Vauhti kiihtyy vähitellen. Olen karusellissa, joka kiitää yön pimeydessä omaa ympyräänsä. Se palaa aina samaan pisteeseen josta se lähtee yhä uudelleen samalle radalle palatakseen jälleen lähtöpisteeseen. Nykyhetki menettää merkityksensä, eilistä ei erota kuukauden takaisesta tai viime vuodesta. Keskipakoisvoima pakottaa ajatukset kiertämään samaa kehää, kerta toisensa perään. Olo on tuskaisa, ajatukset harhaisia - mikä on oikeasti ja mikä ei.
Pelkään köysien pettävän ja sinkoutuvani tuntemattomalle kiertoradalle. On turvallisempaa kiertää samaa rataa. Ajatella samat ajatukset aina uudelleen. Tuntea samaa pelkoa aina uudelleen. Tuntea sama paha olo aina uudelleen. Kiertää kehää toden ja epätoden rajaa pitkin. Tuntea yön tuntien yksinäisyys muun maailman nukkuessa.
Uupumus painaa jäsenissä, karusellin vauhti hiljenee, ajatuksetkaan eivät jaksa enää. Katson pimeän ikkunan läpi mustaa taivasta jossa karuselli odottaa seuraavaa yölentoa halki avaruuden.
En tahdo enää tällaisia öitä. Olen liian väsynyt kiitämään karusellin kehää. Tahdon vain painaa pääni rakkaimpani syliin ja kuulla, että kaikki on hyvin, ei ole mitään pelättävää. Tahdon nukahtaa.
***************
Tällaisia öitä on ollut ja jatkossakin niitä vielä varmasti tulee. Kun itsetunnosta on vain rippeet jäljellä, niin yön pimeydessä odottavan karusellin vetovoima on suuri, sitä on toisinaan mahdoton vastustaa. Minäkin olen lopulta joutunut myöntämään, että aivan kaikesta ei voi selvitä yksin. Sen kaikkein läheisimmän ihmisen apu on kullan arvoista. Sitä apua on vaan uskallettava ottaa vastaan, uskallettava näyttää että tarvitsee sitä. Avun vastaanottaminen häneltä ei vähennä minussa mitään, päinvastoin, se kasvattaa sitä mitä me yhdessä olemme.
Että kaikkea sitä vanha mieskin vielä saa oppia. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti