Illuusiotako vain?

    Katsoin eilen BBC:n tiededokumenttia, jossa evoluutiobiologi Richard Dawkins tutkii millaiseksi ilmiöksi tiede kuoleman määrittää, ja mikä meissä ihmisissä todella on kuolematonta.  Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoisia ajatuksia. Korvaani tarttui pari lausetta, jotka alkoivat jo illalla askarruttaa.
 
    Dawkins mainitsi eräässä yhteydessä, että ”tuossa ajassa ihminen on muuttunut täysin toiseksi, sen jokainen atomi on moneen kertaan vaihtunut”.  Se siis tarkoittaa, että emme ole enää samoja ihmisiä kuin lapsena, nuorena tai vaikkapa parikymmentä vuotta sitten olimme.  Vanhoina olemme siis jo moneen kertaan ehtineet ikäänkuin kuolla, ja samalla syntyä tavallaan uudelleen, uusiutua.  Meissä siis tapahtuu koko ajan evoluutiota, vaikka se yleensä mielletäänkin vuosituhansien myötä tapahtuvaksi ilmiöksi.

    Ajatellaanpa, että tapaamme jonkun hyvän lapsuuden aikaisen ystävämme, jonka kanssa emme ole olleet missään tekemisissä viiteenkymmeneen vuoteen.  On pelkkää valhetta, jos sanomme, että ”sinä se et ole yhtään muuttunut”.  Tosiasiassa meillä on todennäköisesti ollut suuria vaikeuksia tunnistaa kyseinen lapsuuden ystävämme.  Siis ulkonäön perusteella.  Niin paljon se on muuttunut.  Ja ihmekös tuo, jos hänen elimistönsä jokainen atomi on vuosikymmenien myötä moneen kertaan vaihtunut.
    Mutta onneksi on asioita, mitkä tässä tunnistamisessa auttavat, ja mitkä saavat tuon lapsuuden tai nuoruuden ajan ystävän tuntumaan tutulta.  Ne ovat tietyt käyttäytymiseen liittyvät seikat.  Jotkin eleet, ilmeet, katseet ja sitten vielä hyvin usein ääni.  Ne meillä useimmilla säilyvät, kaikesta muuttumisesta huolimatta.  Ne ovat sen verran meille ominaisia piirteitä, että niiden perusteella on helpompi tunnistaa kuin ulkomuodon
 
    Kun me tällaista vauhtia koko ajan muutumme, uusiudumme, onko siis ihme jos joskus puolisoaan katsoessaan ajattelee ”tunnenko minä tuon ihmisen”?  ”Onko hän se sama ihminen, jonka kanssa lyöttäydyin yhteen muutama vuosikymmen sitten”?  Ja eihän se kirjaimellisesti ottaen olekaan, vaikka tietysti se muuten onkin.
    Entäpä se sitten kun joskus aamulla herätessään miettii, että kuka minäkin oikein olen.  Onhan sitä nähnyt itsensä niin monessa ulkoisessa olemuksessa elämänsä varrella, että ihmekös tuo jos joskus omaakin olemistaan miettii.  Sitä varten jotkut varmaankin lähtevätkin ”etsimään itseään”.

    Toinenkin seikka jäi tuosta Dawkinsin ohjelmasta mietityttämään.  Hän sanoi että meidän vanhimmat muistomme, mm. lapsuusmuistot, ovatkin ”muiston - muistoja”.  Me emme siis oikeasti muista vanhimpia muistojamme.  Me muistamme muistoja, jotka eivät ole useinkaan täysin yksi yhteen todellisten tapahtumien kanssa.  Nämä muiston muistot syntyvät, kun kuulemme muiden kertovan kyseisestä tapahtumasta ja omat aivomme kuvittelevat, täydentävät, osan tapahtuneesta.  Kun sitten nämä kolme katsantoa tapahtuneeseen sekoituvat ja vuosien myötä hieman muuttuvatkin, on meidän muistamanamme pitävä asia ainoastaan suunnilleen tapahtuneen mukainen.
 
    Missä sitten kulkee se raja, jota vanhempia muistamiamme asioita tulee käsitellä muiston muistona.  Ei siis niin kirjaimellisesti totena.  Hyvä kysymys, johon ei varmaan ole selvää vastausta.  Uskoisin sen olevan hyvin henkilökohtainen ja kaikenlisäksi vanhenemisen myötä tuo raja vielä saattaa muuttua hyvinkin rajusti.
   
    Onko siis kaikki tämä, mitä me kuvittelemme olevamme, vain suurta illuusiota?  Me olemme aivan toisia ihmisiä kuin muutama vuosikymmen sitten.  Aivan toisia ihmisiä mitä kuvittelemme olevamme.  Ja tuo tuttu puolisokin on aivan joku muu kuin mihin aikanaan tutustuin.  Kaiken lisäksi asiat, joita menneisyydestä muistamme, eivät ehkä oikeasti olekaan aivan sellaisia.  Apua, mikä siis on oikeasti ja mikä on illuusiota!?

    Edellisessä postauksessani pari päivää sitten totesin, että kaukaa olemme tulleet, aina tähtien takaa.  Missä me atomeinemme, geeneinemme ja kaikkine muine olemassaolon ilmenemismuotoinemme juuri nyt, tällä hetkellä olemme?  Entä minne me tässä evoluution loputtomassa matkassa päädymme?  Ehkä takaisin tähtien taakse.

    Eipä näitä asioita päivittäin kannata miettiä.  Ei ainakaan näin keskikoulupohjalta.  Kummasti tällaiset dokumentit kuitenkin antavat toisinaan pohdinnan aiheita.  Asiat saavat uutta näkökulmaa ja suhteellisuutta.  Kyllä elämä on mielenkiintoista!

  

Kaukaa, tähtien takaa

    Aina aika-ajoin tulee uutisia, jotka saavat ihmiset kiinnostumaan tähtitaivaasta ja meitä ympäröivästä avaruudesta.  Yleensä näihin uutisiin liittyy jonkinlainen mahdollinen uhka tai sitten jokin komea taivaallinen näytelmä.

    Tällä viikollakin on taas tähyilty yötaivaalle.  On toivottu pilvien raottumista sen verran, että näkisimme vilahduksen Perseidien meteoriparvesta.  Hyvällä tuurilla olisi ollut mahdollista nähdä pilvettömällä taivaalla jopa 60 tähdenlentoa tunnissa.
    Tähdenlennot ovat aina saaneet aikaan enemmän ihastusta kuin pelkoa, niitä on katseltu käsikädessä ja odotettu toiveiden toteutumista.  Ne ovat olleet taivaallisia, satumaisia toiveiden toteuttajia, joskus myös ennusteita tulevista tapahtumista.  Niille, jotka suhtautuvat asiaan vähemmän runollisesti, realistisesti, Perseidit ovat vain pöly- ja sorapilvi joka on jäänyt komeetta Swift-Tuttlen lentoradalle.  Maan kulkiessa sen lävitse, näitä aineksia osuu Maan ilmakehään jolloin ne kuumenevat ja näkyvät öisellä taivaalla valoviiruina.

    Helmikuun puolessa välissä jännitimme vähän järeämmän taivaankappaleen ohilentoa.  Silloin läpimitaltaan 50 metriä ja painoltaan 130 000 tonnia painava asteroidi mennä jolkotti omaa yksinäistä rataansa maapallomme ohi.  Lähimmillään etäisyttä oli 27 000 kilometriä, useimmat sää- ja tietoliikennesatelliitit kiertävät Maata tätä kauempana.  Tämän kokoisia asteroideja törmää maapalloon keskimäärin 1 200 vuoden välein: tässähän oli jo aihetta pieneen jännitykseen.  Se pani myös miettimään, että mistäköhän aikojen alusta se on matkaan lähtenyt, mistä kaukaa se terveisensä tuo.
    Vieläkin järeämpi asteroidi ohitti Maan toukokuun lopulla.  Silloin peräti 2,7 kilometrin kokoinen 1998 QE2-asteroidi käväisi näyttäytymässä vajaan 6 miljoonan kilometrin päässä Maasta.  Tutkijoilla ja tiedemiehillä piti kiirettä, paljon ainutkertaista tietoa maailmankaikkeudesta oli tarjolla melkein käsinkosketeltavan lähellä.

    Oma kiinnostukseni tuohon ihmeelliseen tähtitaivaaseen heräsi lokakuisena iltana vuonna 1957 Somerolla.  Silloin koko meidän perhe seisoi mökin pihalla katsellen tiukasti kirkkaalle tähtitaivaalle.  Niskat meinasivat puutua, kun siinä odottelimme suurta ihmettä, tekokuuta.  Odottelu palkittiin, siellä muiden tähtien seassa yksi tähti liikkui suoraa reittiään, taivaankannen poikki.  Melkein olin kuulevani sen piipittävän mennessään.
    Sputnik 1, tekokuu, oli ensimmäinen maata kiertävä keinotekoinen satelliitti.  Neuvostoliitto laukaisi sen radalleen 4.10.1957.  Silloin tuntui käsittämättömältä, että jokin ihmisen tekemä esine voi lentää tuolla korkealla tähtien seassa.  Se oli ensimmäisiä pieniä askeleita avaruuden tutkimuksessa.

    Tuohon aikaan oli vielä helppoa seurata tähtitaivasta.  Tähtiä näytti olevan  moninverroin enemmän kuin nykyään.  Tämä johtuu siitä, että tänäpäivänä maapallollamme on aivan anteeksiantamaton määrä  valosaastetta.  Ainoastaan kirkkaimmat tähdet ovat enää silmin havaittavissa.  Se on suuri vahinko, suorastaan synti.  Tähtitaivas olisi niin satumaisen kaunis, että soisin sen olevan edelleen meidän kaikkien ihailtavissa.
 
    Tähtien katseleminen antaisi kummasti perspektiiviä näihin meidän arkisiin murheisiimme.  Se liittäisi meidät häviävän pienenä palasena tähän käsittämättöman suureen kokonaisuuteen.  Sieltä jostakin kaukaa, tähtien takaa, olemme tänne tulleet.  Jostakin sieltä on pieniä hiukkasia, ja joskus suurempiakin, tarttunut vuosimiljoonien aikana Maan pintaan jo ennenkuin maapallolla oli minkäänlaista elämää.  Siitä kaukaa tähtientakaisesta pölystä tulleista aineksista syntyi aikanaan elämää. Niistä aineksista olemme mekin sitten lopulta kehittyneet.
 
    Pitkän matkan olemme kulkeneet, häviävän pienen ajan täällä vaikutamme.  Kyllä se aina joskus panee miettimään.

                                              * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Back to the Sixties

Stadivaarirock, Piritta, Tokoinranta, 10.8.2013

    Lauantain iltapäivä ja alkuilta menivät varsin nostalgisissa merkeissä.  Monenlaisia muistoja ja tuntemuksia 50 vuoden takaa risteili mielessä, melkein saivat miehen kyyneliin.  Illan bändit olivat hyvin tuttuja, kaikkien kanssa tuli oltua yhteisillä keikoilla soittamassa The Down Walkersien aikaan.  Varsinkin Topmostista on jo tuolta ajalta hyvin lämpimät muistot.

    Iltapäivän aloittaja, The Esquires oli jo ehtinyt lopettaa kun tulimme paikalle.

    Vauhdissa oli Jim & Beatmakers.  Jim on yhtä kuin Raoul Wikström.  Bändissä soittivat aikoinaan mm. Ronnie Österberg sekä Seppo Keurulainen.  Vuonna 1964 levytetty My Only One oli todella kuuma hitti aikoinaan.  Jim & Beatmakers hajosi jo vuonna 1965 ja sen raunioille koottiin Raoul Wikströmin ja Seppo Keurulaisen toimesta The Beatmakers josta sitten tuota pikaa kehittyi legendaarinen Jormas (Pepe Willberg muuten näkyi yleisön joukossa, kuten myös Hasse Walli, jonka sain yhteen kuvaankin).
    Olin tunnistavinani rumpujen takaa Vesa Aaltosen, joka latasi melkoisen soolon, lähellä illan parasta suoritusta!

    Seuraavaksi lavalle (jonka vinoudesta jokaisella bändillä oli jotakin nasevaa sanottavaa) nousi The Roosters.  Roosters teki vuonna 1965 kaksi singleä, jotka menestyivät ihan mukavasti: Dona Dona sekä Bella.  Bändin keulahahmona on melkoinen huuliveikko Cay Karlsson.

   Mutta    kun illan juontaja Markku Veijalainen kuulutti lavalle Topmostit, ei jäänyt epäselväksi, mitä yleisö oli odottanut.

    Topmost aloitti uransa vuonna 1964 mutta kun homma ei lähtenyt toimimaan, yhtye hajosi lyhyeksi aikaa jo vuonna 1965.  Saman vuoden syksyllä kaverukset kuitenkin lyöttäytyivät uudelleen yhteen, ja päättivät aloittaa uudelleen ja nyt tosissaan.  Vuonna 1966 Topmost olikin sitten jo kovassa iskussa: oli tv-esiintyminen ja lyhyt, mutta menestyksekäs kiertue Ruotsissa.  Seuraava vuosi oli Topmostin huippuvuosi.  Oli levytyksiä ja mm. Tanskan kiertue.  Se oli se stemmalaulu yhdistettynä taidokkaaseen soittoon sekä oikeat biisivalinnat. 
    Topmost lopetti vuonna 1968 erimielisyyksiin yhtyeen linjasta.  Muusikot hajaantuivat muihin kokoonpanoihin ja muunlaisiin tehtäviin.  Kunnes sitten vuonna 1987 koitti aika panna Topmost kasaan alkuperäisessä kokoonpanossa.

    Kuusimiehisen yhtyeen muodostavat Harri Saksala (laulu, saksofoni, huuliharppu), Eero Lupari (kitara), Heimo Holle Holopainen (basso), Kisu Jernström (rummut) ja Gugi Kokljuschkin (laulu). Vuonna 2007 menehtyneen kosketinsoittaja Arto ”Poku” Tarkkosen työtä jatkaa Tommi Lindell.
    Tämä kokoonpano nousi lavalle myös launtaina.  Ja kovassa iskussa edelleen.  Ohjelmaan kuuluivat itseoikeutetusti mm: I’ll Go Crazy, You Really Got Me, Funny How Love Can Be, Näen mustaa vain (Los Bravosin Black Is Black) sekä Merisairaan kasvot (Procol Harumin A Whiter Shade Of Pale).

Tämänkin illan tunnelmista kertoo enemmän joukko kuvia kuin turhanpäiväinen jorina.  Joten tehkääpä hyvin.
 
Tässä myös linkki nykyisen Topmostin esittämään Merisairaan kasvot:
http://www.youtube.com/watch?v=ApIiLR_sgCA



   Kun tanssin tutun tangon, valot vaihtui keltaisiin.

   Näin kasvot merisairaat, lisää vain kun pyydettiin.

   Taas oli niin kuin ennen, hajut hien, hämärää.

 
   Kaikki tanssi ohi hymyillen ja nauroi ikävää.

   Ja taas vain hetken verran näin vain tyhjän lattian,

   ja ne kasvot merisairaat saivat varjon kalpean.

   Ja tunsin ohimennen jonkun vieraan vartalon,

   mutta jälleen valo vaihtui. Taas ne kasvot siinä on.

   Niin kuin lintu joku nauroi, tartuin käteen uudelleen,

   mutta senkin jätin jälkeen niin kuin kukan tungokseen.

   Ja taas vain hetken verran näin vain tyhjän lattian,

   ja ne kasvot merisairaat saivat varjon kalpean.

