Nyt rinnass' on lämpö, mi murtavi jään…

”Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö,

Kevätvirsiä viidakko kaikaa.

Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö.

Sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.

Nyt on toivoon ja lempeen aikaa.”
 
    On taas aika jättää muutamaksi kuukaudeksi hyvästit sille jäyhälle suomalaiselle, jollaisia me koko pimeän syksyn ja talven olemme olleet.  Nyt astellaan auringonvaloon uusina eurooppalaissuomalaisina: pukeudutaan iloisen kepeästi ja värikkään rennosti sekä tietysti käyttäydytään samoin.  Smalltalkki lentää ja nauru on herkässä ainakin nousuhumalan ajan.  Nautitaan lyhyestä valon ja lämmön juhlasta, keväästä ja kesästä.  Kohotetaan maljoja sille ja tälle ja varsinkin kesälle.  Tästä se lähtee…

    Toiset juhlivat vappuna rankemmin, toiset hillitymmin ja jotkut puuhailevat perinjuurin arkisia askareitaan.  Toiset juhlivat vappua kevään juhlana, toiset aatteen ylistämisen juhlapäivänä.  Toisilla on krapula vapun jälkeen, toisilla kädet ja selkä kipeinä pihatöistä.  Kuka mitenkin, vappu kuitenkin kaikilla.

    Itse olen ehtinyt juhlia vappua monin eri tavoin.  Nuorena siihen liittyi oleellisena osana juominen ja  rymyäminen kaupungilla kaveriporukassa.  Sitten oli aika jolloin siihen liittyi aatteen paloa, puheita, lippuja ja marsseja.  Monta vappua on vietetty kotona kaveripiirissä juhlien ja monta vappua myös ihan vaan kotona ilman sen suurempaa juhlimista.  Mutta jollain tavalla vappua on kuitenkin aina pyritty juhlistamaan, ainakin vähän kuohujuomaa, nakkeja ja perunasalaattia.  Ja tietysti simaa ja munkkeja.

    Haluan tänään päästä helpolla ja samalla nopeammin juhlimaan vappua, joten lainaan vuodentakaisesta blogikirjoituksestani pätkän vappuun liittyvää historiaa, koska ei sitä kuitenkaan kukaan enää muista (ja koska en halua kirjoittaa historiaa uusiksi):

    ”Keltit ja germaanit viettivät aikoinaan kesän alkamisen juhlaa toukokuun alussa. Kelteillä se kulki Beltane-juhlan nimellä. Saksassa vappuyö, valpurinyö, on kuulunut noidille.  Sieltä vappu on myös saanut nimensä: 700-luvulla eläneestä Valburg-abbedissasta.

    Keskiajalta lähtien vappua on juhlittu nimenomaan 1. toukokuuta, myös Suomessa. Päivä on Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä.  Tuo vanha juhlapäivä on ollut vapun juhlinnan perusta Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Virossa ja Latviassa.  Useimmat muut maat ovat omaksuneet vapun juhlinnan vasta 1800-luvun lopulla, jolloin työväenliike valitsi sen kansainväliseksi juhlapäiväkseen.  Yhdysvalloissa 1.5.1886 järjestetyissä mielenosoituksissa syntyi yhteenottoja virkavallan kanssa, seurauksena kuolleita.  Pariisissa 1889 kokoontunut työläisten Toinen Internationaali määräsi näiden uhrien muistoksi kansainvälisen muistopäivän 1.5.1890.  Täältä on lähtöisin vapun ja työläisten yhteenliittyminen.

    Suomalaisen vapun nykyiseen muotoutumiseen on vaikuttanut useita erilaisia asioita.  On tuo vanha Valburgin juhla sekä 1890 Toisen Internationaalin päätös.  Mutta paljon on myös vaikuttanut se, että kaupunkien säätyläiset pitivät 1800-luvulla vappua ruotsalaiseen ja eurooppalaiseen tapaan kevätjuhlana.  Porvarisperheissä nautittiin simaa, oli ulkoilmakonsertteja ja myös kesäravintolat avasivat ovensa.  Tähän säätyläisvappuun sulautui myös  ylioppilaiden kevätjuhlaperinne.  Ylioppilaiden vappuun kuului runsas syöminen ja juominen.  Vapunpäivästä tuli Suomessa työntekijöiden vapaapäivä vuonna 1944, ja virallinen liputuspäivä 1979, suomalaisen työn päivä.  Pohjoismaiseen tapaan myös Suomessa vapun juhliminen painottuu aattoon (aivankuin joulun, uudenvuoden ja juhannuksenkin).”

    Niin että heittäkää nyt vaan huoletta vapaalle, se on kaikille näin vappuna aivan sallittua, jopa suotavaa.

    Erinomaisen suurenmoista vappua kaikille - säätyyn, sukupuoleen tai ikään katsomatta!

”Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais

Ja ma leivona nousta voisin.

Ja mun tahtoni talvesta ponnahtais

Ja mun riemuni oikean kaiun sais,

Ja ma oikea laulaja oisin!”
 
(Kevätsointuja, Larin Kyösti, P.J Hannikainen)

Ihmisen malli

    ”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” kyseli Georg Ots laulussaan.
 
    Haluaako ihminen muuttua, näkeekö hän itsessään tarvetta muuttua ja pyrkii sen mukaan muuttumaan.  Muuttuuko silti vaikka ei haluaisikaan, muuttaako elämä ihmistä.  Entä millaiseksi tai miten ihminen kuvittelee muuttuneensa.

    Onko kaikissa ihmisissä ominaisuuksia joiden muut haluaisivat muuttuvan, ja sitten taas myös sellaisia, joiden muut eivät haluaisi muuttuvan.  Ja voivatko ne muiden odotukset olla vastakkaisia: yksi näkisi hyväksi tämän ominaisuuden vahvistumista, toinen taas täysin toisen ominaisuuden.  Entä riippuvatko nämä muiden odotukset heidän omista ominaisuuksistaan.

    Jos ihminen sitten muuttuu, niin muuttuvatko vain mielipiteet, tavat ja käyttäytyminen vai muuttuuko peräti luonne, sellainen perusolemus.  Entäpä sitten jos on sosiaalinen ihminen, joka viettää paljon aikaa muiden ihmisten seurassa.  Muuttuuko silloin todennäköisemmin kuin että jos on vähän erakkoluonne ja vain harvakseltaan ystävien seurassa.  Hioutuuko seuraihmisellä särmät vai joutuuko hän entistä tiukemmin pitämään kiinni omista erityisistä piirteistään.  Vai onko erakkoluonteella enemmän aikaa ja mahdollisuuksia tarkkailla omaa olemustaan ja muuttua.

    Muuttuvatko ihmiset vanhoiksi tultuaan kärttyisiksi ja omapäisiksi.  Vai tuleeko ihmisistä vanhoina joustavampia, mukautuvampia, helposti periksi antavia ja peräti ympäripuhuttavia.  Muuttaako pitkä elämänkokemus ihmisen luonnetta, ja onko eroa jos on joutunut kokemaan vastoinkäymisiä tai jos on päässyt elämässään helpolla.  Entä jos on kertynyt erilaisia sairauksia, kipuja ja kolotuksia, jalostavatko ne ihmisen luonnetta vai tekevätkö ne hänestä sietämättömän tai ainakin vaikean.

    ”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…”?  Onko olemassa joku hyvä malli, minkä mukaiseksi ihmisen pitäisi yrittää muuttua jos pystyisi muuttumaan.  Hyvän ihmisen malli, jollaiseksi kaikki pyrkisivät muuttumaan.  Pitäisikö ihmisen muuttua sellaiseksi, josta kaikki pitävät, vai riittääkö että vain hyväksyvät.  Vai pitääkö ihmisen peräti muuttua sellaiseksi, että itse hyväksyy muut ihmiset sellaisina joina he ovat pysyneet tai joiksi he ovat muuttuneet?  Erilaisina!

Kuvia Andalusiasta: Malaga

    Vielä muutama kuva Andalusiasta, Malagasta.  Kuvissa katsellaan tämän päivän Malagaa vuorenrinteeltä.

    Kuvissa erottuu selkeästi vanhankaupungin keskellä Malagan katedraali, Catedral Nuestra Senora de la Encarnacion, jonka rakentaminen aloitettiin jo vuonna 1528.  Monien keskeytysten jälkeen katedraali saavutti nykyisen muotonsa vuonna 1783.  Rahapulan vuoksi katedraalin rakennustyöt lopetettiin tuolloin, ja se jäi La Manquitaksi (käsipuoleksi).  Fasadin etelätornia ei koskaan rakennettu valmiiksi.
 
    Kaupunki on perustettu foinikialaisten toimesta noin 3000 vuotta sitten.  Vuonna 100 eaa. kaupunki joutui roomalaisten haltuun ja siitä muodostui tärkein satamakaupunki Pohjois-Afrikan kaupalle.  Lyhyen bysanttilaiskauden (553—576) jälkeen länsigootit karkottivat roomalaiset.  Maurien valtakaudella Malaga kasvoi merkittäväksi kauppakeskukseksi.  Malagan varsinainen kukoistuskausi alkoi 1237 kun se liitettiin nasridien hallitsemaan Granadaan.  1487 kristityt valloittivat Malagan takaisin.  Malaga oli tärkeä satamakaupunki toimiessaan linkkinä Granadan ja Marokon välillä, mutta se oli tärkeä koko Andalusian elinkeinoelämälle myös Amerikan-kaupan vuoksi varsinkin 1500- ja 1600-luvuilla.  Malaga on yhä yksi Etelä-Espanjan tärkeimmistä talouskeskuksista.

    Turismi Malagassa alkoi jo 1800-luvun lopulla, mutta 1950-luvulla suurimittainen matkailu alkoi muokata kaupunkia nykyisen kaltaiseksi.  Vanhaa Malagaa on onneksi saatu paljonkin säilytetyksi, vaikka nekin paikat ovat nykyään tietysti turistikohteita.  Mitäpä ei muinaiset roomalaiset ja nykyiset turistit olisi valloittaneet!

Pikkuhiljaa pääsiäisen viettoon…

    Pääsiäisen vietto on alkamassa eurooppalaisittain poikkeuksellisen kireissä ja painostavissa tunnelmissa.  Asiaa ei yhtään auttanut eikä tunnelmaa lievittänyt eilinen TV2:n Venäjä-ilta.  Tällaistako Suomessa, sivistysvaltiossa, on keskustelu tv-kameroiden edessä!?  Ymmärrän toki, että muutamat osallistujat olivat liikkeellä pelkästään provokatorisista syistä, mutta kun he myös näyttivät olevan tosissaan, uskovan omiin käsityksiinsä.  Keskustelusta puuttui vain kunnon käsirysy, huuto oli paikoin sellaista että seuraava aste olisikin ollut jo nyrkeillä puhuminen.  Hävettää!

    Sopii toivoa, että kiirastorstai ei muodostu nimensä mukaiseksi itäisessä Ukrainassa.  Kun kaikilla osapuolilla on joka tapauksessa myös oma lehmä ojassa, kannattaisi tappamisen aloittamista tarkkaan harkita.  Se ei tule saamaan muulta maailmalta hyväksyntää - ainoastaan sopimiseen perustuva ratkaisu tullaan muistamaan hyvällä.


    Jos tämän Ukrainan tilanteen pystyy työntämään ajatuksissa edes joksikin ajaksi taustalle, voisi välillä vaikkapa nauttia kevään tulosta, pyhiksi luvatusta auringosta ja lämmöstä.  Monet lähtevät mökeilleen, toiset sukulaisten luo ja jotkut etelään viettämään pitkää viikonloppua.  Tämän viikonlopun jälkeen alkaa se viimeinen työrutistus ennen kesälomakautta - juhannukseen on vielä jaksettava!  Meillä eläkeläisille sen sijaan kesäkausi alkaa kunhan ilmat lämpiävät.
 
    Itse aion viettää pääsiäistä aluksi kotona ystävien seurassa, pashaa ja mämmiä syöden.  Ehkä pari lasillista punaviiniäkin tulee nautittua.  Sitten lähdetään Pohjois-Karjalaan tapaamaan vaimon sukulaisia.  Samalla näkee miten kevät edistyy tuolla vähän pohjoisemmassa, joko Karjalan kunnailla kukkii puu.
 
    Blogin pariin palaan sitten taas pääsiäisen jälkeen.  Toivotaan, että pääsiäisen aikana Ukrainaan löytyisi jostakin se Rauhantekijä.  Toivotaan, että ongelmat ratkeaisivat ilman aseiden käyttöä, vaikka en siihen oikein jaksakaan uskoa.  Ja sitten vielä toivotaan, että julkinen keskustelukulttuuri Suomessa löytäisi uudelleen sivistysvaltiolle sopivan tason.  TV2:n Venäjä-illan soisi olleen viimeinen tämän tason keskustelutilaisuus.

    Kaikesta huolimatta - hyvää pääsiäistä!


  

Kuulokkeet korvilla

    Viikonloppu kului isoksi osaksi musiikin parissa.  Samalla tuli pohdittua musiikin kuuntelun muuttumista vuosikymmenien myötä.  Enää ei tarvitse turvautua tuttuun ja turvalliseen, siihen mitä sattuu olemaan tarjolla, nyt voi jokainen ryhtyä seikkailijaksi ja löytöretkeilijäksi istumalla mukavasti oman tietokoneensa luona.

    Musiikki on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni.  Kiinnostuksen kohteena olevat genret ovat vaihdelleet iän myötä, varsinkin nuorena oli tärkeää fanittaa oikeanlaista musiikkia.  Jos soitat bändissä, jonka esikuvana on Rolling Stones, on luonnollista, että musiikkimaailmasi täyttää r&b sekä rock.  Hyvä näin.  Vuosien ja vuosikymmenien aikana löytyi uusia musiikkigenrejä, joihin mielenkiinto kohdistui.  Tuli folk-musiikin aika, tuli soulin ja Detroitissa syntyneen tamla-motownin aika.  Jossain vaiheessa oli suomirock, sitten world, afro, celtic ja mitä kaikkea niitä onkaan ehtinyt olla.

    Kaiken aikaa mukana on kuitenkin seurannut jazz.  Se tarttui iholle jossain viidentoista paikkeilla, eikä ole ote hellittänyt.  Välillä se on uinunut hiljaa taustalla, välillä taas aktivoitunut.  Aikaisempina vuosikymmeninä rajat eri musiikinlajien välillä olivat helposti havaittavia ja määriteltäviä.  En osaa sanoa, onko tämä ollut vain minun ongelmani, mutta minulle jazz oli suurelta osin 50- ja 60-lukujen jättiläisten musiikkia.  Levyhyllystä löytyi Charlie Parkeria, John Coltranea, Art Blakeytä ja MJQ:ta.  Nämä herrat monien muiden mukana loivat mielikuvan jazzista.  Ja kieltämättä hyvän ja vankan perustan jazz-harrastukselle loivatkin.

    Levyt olivat kalliita ja niitä osti harkiten.  Ei oikein kovin kauas tutusta ja turvallisesta arvannut poiketa.  Vaati jo hivenen uhkarohkeutta ja hurjaa luonnetta sijoittaa sijoittaa rahat vaikkapa Keith Jarrettiin tai Jan Garbarekkiin!  Sijoitus osoittautui pian kuitenkin erinomaiseksi, sieltä löytyi taas uusi maailma.  Kaikesta huolimatta jazz merkitsi minulle pitkään kuitenkin juuri tuota 50- ja 60-lukujen jazzia, josta toki riittää ammennettavaa edelleenkin.  Mutta musiikissa tapahtui koko ajan.

    Vasta nyt Spotifyn aikakaudella on koko musiikin kirjo tarjolla niille, jotka uskaltautuvat seikkailemaan ja löytöretkeilemään musiikin ihmeelliseen maailmaan.  Kirjoitan nyt ainoastaan omasta näkökulmastani, jazziin suuntautuen.  Riemastuttavaa on se, että tarkat raja-aidat eri musiikinlajien välillä ovat menettäneet merkityksensä.  Muusikot matkustelevat ympäri maailmaa siinä kuin tavalliset turistitkin.  Kuullaan ja tutustutaan muiden kulttuurien musiikkiin, opitaan ja omaksutaan.  Jazz, jonka ominaisin piirre on improvisaatio, tunteen ja mielentilan vaikuttaminen soittoon ja siten siis ympärillä olevan elämän tulkinta, on ehkä eniten imenyt vaikutteita maailmanmusiikista.  On otettu mukaan afroa, flamencoa, klassista, funkkia, slaavia ja niin edelleen.
  
    Itselleni viime aikoina eniten löytöretkeilijän riemuntunteita on tarjonnut tämä meidän pohjolan kansojen nordic-jazz.  Se ei todellakaan ole rajoittunut pelkästään Jan Garbarekkiin tai Juhani Aaltoseen.  Spotifyn avulla olen tutustunut kymmeniin muusikoihin, joista en ole aiemmin kuullutkaan.  Varsinkin Norjasta löytyy toinen toistaan mielenkiintoisempia muusikoita, esimerkkinä vaikkapa Nils Petter Molvaer tai Helge Lien.  Ruotsilla on Lars Danielsson ja Esbjörn Svensson (k. 2008).  Meillä Suomessa näitä nuoria huippumuusikoita on käsittämättömän suuri määrä.  Olen monesti ihmetellyt, että mikä on se iso asia suomalaisessa musiikki- ja muusikkokoulutuksessa, joka on tehty niin hyvin, että tämä on mahdollista.

    Kun sitten löytöretkeilyä laajentaa pohjolan ulkopuolelle, löytyy uusia häkellyttävän taitavia ja omintakeisia muusikoita sekä yhtyeitä niin paljon, että niitä ei ikinä ehdi kaikkia kuuntelemaan!  Itse olen viime aikoina kuluttanut paljon aikaa vaikkapa Avishai Cohenin, Chris Potterin, Ambrose Akinmusiren ja Portico Quartetin seurassa.

    En tiedä miten monta kertaa olen tämän jo sanonut, mutta sanonpa taas kerran: kiitos ja syvä kumarrus Spotifylle (ja tietysti myös muille vastaaville palveluille).  Miten paljon köyhempää ja suppeampaa musiikin harrastus olisikaan, jos edelleen eläisimme pelkästään vinyylien tai CD:n varassa.  Uuden löytäminen on aina yhtä järisyttävää! 

Miehen mietteitä

    Mitä mies miettii?  Istuu tuolissaan ja otsa kurtussa miettii.  Elämän tarkoitusko viimein ratkeaa tai peräti heinän arvoitus?  Mies miettii muttei kerro.  Omana tietonaan pitää.  Harvoin ajatuksiaan muille jakaa, ainakaan selvinpäin.

    Mitä mies miettii?  Mittaisiko elintoimintojaan älypuhelimella vai muuttaisiko kirjoille Ruotsiin, veroparatiisiin?  Vai istuttaisiko kasveja, jotka luovat yltäkylläisyyttä lähelleen?  Onko se kartanpiirtäjä joka päättää kenelle Krim kuuluu?  Entä kuinka käy Katalonian?  Hidastaako viina vammojen paranemista ja heikentääkö aloilleen asettuminen ihmisen luita?

    Mitä miettii mies?  Laittaisiko rairuohon multaan vai aurinkosähköpaneelin kerrostalon katolle?  Lisääntyisikö tulot jos muuttaisi Tammisaloon, entä Suvisaaristoon?  Jos raivo nousee, laskeeko kymmeneen vai tukistaako lasta kunhan pyytää anteeksi?  Ärsyyntyisikö, jos bussissa nainen puhuu ruotsia?

    Mitä mies miettii?  Hurmioituisiko gourmetjuustosta Pariisista vai nauttisiko muhkean viinin lampaan seurassa?  Vaihtaisiko Dönerin Vöneriin?  Herättelisikö luovuutta tylsistymällä: lukisi puhelinnumeroita luettelosta ja lajittelisi sukkia vai kokisiko mindfulnessin aistimalla aamuvarhain tiskiveden lämmön ja solinan?

    Mitä mies miettii?  Leivonnainen vai karkki?
 
    Mitä mies miettii? 

    … tässä sen kummempia.  Kunhan Hesaria lueskelin...

Tahto, toivo ja kilpailu

    Tammikuussa Fuengirolassa viettämäni kuukauden mittaisen retriitin aikana ehdin ruotia monia elämäni käänteitä.  Löysin itsestäni useitakin keskenään ristiriitaisia elämää ohjanneita voimia.  Osa, elleivät  peräti kaikki näistä voimista ovat todennäköisesti sellaisia, jotka vaikuttavat monien muidenkin elämään.  Oman elämäni kulkuun selvästikin määräävimmin on vaikuttanut ristiriita liian kovan tahdon suhteessa pienimpäänkään toivoon sen toteutumisesta.  Kaikkia asioita on täytynyt  yrittää vähän kovemman kautta kun on ollut liikkeellä pelkältä keskikoulupohjalta.

    Mietin siellä kovaan tahtoon liittyen myös kilpailua ja voittamista.  Kilpailu ja kilpailuhenkisyys luonteenpiirteenä koetaan usein epätoivotuksi, mitä se tietysti monissa asioissa onkin.  Kuitenkin voittajaa, voittajana selviytyjää arvostetaan.  Varmaankin joku osaisi määritellä mikä on tervettä ja mikä sairasta kilpailua.  Minkälainen kilpailu on hyväksyttävää ja minkälainen tuomittavaa.  Mielestäni itsensä kanssa kilvoittelu eli kehittyminen, sekä itsensä voittaminen ovat ainakin hyväksyttyjä asioita.


    Kirjoitin tammikuussa näihin pohdintoihin liittyen jotakin myös muistiin.  Liitän nämä ajatukset sen kummemmin muokkaamattomina  ja jäsentelemättöminä muistiinpanoina tähän jatkoksi.

           
    Liian paljon tahtoa, liian vähän toivoa - mahdollisuutta onnistumiseen, ainoa eteenpäin pakottava voima on epätoivo.  Toivoa yritetään vaalia ja kasvattaa, epätoivoa karistaa hartioilta.  Kova tahto sekä vähäinen toivo ovat yhdistelmä joka ajaa vastustamattomasti myös epätoivoisiin yrityksiin.  Niillä ei voi olla menestymisen mahdollisuutta. Jos sitten joskus lopultakin onnistuu jossakin, syntyy harhakuvitelma hyvyydestä.  Tuntuu että kyllä minä sentään osaan tämän pelin.  Sillä peliltä elämä silloin tuntuu, kun on taktisen suunnitelman avulla onnistunut, voittanut.  Voittaminen tuntuu aina hyvältä.  Häviöt kirpaisevat, mutta voitot nostavat euforian, kaikki on mahdollista, tie on auki taivasta myöten, siitä vaan uusiin voittoihin, olen sankari.  Ja näin on seuraavan katastrofin siemen taas kylvetty.

    Voittamiseen tarvitaan siis sitä, että on muita parempi.  Hyi kilpailua, hyi sitä joka yrittää olla muita parempi sanovat ne jotka eivät viitsi yrittää voittaa edes itseään, tyytyvät vain tallaamaan paikoillaan.  Yliopiston pääsykokeissa rannalle jäätyään ne  sanovat: ”hyvä vaan etten vienyt paremmilta opiskelupaikkaa”.  Työttömiksi jäätyään ne menevät TE-toimistoon kysymään virkailijalta: ”ei sitä varmaan mitään meikäläiselle kouluttamattomalle sopivaa ole tarjolla”, ja nostavat päivärahansa tyytyväisinä kun eivät vie jonkun opiskelleen ja osaavamman työpaikkaa.  Eukko kun sitten nahjukseensa kyllästyneenä lähtee, niin toteavat: ”ei se vaan oikein tuntunut tässä viihtyvän, jonkun paremman mukaan lähti, hyvin sille kävi”  ja juovat pään täyteen ja jättävät tiskit tiskaamatta.  Jos sitten vielä talo sattuu palamaan niin toteavat vaan että: ”ei tämä niin kummoinen ollutkaan, seinistä maalikin jo rapissut, ei tällaista kannattanut edes vakuuttaa, hyvä kun ei naapurin peruskorjattu talo palanut” ja muuttavat vanhan äidin luo asumaan.  Kun sitten lopulta tappava syöpä iskee toteavat kuolinvuoteellaan että: ”ei tämä minun elämä niin kummoista ollutkaan, hyvä kun tauti ei kehenkään kyvykkäämpään iskenyt”.  Mutta siitä he ovat onnellisia, etteivät sentään alentuneet kilpailemaan.  Hävisivät vaan sovinnolla jokaisen erän elämässään, ettei kukaan pääse sanomaan että: ”sekin sellainen kilpailuvietin riivaama, yrittää olla parempi kuin onkaan, vie jonkun tavallisen meikäläisen paikan”.  Ja sitten he kuolevat tyytyväisinä itseensä, varmistettuaan ensin etteivät vie jonkun muun hautapaikkaa!

    Ei perhana, minä en ainakaan voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä että olen aina yrittänyt voittaa ainakin itseni.  Enkä siitäkään, että olen yrittänyt koko ajan saavuttaa jotain parempaa, yrittänyt koko ajan tulla paremmaksi siinä mitä nyt sitten aina olenkaan yrittänyt.  Ja silloin kun vaikkapa työssään yrittäjänä yrittää tulla koko ajan paremmaksi kehittämällä itseään ja harjoittelemalla tekemistään, niin sehän on juuri voittamaan pyrkimistä.  Sama se, harjoitteletko ja opetteletko parempaa seiväshyppytekniikkaa voittaaksesi muut tai sitten harjoittelet ja opettelet parempaa kehystystekniikkaa voittaaksesi kilpailijat.  En minä vaan ymmärrä, mitä pahaa siinä on.  Kilpailuhan juuri panee ihmisen, oli yrittäjä tai ei, pyrkimään paremmaksi, kehittymään.  Jos sen sijaan haluaa tyytyä paikoillaan tallaamiseen, silloin ei toki tarvitsekaan minkäänlaista kilpailuviettiä.

 

Pohjoinen valo

     Valoa tulvii.  Kuka muistaa enää kaamosta.  Katsoo minne tahansa, kirkkaus melkein sattuu silmiin.  Vielä puuttuu lämpö, sekin tulee aikanaan.  Silloin ei olla enää kaukana kesästä.  Nyt on kuitenkin valon ja kevään kauan kaivattu aika, Neiti Kevät on tullut kaupunkiin!

”Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin”

(Sir Elwoodin Hiljaiset Värit)

Ennen päiväkahvia ei voi

    On ollut vähän hiljaisempaa.  Meni monta kuukautta, että yöt kuluivat mukavasti nukkuessa ja unia nähden.  Nyt on mennyt muutama yö huomattavasti heikommin.  Ilmeisesti päässä pyörii asioita jotka etsivät ulospääsyä, ymmärretyksi tulemista.  Niitä on vaikea auttaa, yöllä ei aina löydä tartuntakohtaa unimaailman tapahtumiin, siihen kohtaan, jossa ne liittyvät oikeaan maailmaan.  Ajatus lähtee jolkuttamaan omia polkujaan, löytyy uusia asioita joka kulman takaa, yksi ajatus johtaa toiseen ja lopulta et ymmärrä lainkaan mistä on lopulta kysymys.  Et ole edes varma hetki sitten päässä pyörineestä asiasta - oliko se vain unta.

    Aamulla näitä asioita ei enää juurikaan muista, jäljellä on vain väsymys kun nousee aamupuuron keittoon.  Tällaiset päivät menevät sitten vähän hiljempaa, omalla painollaan.  Vanha totuus osoittautuu oikeaksi: elämää on elettävä vain vähän kerrallaan.  On vain odotettava sitä sateentekijää, kyllä se tulee aikanaan.  Väsymykselle on annettava aikansa, sulkeuduttava vaikka musiikkiin ja sallittava ajatusten virkistyä omaan tahtiinsa.  Yön aikana ulospääsyä etsineet ajatukset saattavat hyvässä lykyssä näyttäytyä päivänvalossakin.  Tai ainakin jonkinlainen aistimus ajatuksen olemassaolosta, siihen voi sitten yrittää tarttua ennen kuin se pakenee kuin uni yöllä.

    Toki tästä yrityksestä tarttua yölliseen unen rajoilla ajateltuun ajatukseen voi syntyä syvä samaistumisen tunne Don Quijoteen.  Eihän hänkään tavoittanut sitä mitä yritti tavoittaa ja taisteli kuviteltua vastaan.  Tarkemmin kun ajattelee, kyllähän meistä varmaan monikin on oman elämänsä Don Quijote.  Ainakin itse olen monesti joutunut huomaamaan tavoitelleeni yhä uudelleen saavuttamatonta tai peräti olematonta.  Jotain ihmeellisen onnellista olotilaa, taivaanrantatonttia elämän rauhaiselta reunalta.  Yrittänyt uskoa vielä johonkin mihin aikoinaan nuoruuden varmuudella uskoi.

    Pääni on nyt aamupäivän ajan saanut musiikkihuuhtelua kuulokkeiden sulkiessa muun maailman ulkopuolelle.  On tullut aika yrittää käyttäytyä kuten järkevän aikuisen ihmisen kuuluu tässä tilanteessa.  Takki niskaan, lakki päähän ja ulos kävelylle.  Sitten sopivassa paikassa kuppi kahvia ja rasvainen munkki - päivä on puolitiessä ja siitä se sitten taas lähtee!


  

Pari sanaa flamencosta

     Flamencon synnyinkehtona pidetään Andalusiaa, sekä erityisesti kaupunkeja Sevilla, Gadiz sekä Jerez.  Mustalaiset toivat mukanaan flamencon joskus 1400 luvulla Intiasta.  Musiikki sai matkan varrella vaikutteita ainakin persialaisilta, juutalaisilta ja maureilta.  Flamenco on syntynyt ja muotoutunut siis varsinaisen kulttuurien sulattamon kautta.  Aluksi flamenco oli pelkästään laulua, myöhemmin kehittyi tanssi.  Vasta paljon myöhemmin tuli mukaan säestyksessä käytettävä kitara.

    Flamenco pitää sisällään useita tyylilajeja, joiden erot löytyvät flamencon tärkeimmästä elementistä, rytmistä.  Soleá, siguirias, tangos ja fandango ovat neljä perusrytmiä, näistä on kehittynyt lukuisia variaatioita erilaisilla aksentoinneilla.  Nämä monimutkaiset rytmit ilmenevät parhaiten taputuksessa, joka on olennainen osa flamencoa.  Säestysinstrumentteina flamencossa käytetäänkin yleisesti kitaraa, cajónia sekä  kätten taputusta, joilla näitä rytmin aksentteja ilmaistaan.

     1960 ja 70-luvuilta lähtien flamencoa on alettu kehittää nykyisin laajalti tunnettuun muotoon. Tästä uudesta flamencosta käytetään nimitystä nuevo flamenco (uusi flamenco).  Nykyistä uutta flamencoa ei enää pidetä vain mustalaismusiikkina, sen taitajia ja kehittäjiä löytyy paljon laajemmalti.

    Kitarasta on kehittynyt virtuoosimainen flamencon soolosoitin, merkittävimpänä kehittäjänä 26.2.2014 kuollut Paco De Lucia.  Paco De Lucia, oikealta nimeltään Francisco Sánchez Gómez, syntyi Algecirasissa Espanjassa 27. joulukuuta 1947. Hänen isänsä oli romanitaustainen flamencokitaristi Antonio Sánchez.  Olikin luonnollista, että musiikin keskellä kasvaneet Paco De Lucia ja kaikki hänen veljensä ryhtyivät myös soittamaan kitaraa, ja oppivat perusteellisesti niin flamencon moninaiset rytmit, kuin myös sen tunnemaailman sekä merkityksen.

    1970-luvulla Paco De Lucia nousi uudistuneen soittotyylinsä ja virtuoosimaisen tekniikkansa ansiosta flamencokitaristien kärkinimeksi.  Hän teki paljon yhteistyötä laulaja Camarón de la Islan kanssa esiintymällä konserteissa sekä äänittämällä useita albumeja.  Flamencoon tuli mukaan aineksia klassisen musiikin puolelta, mutta erityisesti myös jazzista.  Jazzin ja flamencon fuusiosta olivat parhaita esimerkkejä 80-luvun alun albumit, jotka syntyivät kolmelta kitaravirtuoosilta: Paco De Lucia, John McLauhlin sekä Al Di Meola.

    Jorge Pardo oli myös yksi näistä flamencon ja jazzin taitavista yhdistäjistä, jotka tekivät yhteistyötä Paco De Lucian kanssa.  Jorge Pardo on Madridissa 1955 syntynyt saksofonisti ja huilisti.  Hän on työskennellyt useiden erilaisten kokoonpanojen kanssa ja luonut oman, tunnistettavan tyylinsä, jossa jazz-improvisaatiot soljuvat flamencorytmien kannattamina.

    Flamenco elää ja voi hyvin nykyään myös nuorten espanjalaisten keskuudessa.  Tämä eläminen tarkoittaa sitä, että flamenco ammentaa koko ajan uutta ja kehittyy siinä kuin muukin musiikki.  Se ei ole suinkaan mikään vanha historiallinen kummajainen.  Näin pohjoismaalaisena kesti toki oman aikansa, ennen kuin siihen alkoi päästä sisälle, mutta kärsivällisyys palkittiin.

    Laitan tähän loppuun muutamia Youtube-linkkejä, jos vaikka sinuakin sattuisi kiinnostamaan tämä vahvasti elämän makuinen musiikin laji nimeltä flamenco.

