle huomattavasti rankemmin kuin edellisessä, vähän isommassa remonttirupeamassa seitsemän vuotta sitten.  Aika tekee tehtävänsä vanhenevan miehen kropassa.  Askel lyhenee ja hartiat painuvat.

    Nyt tosiaan pitäisi keksiä jokin keino, jolla saisi taas vähän kierroksia elämään, rytmiä päivään.  Saisi edes sen verran liikettä itseensä, että pääsisi kunnon kävelylenkille.  Nyt kun ei tuo hellekään ole enää sitä estämässä.  Toisaalta nyt syksyllähän kaikenlaiset aktiviteetit ovat taas vasta alkamassa.  Taiteiden yö tulossa, teatterissa uudet ensi-illat ja konserttisyksykin pääsee alkuun.  Niin tosiaan, täällä Hämeenlinnassa alkaa valmistautuminen Sibbe-150v juhlavuoteen, monenlaista tapahtumaa tiedossa.  Erilaiset kulttuuritapahtumat täällä keskittyvät paljolti Verkatehtaalle, komealle uudenkarhealle kulttuurikeskukselle.  Sinne pääsee sopivasti bussilla aivan tuosta portin pielestä.
 
    Vaikka mitä iloa näistä tapahtumista on, jos ei saa itseään liikkeelle.  Kivi sammaloituu jos se ei vieri, mutta mistä sen kivenpyörittäjän nyt tähän hätään ottaa.  Vai pitäisikö ihan vaan itsekseen alkaa vieriä omasta kolosta ulos.  Jos vaikka aloittaisi huomenna aamulenkillä.

    "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla!"

Kahden maailman väkeä

    Aivan tavallinen lauantaipäivä Linnanpuistossa.  Sateiset kesät ja ankara nälkä ovat vielä hyvin muistissa, vilja on kuitenkin jo alkanut tuottaa satoa ja kaikki ovat luottavaisia huomiseen.  Ihmiset hyörivät arkisissa askareissaan, joku laittaa ruokaa, toinen takoo raudasta työvälineitä ja jossakin valmistetaan puusta käyttöesineitä.  Miehet ja naiset kokoontuvat pihapiireilleen neuvonpitoon askareiden lomassa, tytöt koontuvat puhumaan salaisuuksistaan ja pojat esittelevät uusia miekkojaan ja muita sotaisia juttujaan.  Jossain ollaan kokoonnuttu laulamaan hävyttömiä lauluja, jossain ihmisiä ilahduttaa värikkäästi pukeutuneet klovnit pitkine puujalkoineen.  Kaikki on aivan kuin aina ennenkin on ollut… Vai onko?
 
    Äkkiä jostakin välähtää outoja ilmestyksiä.  Väen seassa näyttäisi olevan oudon, mutta samalla omituisen tutun näköisiä ihmisiä oudoissa, epäkäytännöllisissä ja suorastaan rumissa vaatteissaan.  Mistä ne tänne tipahtivat, mitä tämä tarkoittaa?  Ovatko ne vain pelkkää kuvitelmaa vai välähdyksenomaisia näkyjä tulevaisuuteen, vuosisatojen päähän.  Jonnekin 2000-luvulle, jos luoja suo.  Voisivatko ne olla meidän jälkeläisiämme?  Ei!  Täytyyhän kehityksen kulkea eteenpäin, eihän heistä tuollaisia voi tulla.  Vaikka tapahtuuhan nykyäänkin kaikenlaisia outoja asioita, saatiinhan me Maunu Eerikinpojastakin kolmen vuoden ikäinen kuningas!  Tämä on varmaan jokin hallusinaatio - ei kun haarikalliselle kievariin.   Tästä ei kannata hiiskua sanaakaan muille.

   Kaikki kuvat Hämeen Keskiaikamarkkinoilta Hämeenlinnan Linnanpuistossa 16.8.