Päivä lyhyt, hämärä pitkä

    ”Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt.” (Bo Carpelan)

    Marraskuiset päivät muistuttavat toisiaan.  Pilvet matkaavat matalalla, sade vaihtelee tihkusta raskaisiin pisaroihin, hämärää kellon ympäri.  Puut palelevat paljaina, nurmikko jaksaa vielä vihertää, tiaiset etsivät ravintoa jokaisesta kolosta.  Ei tee mieli ulos.

    Päivistä on selvittävä sisätiloissa.  Aamupuurosta päiväkahviin, iltapäivän ruokahetkestä iltakahviin.  Lukeminen on hankalaa kun valo ei riitä.  Musiikkia voi kuunnella, pasianssi antaa aivoille haastetta.  Ruumiillista ponnistelua tarjoaa imurointi kerran viikossa, paitojen silitys, ruokakaupassa käynti.

    Tyhjäkäyntiä.  Varmaankin tarpeen toisinaan, syksy on tehnyt siitä enemminkin vallitsevan olotilan.  Odotusta, ikään kuin jotain olisi kohta tapahtumassa.  Näkisi auringon, kuulisi hyvän uutisen, käteen sattuisi hyvä kirja.  Saisi ajatukset taipumaan sanoiksi, tarttumaan paperille.  Muistaisi yölliset unensa.

    Uskokaa; pidän syksyn harmaudesta, hitaudesta, ilottomuudesta.  Pidän kaiken turhuuden tunteesta.  Antaa asioiden tulla ja mennä, omia aikojaan.  Ei niille kuitenkaan mitään mahda, olkoon nyt sitten vaikka näin.  Aikanaan maa kääntää kylkeään, valo tulvii, linnut palaavat.  Kaikki on taas uutta. 

    Ennen sitä on vielä aikaa Cornelis Vreeswijkille:

    ”Vem bryr sig om hur dagarna går
    de vandrar som dem vill.
    Medborgare, om etthundra år,
    finns du ej längre till.”

    Då har nån annan tagit din stol
    det vet du inte av
    du känner varken regn eller sol
    ner' i din mörka grav

    vem bryr sig om hur nätterna far
    jag bryr mig inte ett spår
    Bara jag får ha mitt ansikte kvar
    Dolt i min älsklings hår.”