Camaron De la Isla & Paco De lucia, Bulerias:
https://www.youtube.com/watch?v=VKtAhJPZS6o

Paco De Lucia, Cepa Andaluza:
https://www.youtube.com/watch?v=s4ZQ0J9aNmE

Paco De Lucia, Almoraima (Bulerias):
https://www.youtube.com/watch?v=pmps3Cc-5_0

Paco De Lucia, Fuente y Caudal:
https://www.youtube.com/watch?v=Hq0YFZ7lTN4


Jorge Pardo, Zapatito:
https://www.youtube.com/watch?v=M0p28YxPqkU

Miguel Poveda, El Alfarero:
https://www.youtube.com/watch?v=0HBB-EsLTfw&list=PL8I52MuaeooQ7XBpqmOD2_0CBExA6oSH3

Nina Pastori, De Boca En Boca:
https://www.youtube.com/watch?v=mY4ekeSmpyo

(Joka)keväinen ryhtiliike

    Tänään koitti taas kerran SE aamu, jolloin syntyi päätös aloittaa ryhtiliike.  Olematon talvi on mennyt lorviessa ja lusmuillessa, kevättä odotellessa.  Kävelylenkit ovat jääneet vähäisiksi niin lukumäärältään kuin pituudeltaankin, pullat, patongit ja juustot kyllä ovat maistuneet.  Kirjoja on mukava lukea nojatuoliin uppoutuneena eikä musiikin kuuntelukaan vaadi sen enempää fyysistä ponnistelua.  Palkinto tästä kaikesta odotti aamulla kylpyhuoneen vaa’an näytöllä.  Siellä se oli odotellut kaikessa rauhassa paljastumistaan.  Ja tänään aamulla se siis räväytti itsensä digitaaliselle näytölle.  Samat julmetut numerot ilmestyivät itsepäisesti, vaikka toistin vaa’alle nousun kolmeen kertaan.

    Nyt se on taas pantava itsekuria peliin.  Aamulenkille lähtö on ollut asennoitumisesta kiinni.  Tai siis se, että en ole lähtenyt aamulenkille talviaikaan.  Kun ensi sunnuntaina siirrytään virallisestikin kesäaikaan, luulisi olevan helppo unohtaa talviajan liukkaat kelit ja muuttaa asennoitumista aamulenkille lähtöön.  Parhaillaankin aurinko paistaa niin houkuttelevasti, mutta tässä minä vaan istun kirjoittamassa.  Huomenna sitten…

    Kyllä minä tästä vielä tänäänkin ulos lähden.  Mutta en mene torille pullakahville, pelkälle kahville ainoastaan.  Päivällä teen kanssa syön vain yhden voileivän ja iltapäiväkahvinkin juon ilman pullaa.  No nyt tuli kyllä luvattua liikaa, ehkä kuitenkin ihan pieni pulla, eihän siitä muuten oikein nauti.  Ruokaakin voisi lautaselle lappaa taas hiukan vähemmän (paitsi jos on lasagnea).  Ja se iltapala!  Sillekin pitäisi tehdä jotakin.

    Eiköhän se taas näillä konsteilla tuo vaaka ala näyttämään sellaisia numeroita, joita on huomattavasti mieluisampi katsella.  Ei se niin kummoisia temppuja vaadi, ainoastaan hivenen itsekuria.  Näin se on aina ennenkin mennyt, miksi ei siis tälläkin kertaa.  Waari rantakuntoon…

****************************************  

      
    Kävelylenkki on nyt tehty, vähän reilu tunti kaupungilla ja takaisin ratikalla.  Aurinko näytti sisältä katsottuna kovin lämpimältä, mutta ulkonapa puhalsi idän suunnasta pirun kylmä tuuli.  (Tämä ei ollut poliittinen kannanotto.)  Kauppatorilla harvat ihmiset värjöttelivät kylmissään, ei käynyt kauppa.

 
    Tuomiokirkon portailla temmelsivät tämän päivän opetuslapset 2000 vuotta vanhempien opetuslasten katsellessa ylhäältä. Taisivat olla ainoita, joita kylmä tuuli ei hyydyttänyt.

Retkellä Knausgårdin maailmassa

    Sain torstai-iltana päätökseen vierailuni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin elämään Taisteluni - toinen kirja osalta.  Nämä kaksi ensimmäistä kirjaa, yhteensä noin 1100 sivua, ovat olleet melkoinen matka.  Jokin ihmeellinen pyörre on imaissut syvälle hänen maailmaansa: elämäänsä ja kokemuksiinsa.  Kestää muutaman päivän löytää itsensä sieltä ulos ja kasata itsensä normaaliin olotilaan.

    Ensimmäisen kirjan luin tammikuussa Andalusian-retriittini aikana.  Siellä lukukokemuksen vaikuttavuutta lisäsi sen ulkoinen tilanne.  Vieraassa ympäristössä asettautuminen toisen ihmisen pään sisälle tuntui vielä enemmän matkalta toisen ihmisen elämään.  Tuntui kuin olisi ollut kokonaan irti omasta elämästään.  Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin lapsuutta ja nuoruutta, oman maailmankuvan muodostumista ja kasvamista omaksi itsekseen sekä alkoholisoituneen isän kuolemaa.  Näihin asioihin hän tulee tietääkseni myöhemmin palaamaan vielä tarkemmin.

    Nyt lukemani toinen kirja sijoittuu ajallisesti hänen ensimmäisen kirjansa ilmestymisen jälkeiseen Ruotsiin muuton aikaan, ensin Tukholmaan ja sitten myöhemmin Malmöön.  Se ei kerro mistään eriskummallisesta pintaliitäjän taiteilijaelämästä.  Se kertoo melko tavallisen, tosin hyvin lahjakkaan miehen lähes järjettömästä rakastumisen kokemuksesta, perhe-elämän monimutkaisuudesta, lasten syntymisestä sekä  siinä arkirutiinien ohessa tapahtuvasta kirjoittamisesta ja toisen kirjan julkaisemisen tuomasta mediahuomiosta.  Se kertoo vieraassa kaupungissa koetusta ulkopuolisuudesta sekä kaikkialta esiin tunkevista suurista kulttuurieroista.  Norjalainen Tukholmassa kokee hämmästyksekseni nämä kulttuurien ilmenemismuotojen erilaisuudet hyvin suurina.

    Eniten minua ehkä kiehtoo Knausgårdissa hänen tekstinsä soljuvuus ilman minkäänlaista kankeutta tai teennäisyyttä hänen kertoessaan elämänsä pienistä ja henkilökohtaisista tapahtumista ja kokemuksista.  Miehenä löydän sieltä paljon yhtymäkohtia omaan elämään, kukapa ei löytäisi.  Toisaalta nämä pienet asiat juuri saavatkin merkitystä ja nousevat tärkeiksi kun niitä pystyy näin tarkastelemaan ja erittelemään.  Pienestä tulee suurta.  Hän kertoo tapahtumia ja analysoi suhtautumistaan elämänkumppaniinsa, kavereihinsa, muihin kirjailijoihin, sukulaisiinsa ja yleensä kaikkiin ihmisiin joiden kanssa on tekemisissä.  Siinä mielessä kirjasarja on hyvin raadollinen, ja ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat katkaisseet kokonaan suhteensa Knausgårdiin.  Toisaalta ainakaan näissä lukemissani kahdessa ensimmäisessä kirjassa ei ole ollut mitään sellaista miksi paheksuisin näin tarkkaa ihmisten luonteiden tarkastelemista.  Kirjassa esiin tulevat ihmiset tietenkin suhtautuvat asiaan täysin toisin kuin minä, joka en edes tunne heistä ketään.  Minulle he voisivat olla täysin sepitteisiä henkilöitä.

    Vastapainoksi edelliselle Knausgård laittaa itsensä vieläkin  paljaammin ja raadollisemmin peliin.  Kaikkien esiin tulevien tunteiden ja ajatusten kirjoittaminen kaikkien luettavaksi vaatii kirjoittajalta todella paljon, tekisi mieli sanoa että aivan kaiken.  Se tyhjentää kirjoittajan.  Jossain haastattelussa, kun kirjasarjan kuudes osa julkaistiin, Knausgård muistaakseni sanoikin, että hän lopettaa kirjoittamisen - hänestä tulee entinen kirjailija.  No, sen tulee aika tietysti näyttämään.

    Kirjoissa on tullut selvästi esille hänen pyrkimyksensä hyvään, hyvään elämään.  Hänellä on moraalisesti hyvin korkeat tavoitteet elämässään ja suhteissaan muihin ihmisiin, joista hän kantaa jatkuvaa huolta.  Hän kantaa niistä niin paljon huolta, että vakuuttaa itselleen, että näillä ihmisillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä hänelle.  Näin hän yrittää vapautua huolestaan ja vastuustaan heitä kohtaan.  Samalla hän kokee jatkuvasti omat puutteensa ja heikkoutensa tavoitteidensa esteenä.  Ja kaikesta tästä huolimatta hän kirjoittaa elämäänsä kaikkien nähtäväksi, kaikkien reposteltavaksi.  Miksi?  Itse voisin ajatella sen näinkin, että hän ei koe pystyvänsä elämässään koskaan  saavuttamaan mitään sellaista merkittävää ja tärkeää jonka itse haluaisi jäävän jälkeensä.  Sen vuoksi hän kirjoittaa elämänsä ja tuntemuksensa niin tarkasti muistiin, että kuva ja muisto hänestä jää elämään kuolemansakin jälkeen.  Hänestä jää jälki.  Tämä siis on minun ajatukseni, en tiedä ajatteleeko hän itse näin.

    Kirjoissa ei ole pelkästään, paikoitellen lähes päiväkirjan tarkkaa, oman elämän kuvausta ja ympäröivän maailman  tarkkailua.  Paljon on myös analyysiä ja yleistä pohdintaa muista taiteilijoista ja heidän tuotannostaan, taiteilijoiden omasta elämästä suhteessa heidän tuotantoonsa (rehellisyydestään/vilpittömyydestään) ja heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään.  Nämä jaksot olivat minulle niitä hankalimpia, syynä pelkästään omasta opiskelun puutteesta johtuva sivistymättömyyteni, joka on osoittautunut monesti ennenkin kompastuskivekseni lähes kompleksiksi saakka.  En ole opiskellut kirjallisuutta enkä paljon muutakaan, joten esimerkiksi eurooppalaisen ja varsinkaan norjalaisen kirjallisuuden merkkiteokset eivät ole sillä tavalla tuttuja.  Sen vuoksi oli välillä varsin hankalaa täysin ymmärtää kaikkia näitä kirjan pohdintoja.  Mutta onneksi nekin on kirjoitettu siihen tapaan, että ne kuitenkin avautuvat sen verran, että pystyy tajuamaan mikä näissä pohdinnoissa on kulloinkin ideana.

    Tässä joitakin tuntemuksia ja ajatuksia, joita Knausgårdin mammuttimaisen Taisteluni -teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa ovat minussa herättäneet.  Tämä on vasta kolmannes kokonaisuudesta, ja jo nyt kuvittelen tuntevani miehen nimeltä Karl Ove Knausgård.  Taidanpa olla  väärässä, ei ihmistä näin vähästä voi kovin syvältä tuntea.  Kolmas kirja on jo postissa tulossa, joten mielenkiintoinen tutustumismatka jatkuu. 

Tarinoita laitamaiden laitamilta 2

Muistiinpanoja vuodelta 1998, (2.osa)

    Aikaisemmin (8.6) tapahtuneen löydät tästä:
 http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/2014/03/tarinoita-laitamaiden-laitamilta-1.html 
 
    (9.6.1998) Santa Liberquen presidentin yksityinen lentokone rullasi Helsinki-Vantaan lentokentän VIP-sisääntulon eteen. Oven vieressä  seisoi odottamassa ambulanssi.  Koneesta laskeutui pyörätuolissa istuva mies kahden sinipukuisen sotilaan avustamana.  Ryhmään kuului myös siviilipukuinen vanhempi herra sekä nuori nainen.  Kun he olivat päässeet alas kentälle, palasivat saattajat koneeseen.  Portaat nostettiin ja kone lähti rullaamaan kohti kiitoradan päätä noustakseen takaisin taivaalle.  Ambulanssista oli tällä välin noussut kaksi ensihoitajaa sekä lääkäri.  Kentälle jätetty mies nostettiin ambulanssiin, joka lähti välittömästi ajamaan kohti poistumistietä.  Ambulanssin matka jatkui kohti Haartmaninkatua ja Meilahden sairaalan aivokirurgian osastoa.

    Viikkoa myöhemmin tv-iltauutisissa kerrottiin Meilahdessa aivokirurgian erikoisyksikössä suoritetusta ainutlaatuisesta aivoleikkauksesta.  Leikkauksen oli suorittanut aivojen hermoratojen uudelleen ohjautuvuuteen aivoverenkiertohäiriöiden jälkeen erikoistunut ruotsalainen  huippulääkäri, neurokirurgi  Niklas Demirbag-Sten.  Potilaana oli ollut suomalainen mies, joka sekavissa olosuhteissa Santa Liberguen lentokentällä oli saanut aivoverenkiertohäiriökohtauksen.  Mies oli kuitenkin kohtauksen jälkeen pystynyt jatkamaan matkaansa, vaikka oli käytännössä menettänyt kokonaan muistinsa ja puheentuottamiskykynsä.  Mies oli moninaisten vaiheiden jälkeen löydetty ja toimitettu takaisin Suomeen.

    Aivoverenkiertohäiriö oli aiheuttanut useiden muistiin sekä puheeseen vaikuttavien hermoratojen ahtauman sekä joidenkin hermosäikeiden katkeamisen. Ruotsalainen huippulääkäri, neurokirurgi Niklas Demirbag-Sten oli todennut, että fasciculus arcuatis, joka on Wernicken ja Brocan aivoalueita yhdistävä hermorata, oli jäänyt hankalasti puristuksiin ja osittain vaurioitunut.  Lisäksi väliaivoissa sijaitseva hypotalamus, joka säätelee hypofyysiä sai myös riittämätöntä informaatiota, joten statiinit sekä liberiinit eivät pystyneet säätelemään tropiinien eritystä.  Tarkalla ja vaativalla operaatiolla saatiin tropiinien säätely ennalleen.  Talamus, jossa tiedonmuokkaus alkaa, oli onneksi säilynyt vaurioitta.

     Nyt miehelle oli tehty useita onnistuneita leikkauksia joiden seurauksena hän pystyy ymmärtämään puhetta, mutta puhuminen vaatii vielä jonkun verran opettelua.  Muisti ei kuitenkaan ole palautunut, mies ei muista elämästään eikä itsestään mitään.  Ruotsalaisen huippulääkärin, neurokirurgi Niklas Demirbag-Stenin mukaan jonkin asteisesta muistin palautumisesta on kuitenkin toivoa lähikuukausien aikana.

  Seuraavan päivän Iltapäivälehdessä kerrottiin tarkemmin miehen löytymiseen johtaneista vaiheista.  Kiitos hänen löytämisestään sekä pelastamisestaan kuuluu pienen itsenäisen Santa Liberquen valtion presidentille.  Presidentti on suuri Suomen ystävä joka seuraa tiiviisti Suomen jalkapallomaajoukkueen tiukkoja MM ja EM -karsintapelejä.

    Tässä lainaus Iltapäivälehden reportaasista:
 
    ”Santa Liberquen presidentti oli 8.6 ollut lähdössä yksityiskoneellaan valtiovierailulle sattumalta juuri samaan aikaan kuin suomalaismies oli kenenkään huomaamatta noussut lentokentältä maaseudulle lähtevään bussiin.  Matkatavaransa, eli olkalaukun ja pikkutakin, mies oli jättänyt koneeseen. Lentoemäntä toimitti niitä kiireellä kenttävirkailijoiden toimistoon juuri kun presidentti sattui seisomaan saman oven kohdalla hyvästelemässä ulkoministeriä.  Presidentin korviin tarttui lentoemännän  sana Finland, ja nopeasti hän juoksi, ulkoministeri tiiviisti kannoillaan, lentoemännän luokse.  Hänelle kerrottiin että mies Finlandiasta oli alkanut käyttäytyä koneessa hyvin omituisesti.  Mies oli varmaan saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen ja joutunut pahojen henkien riivaamana sekavuustilaan. Kohtauksen mentyä ohi, mies oli muuttunut aivan hiljaiseksi ja hämmentyneen oloiseksi.  Koneesta poistuessaan mies Finlandiasta oli unohtanut penkilleen olkalaukkunsa sekä takin, jonka taskussa olivat lompakko ja passi, ja hävinnyt sen jälkeen jonnekin.

    Presidentin sydämessä läikähti ilontunne siitä, että maahan oli saapunut mies Finlandiasta.  Sitten presidentin sydämen täytti huoli miehen katoamisesta rahattomana ja passittomana.  Tehtiin nopea protokollamuutos, presidentti palasi virkahuoneelleen ja ulkoministeri lähti suorittamaan valtiovierailua.

