sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Tahto, toivo ja kilpailu




    Tammikuussa Fuengirolassa viettämäni kuukauden mittaisen retriitin aikana ehdin ruotia monia elämäni käänteitä.  Löysin itsestäni useitakin keskenään ristiriitaisia elämää ohjanneita voimia.  Osa, elleivät  peräti kaikki näistä voimista ovat todennäköisesti sellaisia, jotka vaikuttavat monien muidenkin elämään.  Oman elämäni kulkuun selvästikin määräävimmin on vaikuttanut ristiriita liian kovan tahdon suhteessa pienimpäänkään toivoon sen toteutumisesta.  Kaikkia asioita on täytynyt  yrittää vähän kovemman kautta kun on ollut liikkeellä pelkältä keskikoulupohjalta.


    Mietin siellä kovaan tahtoon liittyen myös kilpailua ja voittamista.  Kilpailu ja kilpailuhenkisyys luonteenpiirteenä koetaan usein epätoivotuksi, mitä se tietysti monissa asioissa onkin.  Kuitenkin voittajaa, voittajana selviytyjää arvostetaan.  Varmaankin joku osaisi määritellä mikä on tervettä ja mikä sairasta kilpailua.  Minkälainen kilpailu on hyväksyttävää ja minkälainen tuomittavaa.  Mielestäni itsensä kanssa kilvoittelu eli kehittyminen, sekä itsensä voittaminen ovat ainakin hyväksyttyjä asioita.



    Kirjoitin tammikuussa näihin pohdintoihin liittyen jotakin myös muistiin.  Liitän nämä ajatukset sen kummemmin muokkaamattomina  ja jäsentelemättöminä muistiinpanoina tähän jatkoksi.


           
    Liian paljon tahtoa, liian vähän toivoa - mahdollisuutta onnistumiseen, ainoa eteenpäin pakottava voima on epätoivo.  Toivoa yritetään vaalia ja kasvattaa, epätoivoa karistaa hartioilta.  Kova tahto sekä vähäinen toivo ovat yhdistelmä joka ajaa vastustamattomasti myös epätoivoisiin yrityksiin.  Niillä ei voi olla menestymisen mahdollisuutta. Jos sitten joskus lopultakin onnistuu jossakin, syntyy harhakuvitelma hyvyydestä.  Tuntuu että kyllä minä sentään osaan tämän pelin.  Sillä peliltä elämä silloin tuntuu, kun on taktisen suunnitelman avulla onnistunut, voittanut.  Voittaminen tuntuu aina hyvältä.  Häviöt kirpaisevat, mutta voitot nostavat euforian, kaikki on mahdollista, tie on auki taivasta myöten, siitä vaan uusiin voittoihin, olen sankari.  Ja näin on seuraavan katastrofin siemen taas kylvetty.


    Voittamiseen tarvitaan siis sitä, että on muita parempi.  Hyi kilpailua, hyi sitä joka yrittää olla muita parempi sanovat ne jotka eivät viitsi yrittää voittaa edes itseään, tyytyvät vain tallaamaan paikoillaan.  Yliopiston pääsykokeissa rannalle jäätyään ne  sanovat: ”hyvä vaan etten vienyt paremmilta opiskelupaikkaa”.  Työttömiksi jäätyään ne menevät TE-toimistoon kysymään virkailijalta: ”ei sitä varmaan mitään meikäläiselle kouluttamattomalle sopivaa ole tarjolla”, ja nostavat päivärahansa tyytyväisinä kun eivät vie jonkun opiskelleen ja osaavamman työpaikkaa.  Eukko kun sitten nahjukseensa kyllästyneenä lähtee, niin toteavat: ”ei se vaan oikein tuntunut tässä viihtyvän, jonkun paremman mukaan lähti, hyvin sille kävi”  ja juovat pään täyteen ja jättävät tiskit tiskaamatta.  Jos sitten vielä talo sattuu palamaan niin toteavat vaan että: ”ei tämä niin kummoinen ollutkaan, seinistä maalikin jo rapissut, ei tällaista kannattanut edes vakuuttaa, hyvä kun ei naapurin peruskorjattu talo palanut” ja muuttavat vanhan äidin luo asumaan.  Kun sitten lopulta tappava syöpä iskee toteavat kuolinvuoteellaan että: ”ei tämä minun elämä niin kummoista ollutkaan, hyvä kun tauti ei kehenkään kyvykkäämpään iskenyt”.  Mutta siitä he ovat onnellisia, etteivät sentään alentuneet kilpailemaan.  Hävisivät vaan sovinnolla jokaisen erän elämässään, ettei kukaan pääse sanomaan että: ”sekin sellainen kilpailuvietin riivaama, yrittää olla parempi kuin onkaan, vie jonkun tavallisen meikäläisen paikan”.  Ja sitten he kuolevat tyytyväisinä itseensä, varmistettuaan ensin etteivät vie jonkun muun hautapaikkaa!


