Heinäkuun helteistä oli lopuksi hyvin lyhyt matka elokuisiin sateisiin. Mutta täytyykö sitä sadetta nyt kuitenkaan joka päivä tulla, kohtuus olisi tässäkin paikallaan. Luonto tekee kuitenkin juuri niin kuin sille sopii. Eivät helteet loppuneet niitä manaamalla, tuskin siis sateetkaan. Eipä paljon muuta voi kuin katsella sateen ryöppyämistä, panna kuulokkeet korville ja antautua musiikin vietäväksi. Toki ajankuluksi voi yrittää kirjoitellakin jotain, ainakin pyöritellä kynää ja ajatella suuria ajatuksia. Sopeutua syksyn tuloon.
Odotan nimittäin jo innolla syksyn kuulaita ilmoja, häikäisevää aurinkoa, luonnon värittymistä kirkkaisiin ruskan väreihin ja kiireettömiä kävelylenkkejä kevyesti hengitettävässä ilmassa. Silloin alkaa taas saada elämänsyrjästä kiinni. Kuuma kesä on vienyt ainakin minusta viimeisetkin tarmon rippeet. Ei kerta kaikkiaan jaksa ryhtyä mihinkään muuhun kuin pakollisiin askareisiin. Tosin voimat saattoivat huveta myös kevään ja alkukesän remonttihommien myötä. Remontti kävi voimien päälle huomattavasti rankemmin kuin edellisessä, vähän isommassa remonttirupeamassa seitsemän vuotta sitten. Aika tekee tehtävänsä vanhenevan miehen kropassa. Askel lyhenee ja hartiat painuvat.
Nyt tosiaan pitäisi keksiä jokin keino, jolla saisi taas vähän kierroksia elämään, rytmiä päivään. Saisi edes sen verran liikettä itseensä, että pääsisi kunnon kävelylenkille. Nyt kun ei tuo hellekään ole enää sitä estämässä. Toisaalta nyt syksyllähän kaikenlaiset aktiviteetit ovat taas vasta alkamassa. Taiteiden yö tulossa, teatterissa uudet ensi-illat ja konserttisyksykin pääsee alkuun. Niin tosiaan, täällä Hämeenlinnassa alkaa valmistautuminen Sibbe-150v juhlavuoteen, monenlaista tapahtumaa tiedossa. Erilaiset kulttuuritapahtumat täällä keskittyvät paljolti Verkatehtaalle, komealle uudenkarhealle kulttuurikeskukselle. Sinne pääsee sopivasti bussilla aivan tuosta portin pielestä.
Vaikka mitä iloa näistä tapahtumista on, jos ei saa itseään liikkeelle. Kivi sammaloituu jos se ei vieri, mutta mistä sen kivenpyörittäjän nyt tähän hätään ottaa. Vai pitäisikö ihan vaan itsekseen alkaa vieriä omasta kolosta ulos. Jos vaikka aloittaisi huomenna aamulenkillä.
"Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla!"
Kyllä, syksy saapuu, sitä ei estä mikään. Sitä odottaa tyytyväisenä ja samalla hieman kauhulla, sillä koittaahan sen jälkeen se pitkä, musta ja liukas Helsingin "talvi"... Minullekin se, että näen kadunvarren pihlajien marjarunsauden alkavan punertua, on ihana tulevan syksyn merkki. Pulleat rastaat ja taivaalla kiertelevät muuttolintujen parvet ovat toinen selvä tunnusmerkki.
VastaaPoistaJoskus on aikoja, ettei jaksa, se lienee pakko hyväksyä, vaikkei se helppoa olekaan. Ne ajat onneksi tulevat ja menevät, mutta kun ne ovat tässä ja nyt, ne voivat tuntua pitkiltä. Niilläkin on oma viestinsä ja merkityksensä, itse kullekin omansa. Työhön tottuneen ihmisen on joskus vaikea suoda itselleen lepoa, niin outoa kuin se onkin. Kannattaa kuitenkin kokeilla :)
Vuodet ja vuodenajat vaihtelevat. Tänä kesänä yllätyin kun totuin helleaaltoon ja aloin nauttia siitä. Yleensä nimittäin olen nimenomaan kärsinyt siitä kuten sinäkin. Toivotaan, että syksy on pitkä, kuulas, aurinkoinen ja sienirikas!
Hellepäivät olisivat ok jos ne olisi ripoteltu sinnetänne pitkin kesää - nauttimaan niistä en varmaan enää oppisi. Toki talvessakin on huonot puolensa, tuo ajoittainen liukkaus lähinnä, mutta kyllä niistä selviää koska helteestäkin selvittiin. Mutta yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä, myös kaikille keleille löytyy tykkääjänsä. Onneksi, muutenhan luojamme olisi nähnyt kovasti turhaa vaivaa keksiessään säiden vaihteluita.
PoistaKiitos kommentista.