    Virkahuoneelle saavuttuaan presidentti ensitöikseen kutsui koolle pormestarin, poliisipäällikön, armeijan komentajan sekä tietysti Finlandian asiain ministerin.  Mies Finlandiasta pitää löytää ja tuoda hänen luokseen ennen kuin mitään suurempaa vahinkoa pääsee tapahtumaan.  Diplomaattinen selkkaus Suomen kanssa olisi pahinta mitä presidentti voisi kuvitella.  Suoritettuaan käskynjaon ja muiden poistuttua kiireisesti, presidentti käveli huoneessaan hermostuneena edestakaisin.  Hän yritti mielessään arvuutella mikä se on se sellainen mies Finlandiasta joka tuli vihdoinkin vierailulle hänen maahansa.  Voisiko olla käynyt niin ihmeellinen onni, että se olisi joku Finlandian jalkapallomaajoukkueesta, joku kuuluisista Huuhkajista.  Jos mies tosiaan olisi Huuhkaja, miten presidentin nyt tulisi toimia.  Miten kävisi Finlandian jalkapallomaajoukkueen, jos sen yksi kuumimmista maalintekijöistä harhailee sekavuustilassa jossakin Santa Liberquen maaseudulla ja sen pikkukylissä.  Huoli presidentin sydämessä kasvoi ja hän joutui pidättelemään kyyneleitä.

    Poliisit etsivät miestä Finlandiasta kortteli korttelilta Santa Liberquen pääkaupungissa Santa Liberquessa.  Finlandian asiain ministeri yritti epätoivoisesti tavoittaa puhelimella Finlandian ulkoministeriä, mutta puhelu ohjattiin kerta toisensa perään Finlandian pakolaisasioista vastaavalle ministerille.  Armeijan komentaja määräsi kaikki miehensä haravoimaan maaseutukyliä, mutta unohti kiireessä mainita että kysymyksessä on mies nimenomaan Finlandiasta, ei siis kuka tahansa vieraan valtion edustaja.  Näin ollen armeija etsikin ainoastaan sekavasti käyttäytyvää ulkomaalaista miestä, jonka ilman muuta ymmärrettiin olevan uhka pienelle ja kauniille Santa Liberquen valtiolle.

    Helteinen päivä koetteli presidentin kestävyyttä.  Rouva presidentti oli soittanut illansuussa ja kysynyt, oliko kulta-mussukka muistanut juoda riittävästi nestettä, kun päivä oli näin helteinen.  Rouva presidentistä oli aina kiusallista, kun presidentti nestevajauksen vuoksi sai yöllä jalkakramppeja ja hyppi manaillen ylös vuoteesta.  Puhelun jälkeen presidentti käveli kulman takana sijaitsevaan suosikkiravintolaansa, koska muisti että myös syöminen oli hermopaineessa jäänyt väliin.  Nimikkotarjoilija kantoi pöytään ruukullisen viiniä sekä ison vadillisen karjalanpaistia kotimaisten perunoiden kera.  Sibeliuksen Karelia-Suite Op.11: Alla Marcia laitettiin tuttuun tapaan ruokailun taustamusiikiksi.  

    Ruokaillessaan presidentti sai päähänsä ajatuksen, jota ei ollut huomannut aikaisemmin.  Santa Liberquessa astuu aina illalla kello 10.00 voimaan ulkonaliikkumiskielto kansalaisten oman turvallisuuden vuoksi.  Mies Finlandiasta ei sitä voi tietää, joten hän on ainoa ulkonaliikkuja ja silloin hänet on helppo löytää.  Palattuaan virkahuoneelleen, presidentti soitti heti armeijan komentajalle joka määräsi kaikki miehet uudelle kierrokselle kello 10 jälkeen kaikkiin kyliin.

    Vähän ennen puoltayötä presidentin virkatalon eteen kurvasi kuorma-auto jarrut kirskuen.  Sotilaat hyppäsivät lavalta ja vetivät perässään täysin tokkurassa olevan miehen, hyvä kun mies pysyi jaloillaan.  He tönivät miestä edellään kohti presidentin virkahuonetta, mutta pysähtyivät, kun huomasivat käytävällä seisovan kalpeaksi valahtaneen presidentin.  Lihava upseeri puhutteli presidenttiä ja kertoi huolten nyt olevan takana: karkuteillä piileskellyt pienen ja kauniin Santa Liberquen vihollinen oli nyt saatu kiinni.  Presidentti voisi nyt rauhoittua ja mennä kotiin kauniin rouvansa luokse, joka jo varmaan ikävissään odottaa.

    Tilanne tästä eteenpäin kehittyi nopeasti ja sisälsi monia äkkinäisiä käänteitä.  Presidentti oli heti tajunnut, että sotilaiden kovakouraisesti käsittelemä mies oli juuri mies Finlandiasta.  Passikuvasta presidentti oli painanut miehen kasvot muistiinsa.  Passissa olevan nimen perusteella mies ei kylläkään kuuluisi Finlandian jalkapallomaajoukkueen permanenttiin, ikänsä puolesta tuskin lainkaan pelaajiin.  Uusia nousevia kykyjä on uuden päävalmentajan kaudella kokeiltu ahkerasti, ehkä tässä edessä seisoo kaikkien aikojen hienoimman jalkapallomaajoukkueen uuden maalinsylkijän isä.  Presidentti nieleskeli liikutuksen kyyneleitä ja yritti rohkaisevasti hymyillen puhutella miestä Finlandiasta kaikilla osaamillaan kielillä, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.  Samassa presidentti muisti että hänen edessään seisoo sairauskohtauksen saanut mies, mieshän on hämärän rajamailla, ehkä pahojen henkien vallassa, nyt pitää toimia nopeasti.  Ensimmäiseksi presidentti erotti edessään seisovan lihavan upseerin.  Sitten hän soitti paikalle oman henkilääkärinsä, Finlandian asioita hoitavan ministerin, pormestarin, ambulanssin sekä kymmenkunta muuta asiantuntijaa joista osa oli Finlandian jalkapallomaajoukkueen uskollisia kannattajia.

    Sellaista vilskettä virkatalon käytävillä ei ollut ennen nähty, presidentti tunsi suurta ylpeyttä, ja liikuttui kyyneliin saakka virkakoneistonsa saumattomasta toiminnasta.  Virkakoneisto ei suinkaan jauhanut tyhjää, sillä jo kahden tunnin kuluttua kuorma-auton kaartamisesta pihaan, seisoi presidentti lentokentän pimeydessä vilkuttaen juuri nousseen yksityisen lentokoneensa perään.  Kyyneleitä pyyhkien hän halasi muita saattajia hokien samalla, että miten lyhyeksi tämä muistorikas ilonpäivä olikaan jäänyt.  Silti tämän päivän muisto ei tule koskaan sammumaan.  Mies Finlandiasta oli vieraillut Santa Liberquessa.”

    Tämä tunteikas Iltapäivälehden reportaasi oli varustettu vilkuttavan presidentin kuvalla, kaukaa otetulla kuvalla Helsinki-Vantaan kentällä koneesta laskeutuvasta pyörätuolissa olevasta miehestä sekä kuvalla, jossa valkoisten rakennusten ympäröimällä aukiolla on suihkulähde palmun edessä sekä seinustalla tuolissaan istuva vanha parrakas mies. 

Tarinoita laitamaiden laitamilta 1

Muistiinpanoja vuodelta 1998, (1.osa)

    (8.6.1998)  Mies astui ulos bussista.  Hän siristi silmiään yrittäen nähdä ympärilleen häikäisevän kirkkaassa auringonvalossa.  Valkoisten talojen ympäröimän aukion keskellä suihkukaivo ryöpytti pisaroitaan monen metrin päähän, muuta elonmerkkiä näkynyt.  Suihkukaivon takana kasvoi oudon näköinen palmu.  Pisaroita tipahteli sen juurelle ja se näytti käyttävän ne tarkasti hyödykseen.  Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kohtisuoraan aukion yläpuolella.

    Mies käänsi päätään ja katsoi bussin perään kun se savuttaen ja rykien kääntyi aukiolta kulman taakse.  Tuli aivan hiljaista.  Aurinko tuntui käyvän entistäkin kuumemmaksi.  Hiki valui otsalta silmiin, hän pyyhkäisi otsansa paidan hihaan ja räpytteli silmiään.  Päässä tuntui pientä huimausta ja kurkkua kuivasi.  Mies huomasi, että hänen lisäkseen aukiolla oli ainoastaan valkoiseen pukuun ja samanväriseen hattuun pukeutunut vanhus.  Vanhus torkkui aukion takana olevan talon edessä olevalla tuolilla hypistellen välillä pitkää harmaata partaansa.  Kaikki oli niin valkoista ja liikkumatonta, että vanhusta oli hankala erottaa ympäristöstä.

    Mies otti epäröiden muutaman askeleen samaan suuntaan, minne bussi oli jatkanut matkaansa.  Hän jatkoi kuin tunnustellen eteenpäin, mutta kääntyi aukion kulmassa kuitenkin äkisti ympäri ja palasi takaisin samaan paikkaan, jossa oli astunut alas bussista.  Mies ei näyttänyt tietävän mihin hänen pitäisi mennä.  Hän lähti hitaasti kävelemään kohti tuolillaan torkkuvaa vanhusta.  Askeleet havahduttivat torkkujan, joka vilkaisi hajamielisen näköisenä tulijan suuntaan.  Sitten vanhus ikään kuin havahtui ja kohotti hieman päätään jääden katselemaan aukion yli hitaasti lähestyvää miestä.  Mies pysähtyi epätietoisena muutaman askeleen päähän jääden tuijottamaan eteensä maahan.
 
