Kumu. Kuin maan syvyyksistä kuuluva sydämen syke. Sanovat, että maailmankaikkeus sykkii. Elämäkin tuntuu kulkevan sykäyksittäin eteenpäin, välillä hitaammin, sitten taas nopeammin. Kaikella on oma rytminsä, sykkeensä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olenko minäkin osa kaikkea, minä, tähtien takaa tänne kauan sitten tullut.
Miten osaan tunnistaa oman sykkeeni ja miten osaan elää sen kanssa. Miten sen voi tahdistaa tai miten pystyisin hyväksymään sen, että välillä kaikki tuntuu hidastuvan. Aika melkein pysähtyy loikatakseen sitten taas huimaa vauhtia eteenpäin. Elämän syke on kumu jonka kuulee kun kulkee metsässä tai seisoo keskellä peltoa kuin olisi siinä aina seissyt. Kumu kuuluu kun Linnunrata muuttaa muotoaan, tähdet etsivät uusia asentoja ja meteorit jolkottavat loputtomia ratojaan.
Vähäisiksi siinä omat murheet jäävät. Pieni on rooli, joka itselle on suotu. Pieniä asiat joihin voi itse vaikuttaa. Maapallon navat eivät paljoa liikahda kovasta yrityksestä huolimatta, eikä yksikään planeetta värähdä voimakkaimmankaan tahdon voimasta.
Itseään voi silti aina muuttaa vaikka maailmaa ei voisikaan. Ja kas vain: oma maailma muuttuu samalla kuin itsekin. Ja mikä merkillisintä, se vaikuttaa myös läheisten elämään, heidän maailmaansa. Kun tarkkaan kuuntelee kumua, se on jo jotenkin muuttunut, tullut tutummaksi ja turvallisemmaksi. Enää ei pelota niin paljon kuin ennen. Tuntuu, että en ole yksin, vaan olen kuin olenkin onnistunut tahdistamaan oman elämäni osaksi kokonaisuutta. Olen osa kumua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti