On ollut vähän hiljaisempaa. Meni monta kuukautta, että yöt kuluivat mukavasti nukkuessa ja unia nähden. Nyt on mennyt muutama yö huomattavasti heikommin. Ilmeisesti päässä pyörii asioita jotka etsivät ulospääsyä, ymmärretyksi tulemista. Niitä on vaikea auttaa, yöllä ei aina löydä tartuntakohtaa unimaailman tapahtumiin, siihen kohtaan, jossa ne liittyvät oikeaan maailmaan. Ajatus lähtee jolkuttamaan omia polkujaan, löytyy uusia asioita joka kulman takaa, yksi ajatus johtaa toiseen ja lopulta et ymmärrä lainkaan mistä on lopulta kysymys. Et ole edes varma hetki sitten päässä pyörineestä asiasta - oliko se vain unta.
Aamulla näitä asioita ei enää juurikaan muista, jäljellä on vain väsymys kun nousee aamupuuron keittoon. Tällaiset päivät menevät sitten vähän hiljempaa, omalla painollaan. Vanha totuus osoittautuu oikeaksi: elämää on elettävä vain vähän kerrallaan. On vain odotettava sitä sateentekijää, kyllä se tulee aikanaan. Väsymykselle on annettava aikansa, sulkeuduttava vaikka musiikkiin ja sallittava ajatusten virkistyä omaan tahtiinsa. Yön aikana ulospääsyä etsineet ajatukset saattavat hyvässä lykyssä näyttäytyä päivänvalossakin. Tai ainakin jonkinlainen aistimus ajatuksen olemassaolosta, siihen voi sitten yrittää tarttua ennen kuin se pakenee kuin uni yöllä.
Toki tästä yrityksestä tarttua yölliseen unen rajoilla ajateltuun ajatukseen voi syntyä syvä samaistumisen tunne Don Quijoteen. Eihän hänkään tavoittanut sitä mitä yritti tavoittaa ja taisteli kuviteltua vastaan. Tarkemmin kun ajattelee, kyllähän meistä varmaan monikin on oman elämänsä Don Quijote. Ainakin itse olen monesti joutunut huomaamaan tavoitelleeni yhä uudelleen saavuttamatonta tai peräti olematonta. Jotain ihmeellisen onnellista olotilaa, taivaanrantatonttia elämän rauhaiselta reunalta. Yrittänyt uskoa vielä johonkin mihin aikoinaan nuoruuden varmuudella uskoi.
Pääni on nyt aamupäivän ajan saanut musiikkihuuhtelua kuulokkeiden sulkiessa muun maailman ulkopuolelle. On tullut aika yrittää käyttäytyä kuten järkevän aikuisen ihmisen kuuluu tässä tilanteessa. Takki niskaan, lakki päähän ja ulos kävelylle. Sitten sopivassa paikassa kuppi kahvia ja rasvainen munkki - päivä on puolitiessä ja siitä se sitten taas lähtee!
Tuttu juttu tuo unettomuus, olen siinä puoliammattilainen. Sen ikävin puoli on siinä, että se varastaa energian seuraavasta päivästä ja tuo helposti mukanaan ikävän alakulon. Siinä ei auta kuin toivoa, että seuraava yö olisi helpompi.
VastaaPoistaKuulostaa siltä, että olet oivaltanut jotain tärkeää unettomuudesta, eli siihen suostumisen ja sen mukaan toimimisen. Itselleni juuri se on ollut erityisen vaikeaa. Aina tuntuu, että pitäisi tehdä sitä tai tätä vaikka olisi kuinka väsynyt. Ehkä tuossa talvella kuitenkin sain jostakin tärkeästä kiinni, kun annoin itselleni luvan nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa, vaikka puolille päivin, jos yö oli ollut huono. Se vei ainakin univelat, vaikka päivät eivät olleet sitten niin kovin ryhdikkäitä. Itse valvominen sujuu minulta suhteellisen mukavasti, sillä jos huomaan vatvovani jotain, siirryn keittiön puolelle, laitan musiikin soimaan ja katson, olisiko taas tullut mielenkiintoisia blogipostauksia...
Meitä nukkumisongelmaisia, huonounisia, on niin monia, että pitäisi kai alkaa kutsua sitä ominaisuudeksi ongelman sijasta. Luovutin sitä vastaan taistelun jo vuosia sitten, hyväksyin sen olemassaolon enkä alkanut tuskailla sen kanssa öisin. Olihan silloin aikanaan toki raskasta aamupäivisin työssä, mutta nyt eläkkeellä sekin tuntuu helpommalta. Päiväunille en kyllä ole vieläkään sortunut! Ja aina tulee sitten taas parempia kausia jolloin saa nukutuksi suhtkoht hyvin. Jokainen kehittää omat hyväksi kokemansa keinot unettomuuden kanssa elämiseen.
Poista