    Ei perhana, minä en ainakaan voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä että olen aina yrittänyt voittaa ainakin itseni.  Enkä siitäkään, että olen yrittänyt koko ajan saavuttaa jotain parempaa, yrittänyt koko ajan tulla paremmaksi siinä mitä nyt sitten aina olenkaan yrittänyt.  Ja silloin kun vaikkapa työssään yrittäjänä yrittää tulla koko ajan paremmaksi kehittämällä itseään ja harjoittelemalla tekemistään, niin sehän on juuri voittamaan pyrkimistä.  Sama se, harjoitteletko ja opetteletko parempaa seiväshyppytekniikkaa voittaaksesi muut tai sitten harjoittelet ja opettelet parempaa kehystystekniikkaa voittaaksesi kilpailijat.  En minä vaan ymmärrä, mitä pahaa siinä on.  Kilpailuhan juuri panee ihmisen, oli yrittäjä tai ei, pyrkimään paremmaksi, kehittymään.  Jos sen sijaan haluaa tyytyä paikoillaan tallaamiseen, silloin ei toki tarvitsekaan minkäänlaista kilpailuviettiä.


 

2 kommenttia:

  1. Vakavia mietteitä. Tuli mieleen, onko se edes kilpailua, jos haluaa olla itselleen tärkeissä asioissa mahdollisimman hyvä. Ainakin minulle se tarkoittaa, että itselle asettaa aina hieman korkeammat vaatimukset kuin muille. Minusta sellainen antaa tekemiseen ihanan ponnistelun tunteen ja tunteen siitä, että tekemässä jotain tärkeää. En oikeastaan kirjoittaessanikaan halua voittaa ketään, en edes itseäni, muttts haluan silti kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

    Yrittäjyys on upea tie juuri siinä, että taatusti saa ponnistella niin paljon kuin rahkeet riittävät. Huomaan myös sen, että jos en pane itseäni kunnolla likoon töissäni, en voi myöskään kunnioittaa itseäni täysin. Sisäinen tuomari ei katso fuskaamista hyvällä.

    Silti aina jää jotakin saavuttamatta. Elämää voi vain katsella taaksepäin ja yrittää ymmärtää. Lopulta kaikki pyrkiminen ja tavoittelu hiipuu ja jäljelle jää ihminen sellaisena kuin hän on - ilman rooleja, ilman saavutuksia ja ilman tarvetta todistaa kenellekään mitään. Olen jo alkanut odottaa sitä mielenkiinnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi minulla on jo takana se aika, kun piti kilpailla työpaikoista, työuralla etenemisestä ja yleensä kaikesta muustakin pysyäkseen mukana muutoksessa ja yhteiskunnassa. Voi vain jälkiviisaana tarkastella omia, välillä jo etukäteen epäonnistumaan tuomittuja yrityksiään saavuttaa elämässään milloin mitäkin. Hengissä kuitenkin kaikesta olen selvinnyt, ruumiinvoimat toki vähän huvenneet. Ehkä tekisin kaiken samalla tavalla uudelleen, tai sitten en, jos jostain syystä olisin hiukan viisaampi.

      Nyt olen jo myöntänyt itselleni oikeuden olla ”täytymättä”, olla tavoittelematta enää sen kummempaa. En enää vaadi elämältä ihmeempiä eikä toisaalta kukaan vaadi enää minultakaan. Nyt saa edelleen haluta elämältä mitä sitten haluaakin, mutta enää ei täydy. Olen lähellä tuota mainitsemaasi olotilaa: ”ilman rooleja, ilman saavutuksia ja ilman tarvetta todistaa kenellekään mitään”. Ehkä kaikista rooleistaan on kuitenkin mahdotonta päästä täysin eroon, vaikka niilläkään ei enää olisi merkitystä.

      Poista