    (Alkuperäisen A Whiter Shade of Pale sanat Gary Brooker ja Keith Reid, suom. Jyrki Lindström)




                                                * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Waldemarin päivä olympiatunnelmissa

    Waldemar heräsi hätkähtäen eikä tajunnut missä on.  Sängystä ei nähnyt mitään, koska edessä oleva verho peitti näkymän.  Hän raotti varovasti verhoa.  Näkyviin tullut tupa näytti tutulta mutta kuitenkin siinä oli jotain outoa. 
    Sängyn viereen ilmestyi yllättäen Mamman pää(!), ja samalla Waldemar tajusi nukkuneensa mammalan tuvan yläsängyssä.  Näin ylhäältä katsottaessa tupa oli näyttänyt jotenkin erilaiselta. Oudommalta kuin siltä korkeudelta, mistä Waldemar sitä yleensä katseli.  ”Olen kuin kärpäsenä katossa” hän tuumi.
    ”Nyt pääsisit katsomaan kun separoidaan” sanoi Mamma, ja veti verhoa syrjään.
    Hän auttoi Waldemarin alas yläsängystä.  Polvihousut löytyivät tuolilta sängyn vierestä.  Vielä valmiiksi voideltu leipäpala pöydän kulmalta käteen, ja sitten nopeasti Mamman perään.
 
    Edellisenä iltana oli tultu mammalaan lauantaisaunaan.  Saunakahvien jälkeen Isä, Äiti ja Pikkuveli lähtivät kotiin.  Waldemar oli saanut luvan jäädä yöksi.
    ”Saavat Isä ja Äitikin olla välillä vähän rauhassa” oli Mamma sanonut.  Waldemar ei tajunnut, että miltä ne saavat olla rauhassa.  Mutta siitä ei kannattanut tehdä sen suurempaa numeroa. Varsinkin koska mammala oli Waldemarin mielestä maailman mukavin paikka.  Täällä sai melkein mitä vain halusi, kun osasi oikealla tavalla pyytää.  Lisäksi joka paikassa oli mielenkiintoisia Pappan työkaluja ja ”muuta roinaa” niinkuin Mamma sanoi.

    Pihalla, vajan päädyssä, oli pieni huone jonka nimi oli konttuuri.  Siellä pidettiin sitä separaattoria ja kirnua ja ämpäreitä ja muita Mamman työkaluja.  Sinne Waldemar suuntasi, sillä sieltä alkoi jo kuulua mielenkiintoinen jyrinä.  Ovelle päästyään Waldemar näki Sedän kiertämässä penkkiin kiinnitetyn rautaisen möhkäleen veiviä.  Vauhti parani vähitellen ja ulvova ääni muuttui sitä mukaa korkeammaksi ja kuuluvammaksi.  ”Huutaa kuin sumusireeni” oli Pappa kerran sanonut, kun Waldemar oli oikein innostunut autoa leikkimään.
    Separaattorin päällä oli iso, vähän leveän ämpärin näköinen pullea astia, jonne oli kaadettu aamulla lypsetty maito.  Kun separaattorin ääni oli jo niin kova, että täytyi panna kädet korville, käänsi Setä jotakin osaa laitteessa.  Separaattorissa, sen astian alapuolella, oli kaksi sarven näköistä torvea, ja niistä alkoi tulla separoitua maitoa.  Ylemmästä joppia ja alemmasta kermaa.  Waldemarista sitä oli mukava katsella.  Hän tiesi, että kermasta kirnuttaisiin myöhemmin voita.
    Sitten maito loppui siitä isosta astiasta, ja Setä lopetti veivaamisen.  Samalla separaattorin ääni alkoi hiljentyä ja muuttua matalammaksi.  Waldemar pisti silmät kiinni ja ajatteli, että tältä varmaan tuntuisi istua lentokoneessa kun se laskeutuisi kentälle.  Tuntui kuinka vajan lattialaudat tärisivät.

    Waldemar lähti navettaan lehmiä katsomaan.  Ne  makoilivat aivan kuin omissa maailmoissaan,  ne eivät kiinnittäneet mitään huomiota Waldemariin.  Ne vaan jatkoivat tyhjän jauhamista laiskoilla leuoillaan.  Niillä oli ruskeat ja isot silmät.  Ne ei yhtään pelottaneet. 
    ”Ne märehtivät” tiesi Waldemar.  Ne syövät samaa ruokaa sata kertaa.  Vai oliko se tuhat kertaa.  Samapa se, monta kertaa kuitenkin.  Samantien Waldemar oli pihalla katsomassa kuinka kissat saivat kuppiinsa oman osansa äsken separoidusta jopista.

   
   ”Nyt se Satupekka johtaa maratonia ja kohta ne tulee jo maaliin” huusi Pappa kuistin ovelta.  Äkkiä tupaan ja pöydän viereen penkille istumaan.  Siinä istuivat jo molemmat Sedät.  Pappa seisoi ikkunan edessä katsellen ulos pellon yli tielle.  Sedät tuijottivat jännittyneen näköisinä seinällä olevaa Pikku Mattia.

    Pikku Matti oli ihan oikea radio.  Sieltä kuunneltiin eilen illalla lauantain toivotut.  Se tarkoittaa, että silloin sieltä tuli musiikkia, jota joku oli toivonut.  Isän kanssa käydään usein lauantai-iltaisin sitä kuuntelemassa, koska meillä kotona ei ole minkään kokoista Mattia.  Isä ja Pappa juttelevat aina silloin valsseista, helismaista, pihlajamaista ja sellaisista.  Waldemar kuunteli juttelua mielellään ja katseli samalla nurkkapöydällä olevaa Pappan kaksirivistä haitaria.  Yleensä juttelun jälkeen Pappa soittikin muutaman kiperän polkan tai haikean valssin.  Kotona Isälläkin oli haitari, mutta se oli isompi ja siinä oli viisi riviä.  Mutta hyvin silläkin Metsäkukkia soitti vaikka olikin ylimääräisiä nappuloita.   
   Sitten sieltä radiosta tulee usein myös uutisia ja säätiedotuksia merenkulkijoille.  Niin ja sanomalehtikatsaus.  Sai tietää mitä lehdet kirjoittavat, eikä tarvinnut itse lukea.  Jos pyöritti sitä toista radion nuppia, niin sieltä tuli sellaistakin mistä ei ymmärtänyt mitään.  Varsinkin jos valaistun levyn takana oleva viisari osui pyörittäessä Hilversundin kohdalle.  Kuului vaan ihmeellistä polotusta (niinkuin Mamma sanoi) ja kovaa vinkunaa, ja se radion vihreä silmä vilkutti koko ajan.  Pappa tuli aina silloin kääntämään viisarin takaisin Lahden kohdalle.

    Mutta nyt radiosta tuli olympilaiset.  Olympialaisia kilpailtiin Helsingissä, joka kuulemma on sadan kilometrin päässä ja joka on pääkaupunki, mitä se sitten tarkoittaakaan.  Olympialaisia varten oli rakennettu olympiastadion, jonka kuvan Waldemar oli nähnyt Työkansan Sanomissa.  Se stadion oli semmonen iso ja valkonen ja siinä oli torni.
    Olympialaisissa juostiin juuri nyt maratonia.  Sedät hokivat koko ajan että ”nyt pitäisi Karvosen ottaa loppukiri, se on vielä viidentenä”.  Waldemar kyllä tiesi, mikä on loppukiri.  Setä oli näyttänyt kun se oli juossut ja sitten huutanut, että nyt otetaan loppukiri ja juossut niin kovaa kuin oli päässyt.  Ja sitten se oli hengästynyt.
    ”Satupekka sen voittaa” sanoi Pappa rauhallisella äänellä ja jatkoi liikkumatta pellon tarkastelua ikkunan läpi. 
   
    Waldemar toivoikin, että se Satupekka voittaisi.  Tai sitten se Karvonen.  Silloin sanoittaisiin radiossa, että ”ja nyt Helsinki, Porilaisten marssi”.  Se oli mukavaa ja reipasta soittoa, se Porilaisten marssi.  Siinä oli niin hauskat ne isonrummun paukaukset.  Niitä ei koskaan osannut lyödä käsillään samaan aikaan kuin radiossa.  Ihan niin kuin ne tulisivat väärässä kohdassa. 
    Ja sitten kun Porilaisten marssi tulisi radiosta, Sedät hyppäisivät nopeasti seisomaan suorassa jäykän näköisinä.  Ja toinen käsi laitettaisiin otsalle.  Se on kunioittamista tiesi Waldemar.  Isä oli kertonut kun se oli ollut sodassa.  Siellä kuulemma piti aina sotimisen välillä nousta jäykkänä seisomaan, ja kunnioittaa jos vänrikki sattui tulemaan.  Jos ei heti huomannut kunnioittaa, tuli sanomista.  Ja sitä siellä sodan melskeessä ei yhtään kaivattu, oli muutenkin kuumat paikat.

    ”Ja Satupekka kaartaa stadionin portista selvässä johdossa.  Satupekan kaulaan laitetaan seppele ja hän juoksee viimeiset metrit vilkuttaen yleisölle.  Ja näin on Satupekka jälleen voittanut kultaa” kuului selostaja huutavan radiosta.  Sitten sieltä kuului myös muutakin kovaa huutoa ja hälinää ja kaikenlaista meteliä niin ettei selostajasta saanut mitään selvää.  ”Ihankuin hornankattilassa”, ajatteli Waldemar itsekseen.
    Kun sitten Sedät nousivat pöydästä, kysyi Waldemar että ”soittaako Helsinki kohta Porilaisten marssin kun Satupekka voitti”. 
    Pappa katsoi Waldemariin ja sanoi etteivät ne nyt soita ”kun se Satupekka ei ole suomalainen ja oikeasti sen nimi sanotaan hienosti Satopekki, setalla”.  Pettymyksen tunne vähän kouraisi, kun Porilaisten marssi jäi kuulematta.

    Mutta samassa Waldemar huomasi, että Sedät olivat vaihtaneet verryttelypuvut päälle ja menivät porstuan kaapille.  Siellä oli naulassa roikkumassa niiden piikkarit.  Waldemar arvasi heti, että nyt Sedät lähtevät reenaamaan.  Joko ne lähtevät verryttelypukulenkille tai sitten alkavat taas heittää keihästä.  Ja keihästähän ne alkoivatkin heittää.

    Waldemar kävi siihen vähän kauemmaksi nurmelle vatsalleen makaamaan.  Asetti kädet mukavasti leuan alle päätä kannattelemaan.  Hän nautti jo etukäteen, koska tiesi hyvin, miten keihästä kuuluu heittää.  Ja se on hauskaa katseltavaa.  Ensin pellon reunassa olevan vauhtipaikan taakse meni nuorempi Setä. 
    Hän otti ensin männyn klapista pihkaa käteensä.  Sitten hän kokeili, onko ote pitävä.  Keihäskäsi vietiin korkealle pään yläpuolelle, venytettiin taaksepäin ja samalla otettiin toisella kädellä kärjestä kiinni.  Sen jälkeen keihästä pidettiin pystyasennossa edessä, nosteltiin ylöspäin, laskettiin taas alas, jupistiin hiljaa itsekseen, nyökyteltiin päätä ja samalla oltiin juoksevinaan hitaasti paikallaan.
    ”Se on mielikuvitusharjoitusta” tiesi Waldemar, Setä oli opettanut miten sitä harjoitusta tehdään.  Siinä huijattiin itseään, oltiin muka heittävinään vaikkei vielä heitettykään.
    Kun mielikuvitusharjoitus oli tehty, lähdettiin oikeasti juoksemaan, vauhti kiihtyi ja keihäs oli vaakasuorassa olkapään yläpuolella.  Sitten juuri ennen heittoviivaa keihäs vietiin taakse, tehtiin jaloilla hassut ristiin menevät askeleet.  Ja lopuksi riuhtaistiin keihäs ilmaan ja karjaistiin kuuluvalla äänellä.  Waldemarkin karjaisi.
    Sitten vanhempi Setä teki samat asiat.  Erona oli vaan se, että nuorempi Setä leikki radioselostajaa.  Hän kuvaili kaiken näkemänsä radiomaisella äänellä.
    ”Rautavaara lähestyy heittoviivaa, ristiaskelet ja kova riuhtaisu.  Kansa Lontoon olympiastadionilla huutaa ja keihäs lentää ja lentää. Keihäs putoaa voittotulokseen 69,77, ja kultaa Suomeen.”  Näin Setä hehkutti, ja keihäs tosiaan näytti lentävän pitkälle.  Kyllä Setä näyttikin ihan oikealta urheilijalta.  Oli niin urhokkaan näköinen että melkein kuulin Porilaisten marssin soivan.  Lopuksi Sedät lähtivät hikilenkille.
 
    Waldemar sensijaan lähti vielä käymään lehmien luona navetassa.  Ne olivat märehtineet valmiiksi, ja söivät jo laiskasti uutta heinää.  Waldemar kävi vielä heinävajan puolella katsomassa, mitä Pappa siellä oli nikkaroinut.  Pappaa ei siellä enää näkynyt, ja pois lähtiessään, ristiaskeleita harjoitellessaan, Waldemar astui laudanpätkässä törröttävään naulaan.
 
    Tuntui kamala kipu jalkapohjassa, laudanpala tuli kengän mukaan.  Sattui ja pelotti ja itketti.  Kun laittoi toisen jalan laudanpalan päälle, ja nosti väkisin toista jalkaa, niin naulalauta irtosi jalasta.  Tai oikeastaan kengästä.  Jalkaan kuitenkin sattui niin kovaa, että oli pakko huutaa Mammaa auttamaan.
    ”Mitä ihmettä on tapahtunut.  Voi hyvät lihmiset, oletko astunut naulaan” sanoi Mamma, ja tempasi Waldemarin syliin.  Sitten juoksujalkaa sisälle tupaan ja kenkä pois jalasta.  Ei se onneksi ollut mennyt kuin vähän matkaa jalkaan.  Reikä puhdistettiin, pistettiin jodia ympärille ja sidottiin puhdas nenäliina suojaksi. 
    ”Että se Pappa on huolimaton, kun jättää tuolla lailla naulaisia lautoja maahan” jupisi mamma, ja lähti rivakoin askeli ulos.  Waldemar arvasi, että nyt tuli Pappalle sanomista.
    Hetken kuluttua kolistelee Pappa pelästyneen näköisenä sisälle.  Kun tilanne ei ollutkaan enää kovin paha, jalallakin voi jo astua, istahti Pappa penkin päähän.  Hän otti hatun päästään, pyyhkäisi otsaansa ja kaivoi Saimaa-askin taskustaan.  Tupakkia sytytellessään Pappa moitti itseään.
    ”Ei saisi olla niin kiirus, ettei ehdi jälkiään korjata”.

    Mammakin tuli sitten kohta sisälle.  Otti kahvipannun hellalta ja kysyi Pappalta että ottaako sekin kahvia.  Yritti lepytellä kun oli ollut sanomista.  Waldemarille hän kaatoi kupillisen mehua ja toi pöytään eilen leivottua pullaa jossa oli rusinoita. 
    Taas porstuassa kolisi.  Isä tuli hakemaan Waldemaria kotiin.
    ”Mitenkäs se tuolle jalalle on käynyt” hän ihmetteli Waldemarin jalkaa.
    ”Ei paljon mitenkään, astuin vaan naulaan” vastasi Waldemar miesmäisesti ja kurkotti ottamaan toisen palan Mamman leipomaa pullaa. 




                                                 * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Välitilinpäätös ja syksyn raamit

    Elokuu on vielä kesää, vaikka enteitä lähestyvästä syksystä onkin jo aistittavissa.  Luonto on kummasti hiljennyt, linnut eivät enää laula, niitä tuskin huomaa muualla kuin muuttoon valmistautuvissa parvissa.  Suuri osa linnuista onkin jo jättänyt pohjolan.
    Istuskelin eilen kauppatorilla päiväkahvilla.  Siinä tuli mieleen, miten keväällä istuin samalla paikalla ja suunnittelin kesäksi tekemisiä.  Kuvauskohteita sekä erilaisia kesällä järjestettäviä tapahtumia.  On pakko myöntää, että suunnitelmista on toteutunut vain osa.  Ei vaan ole löytynyt sellaista tarmoa, joka työntäisi ulos kotoa kaupungille riittävän usein.

    Toisaalta olen yllättänyt itseni esimerkiksi Tall Ships’ Races -tapahtuman ahkeralla seuraamisella ja kuvaamisella.  Kävin päivittäin kolmeen otteeseen kiertämässä ja kuvaamassa satamaa.  Se teettääkin vielä pitkään työtä kuvien kanssa puuhastelussa. 
    Valokuvaamisen ja varsinkin kuvankäsittelyn kanssa olen viettänytkin erityisen runsaasti aikaa.  Olen omin päin yrittänyt opiskella hankkimaani Lightroom kuvankäsittely-  sekä arkistointiohjelmaa.  Paljon olen oppinut, mutta enempi on vielä opeteltavaa.
    Aloitin keväällä tuon blogini ylläpitämisen.  Sinne olen (yllättäen) saanut kiitettävät viitisenkymmentä postausta aikaiseksi.  (Tämä näyttää olevan numero 49.)  Omasta mielestäni siellä on pari-kolme melko kelvollistakin kirjoitusta.  Mutta vaikeaa tuo kirjoittamisen opettelu on.  Postaus ei synny itsestään, vaan se vaatii melkoista puurtamista ja hiomista.  Olisipa koulussa aikanaan tullut opiskeltua edes kielioppia vähän tunnollisemmin.  Kirjoittaminen on kuitenkin mielenkiintoista ja terapoivaa.  Ja nyt alkoi tuo Waldemarkin siellä vielä omiaan touhuta.

    Syksyn tavoitteista muutamia tärkeimpiä on syytä kirjata muistiin.      
    Työväenopistot kun alkavat, niin sieltä pitää löytää koulutusta niin valokuvaamiseen kuin kuvankäsittelyynkin.  Ominpäin pakertaminen, ilman opastusta, on toisinaan kurjan työlästä.  Palautteen saaminen sekä se, että voi esittää jollekin kysymyksiä olisi suureksi avuksi.
    Edelleen valokuvaukseen liittyen aion lopultakin tehdä kuvausretken Suomenlinnaan.  Suomenlinnan historiasta löytyy myös mainiota ainesta blogipostaukseen.  Siis sinne päivän retkelle sopivana pilvipoutapäivänä.
    Luontokeskus Haltia on myös edelleen käymättä.  Sekin on kokopäiväisen retken paikka.  Eiköhän sielläkin ole kameralla käyttöä.
    Helsingin Juhlaviikot alkavat tuota pikaa.  Siellä on taas tarjontaa tapahtumissa niin, että niillä luulisi alkusyksyn pärjäävän.  Ja sitten syksymmällä on lopultakin korkattava tuo mainio Musiikkitalo tarjontoineen.
     Ruoanlaittoa on tullut nyt eläkkeelle jäätyä harrastettua lähes päivittäin.  Taidot vaan eivät oikein ole kehittyneet sellaisiksi kuin olisin toivonut (ja varmaan vaimokin jotain kehitystä on odottanut).  Olisi varmaan paikallaan perehtyä ruoanlaiton saloihin oikein jonkun keittokirjojen avulla.  Jospa sieltä tarttuisi kauhaan joitakin taitoja, joilla voisi ainakin itsensä yllättää.  Ja herkuista kun tykkään, niin voisihan opetella jotakin leipomaankin!  Taitaa tämä kohta syksyn ohjelmassa olla kaikkein haastavin.

    Lopuksi näissä syksyn raamitavoitteissa on mainittava tietysti kirjoittaminen.
    Tästä harrastuksesta en aio luopua, kun lopultakin olen uudelleen alkuun päässyt.  Kouluaikoina jo haaveilin kirjoittamisesta.  Sattui mukava äidinkielenopettaja, joka kannusti.  Lähetti jopa yhden ainekirjoituksen sen aikaiseen Teinilehteen julkaistavaksi.  Muutamia pieniä luontojuttuja, lähinnä linnuista, kirjoittelin myös ainakin Joka Poikaan (taisi olla partiolaisten), Koululaiseen ja johonkin muuhunkin lehteen.  Sitten se vaan jäi viideksikymmeneksi vuodeksi, kun tuli kaikkea muuta kuvioihin.  Siispä kaikkien kauhuksi jatkan blogipostausten kirjoittamista, harjoittelen, harjoittelen ja harjoittelen. 
    Jos sitten joskus minäkin sattuisin kuolemaan, voitte hautakiveeni laittaa urheilullisesti: parhaansa yritti, katsokaa, tähän se sitten riitti!




                                                  * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Waldemar tekee vaikean päätöksen

      
    Waldemar vilkaisi ympärilleen ja kiipesi sitten ketterästi halkopinon päälle.  Kämmeneen tarttui pihkaa.  Pihka haisee hyvälle vaikka sen makua ei oikein pysty määrittämään.  Ehkä se vaan maistuu kuuselle.
    Pitää varoa, ettei se tartu housuihin.  Siitä tulisi vaan turhaa sanomista, ja sitä nyt kaikista vähiten kaipaisi tässä tilanteessa.  Sitten pitää myös varoa, ettei istu minkään oksatapin päälle.  Niissä voi olla teräviä tikkuja jotka pistävät ja pahimmassa tapauksessa näihinkin housuihin tulisi reikä, kuten juhlahousuihin vappuna.