    Kuivaa hiekkaa pitkin vilisti kolme suurikokoista hämähäkin näköistä hyönteistä, ne pujahtivat vanhuksen tuolin alle suojaan auringolta.  Mies avasi suunsa aikoen puhutella vanhusta.  Sanaakaan ei kuitenkaan kuulunut, sillä mies ei tiennyt mitä oli aikonut sanoa.  Päässä jyskytti, hiki kirveli taas silmissä.  Hän ei osannut päättää, olisiko tärkeämpää kysyä missä hän oli vai kuka hän oli.  Jälkimmäiseen vanhus tuskin osaisi vastata.  Kolmaskin ajatus askarrutti miestä: miksi hän oli täällä.  Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että vanhus pitäisi häntä varmaan hyvin tyhmänä jos hän esittäisi minkä hyvänsä näistä kysymyksistä.  Kyllä täältä varmasti jostakin löytyy paikan nimi, ja sen myötä mieleen muistuu varmaan myös syy hänen täällä oloonsa.  Olo tuntui unenomaiselta.  Mies tyytyi nyökkäämään vanhukselle ja istahti maahan seinän vierustalle tuolin viereen.
 
    Jonkun ajan kuluttua alkoi talojen väliseltä tieltä, samasta suunnasta josta bussi oli tullut, kuulua voimistuvaa marssimusiikkia.  Aukiolle ilmestyi kuorma-auto, jonka lava oli täynnä sotilaita, ja jonka katolle kiinnitetystä kaiuttimesta musiikki kuului.  Auto kiersi aukion pariin kertaan nostaen sakean pölyn.   Sitten se pysähtyi jarrut kirskuen keskelle pölypilveä, musiikki loppui ja kaiuttimesta alkoi kuulua jollakin oudolla kielellä pidettyä rytmikästä puhetta.  Puheen päätyttyä alkoi taas marssimusiikki.  Kuorma-auto kaartoi lujaa vauhtia takaisin samaan suuntaan mistä oli ilmestynytkin.  Vanhus kääntyi katsomaan vieressään maassa istuvaa miestä sanoen samalla hiljaisella äänellä jotakin, mistä mies ei ymmärtänyt mitään.

    Aurinko oli liikkunut jo hyvän matkaa iltaa kohti.  Tutulta näyttävä ja kuulostava bussi ilmaantui aukion laitaan suunnasta johon se oli aiemmin kääntynyt.  Sen uumenista purkautui suuri joukko ihmisiä, enimmäkseen miehiä.  He jäivät pienissä ryhmissä keskustelemaan eri puolille aukiota.  Keskusteluja käytiin hiljaisella äänellä, vaikka puheensorina kuulostikin hivenen kiihtyneeltä.  Mies nousi nopeasti seisomaan ja lähti ylittämään aukiota bussin suuntaan.  Kun hän yritti nousta bussiin, nosti kuljettaja tylysti käden häneen eteensä ja sanoi tiukalla äänellä jotakin josta mies ei ymmärtänyt sanaakaan.  Aivan kuin sanojensa vakuudeksi, kuljettaja kaivoi rintataskustaan leimoilla varustetun paperin ja näytti sitä hölmistyneelle miehelle.  Sen jälkeen kuljettaja työnsi päättäväisesti miehen auton ulkopuolelle, sulki oven ja ajoi pakoputki savuten ja paukkuen kulman taakse näkymättömiin.

    Mies kääntyi aukion suuntaan ja enempää miettimättä asteli erään keskustelevan ryhmän luokse.  Hän kysyi kohteliaasti tämän kaupungin nimeä sekä sijaintia.  Mies jähmettyi kuuntelemaan suustaan tulevaa puhetta: eihän siinä ollut yhtään ymmärrettävää sanaa!  Hän yritti hermostumatta uudelleen.  Ihmiset joka puolilla hänen ympärillään kääntyivät katsomaan.  He pyörittelivät päätään ja puhuivat yhteen ääneen jotakin, mitä mies ei ymmärtänyt.  Ihmiset ryhmittyivät uudelleen ja jatkoivat keskinäistä keskusteluaan hiljaisilla äänillä.
 
    Mies tajusi, että ei ollut itsekään ymmärtänyt omasta puheestaan sanaakaan.  Se oli jotain aivan käsittämätöntä sekamelskaa.  Mies ei ymmärtänyt mitä muut puhuivat, muut eivät ymmärtäneet mitä hän puhui, mutta pahinta oli, että hän itsekään ei ymmärtänyt omaa puhettaan.  Yksi asia oli kuitenkin käynyt selväksi, tilanne ei ratkeaisi puhumalla.
 
    Nyt täytyy yrittää löytää jostakin jonkinlainen vihje tästä paikasta, joku kadunnimi, mainoskyltti, sanomalehti tai peräti kaupungintalo.  Mies lähti kävelemään aukion kulmasta alkavaa katua tai oikeammin hiekkatietä.  Aurinko alkoi onneksi jo laskea, vaikka kuumuus ei tuntunutkaan helpottavan.  Talot olivat kaikki samanlaisia, yksikerroksisia ja valkoisia.  Ovet olivat vaatimattoman näköisiä, vaalean sinisiksi maalattuja ja kaikissa oli pieni luukku silmän korkeudella.  Ikkunat olivat kooltaan pieniä ja niiden edessä oli mustat takorautaristikot.  Missään ei näkynyt mitään nimiä eikä kylttejä, oli vain kapea hiekkatie, risteyksiä ilman tienviittoja sekä molemmin puolin samanlaisia taloja.  Yllättäen tie toi takaisin samalle aukiolle josta hän hetki sitten oli lähtenyt kävelemään.

    Hetken hämmästeltyään mies valitsi aukion toisesta kulmasta alkavan tien.  Tulos oli sama, talot ja tiet risteyksineen olivat samanlaisia ja taas tie toi takaisin aukiolle.  Kolmannessa ja neljännessä kulmassa oli sama juttu, kaikki tiet ja talot olivat aivan samanlaisia ja tiet alkoivat ja päättyivät samalle aukiolle.

Aukio oli tällä välin tyhjentynyt, myös vanhus oli hävinnyt jonnekin, vain tuoli oli paikoillaan.  Mies käveli aukion poikki ja lysähti lannistuneena tuolille istumaan.  Väsytti ja janotti, ohimoissa jyskytti ja käsiä vapisutti.  Hän katseli suihkulähdettä, jonka vesisuihku oli illan lähestyessä alkanut madaltua.  Mies päätti levätä hetken ja mennä sen jälkeen suihkulähteelle huuhtelemaan kasvojaan ja juomaan.  Palmun lehville lensi raskain siiveniskuin jostakin parvi kookkaita ja värikkäitä lintuja, ne tulivat viettämään yötä.  Aurinko oli jo laskenut, kuu teki nousuaan talojen kattojen yläpuolella.  Aukion laidoilla korkeissa pylväissä olevat räikeät lamput olivat syttyneet.  Joku satunnainen ihminen käveli mahdollisimman huomaamattomasti nopein askelin aukion reunoja kiertävien talojen seinustaa.

    Marssimusiikki alkoi taas äkkiä kuulua samasta suunnasta kuin aiemminkin päivällä.  Musiikki oli räikeässä ristiriidassa ympäristön painostavan hiljaisuuden kanssa.  Sama kuorma-auto kuin päivälläkin, sotilaita lavallaan, kaartoi vauhdikkaasti aukiolle ja pysähtyi jarrut kirskuen miehen eteen.  Upseerilta näyttävä lihava mies hyppäsi kömpelösti apumiehen paikalta ulos autosta, käveli miehen eteen ja sanoi jotakin karskilla äänellä katsoen samalla tätä tiukasti silmiin.  Sitten upseeri kääntyi sotilaisiin päin ja huusi kovalla äänellä komennon.  Neljä sotilasta hyppäsi maahan auton lavalta.  He tarttuivat kovakouraisesti mieheen, taluttivat auton luo ja heittivät lavalle.  Kuorma-auto kaartoi aukiolta hiekka ropisten talojen seinustoihin.  Kuu oli noussut jo korkealle.  Vanha mies liikkui hiljaa seinän vierustaa, otti tuolinsa ja katosi talojen taakse.  Hämähäkin näköiset hyönteiset lähtivät liikkeelle.

jatkuu...