    Waldemarilla oli tuoreessa muistissa vapun tapahtumat, vaikka niistä olikin jo muutama kuukausi.  Oltiin tultu pyörillä Someron keskustasta, Joensuusta.  Pikkuveli istui äidin pyörän takana.  Pyörä oli lainassa naapurista.  Waldemar istui isän pakettitelineellä ja varjeli ilmapalloaan samalla kun toisella kädellä piti tiukasti kiinni satulasta.  Joensuussa oltiin kuunneltu Someron Laulumiehiä Osuuspankin edessä, ja äiti oli ostanut vapun kunniaksi ilmapallon.  Isä puhalsi sen aika isoksi ja solmi narulla sen kiinni.  Kotiin saakka kaikki sujuikin hyvin.
    Kotona Waldemar päätti, että nyt ilmapallon pitää päästä korkealle.  Sen pitäisi näkyä kauas, että kaikki ihmettelisivät ja sanoisivat ”onpas Waldemarilla erinomainen vappupallo”.  Waldemar kiipesi lautakasan päälle kohtalokkain seurauksin.  Ilmapallo osui terävään tikkuun, joka sattui olemaan kiipeämisreitillä.  Arvata saattoi, että se koitui ilmapallon tuhoksi.  Itku siinä taas pääsi.
    Waldemar juoksi äidille näyttämään narun päässä roikkuvaa, tyhjää ilmapallon riekaletta.
    ”Äiti, se oli vahinko, se täytyy korjata”
    ”Milläs sen nyt ehjäksi enää saa” kuului masentava vastaus.
    ”Mutta se täytyy” intti Waldemar.  Niinpä äidin ei auttanut muu, kuin puhaltaa siihen ehjäksi jääneeseen yläosaan minkä pystyi, ja sitoa se narulla kiinni.  Siitä tuli ihan porkkanan muotoinen ja värikin oli lähes porkkanan.  Siitä tuli vappuporkkana.
    Seuraavana vappuna ostettiin vappuhuisku.
    Itse asiassa ilmapallon puhkeaminen ja itkun vääntäminen pelastivat Waldemarin sillä kertaa selkäsaunalta.  Juhlahousuihin oli nimittäin tullut melkoinen repeämä lautapinosta.

    Aikansa menneitä muisteltuaan Waldemar kapusi alas halkopinolta ja jatkoi määrätietoisesti matkaansa mammalaan.  Mammalaan oli kotoa matkaa vain muutama sata metriä.  Ensin pellon reunaa, sitten pienen puron yli jonka takana oli pieni metsikkö.  Metsikön takana oli mammalan piha ja omenapuiden edessä itse mammala.
    Waldemarilla oli tällä kertaa aivan oikeaa asiaa.  Ei mammalle eikä pappalle vaan sedälleen.  Se asia oli kyllä koko ajan Waldemarin muistissa, vaikka hän yritti olla niin ettei matkalla ajattelisi koko asiaa lainkaan.  Sitä asiaa ei huvittanut ajatella, koska se ei ollut mitenkään mieluisa asia. 
    ”Mutta kun vaan menen perille ja etsin sedän ja kerron hänelle asiani niin sitten se on hoidettu.  Mitä nopemmin olen perillä, sitä nopeammin se on hoidettu.  Ja minä hoidan sen asian, sillä kun olen mammalassa, siellä en voi enää perääntyä”, höpötti Waldemar kävellessään.

    Waldemar pääsi pihalle, ja siellä vajan edessä näkyi setä olevan laittelemassa polkupyöräänsä.  Sitä olisi ollut mielenkiintoista alkaa katsella, mutta nyt sellaiseen ei olisi aikaa.  Asia piti hoitaa.
    Waldemar suuntasi selällään olevaa polkupyörää kohti.
    ”Moro” huikkasi setä, ja jatkoi mutterin kiristystä.
    ”Moro” vastasi Waldemar oudon karhealla äänellä.  Mikähän kurkkua noin kuivasi.  Tuntui omituiselta kun tiesi, että kohta se pitäisi sanoa.  Vielä voisi kääntyä, mutta sitten pitäisi tulla huomenna tai joku muu päivä uudestaan ja kokea tämä hetkikin uudestaan.  Ei, parempi hoitaa asia heti.

    ”Sen voi nyt tappaa”
    ”Ai pappaa katsomaan, se on tuolla vajassa” vastasi setä nostamatta katsettaan.
    ”Eikun sen voi nyt tappaa, sen kanin” sai Waldemar vaivoin sanotuksi.  Samalla sekunnilla häntä alkoi kaduttaa.

    Waldemarilla oli ollut koko kesän oma kani.  Se asusti pienessä häkissä pihalla.  Se oli saanut niin paljon hoitoa ja huolenpitoa kuin kanit yleensä voivat vastaanottaa.  Ruokaa monta kertaa päivässä ja joka välissä silitystä.  Olipa Waldemar kerran tunkenut itsensäkin kanin koppiin, mutta siitä oli taas tullut sanomista. 
    ”Kun nyt on syksy tulossa ja ilmat alkavat kylmetä, on aika tehdä ratkaisu kanin suhteen”.  Suunnilleen näitä sanoja äiti oli käyttänyt, kun hän oli keskustellut yhtenä päivänä sedän kanssa pihalla. 
    Oltiin sitten yhdessä sovittu äidin ja sedän kanssa, että sitten kun Waldemar on lopulliseen ratkaisuun valmis, sillä Waldemarin kanistahan sentään oli kysymys, hän tulee ilmoittamaan sedälle.  Setä kun oli nuori ja kovahermoinen (näin Waldemar ajatteli), häneltä se lopullinen ratkaisu sujuisi. 
    Tänään päivällä, kun oli ensin syöty ruispuuroa jossa oli puolukoita, Waldemar meni istumaan miettimiskalliolle.  Nimi tuli siitä, kun siellä istuessa oli hyvä miettiä.  Miettimiskalliolle mennessään hän ei vilkaissutkaan kanikoppiin.  Kani ei saisi aavistaa, että nyt tehtäisiin päätös kania koskevasta lopullisesta ratkaisusta. 
    ”Vaikeatkin päätökset oli tehty tehtäviksi” ajatteli Waldemar.  ”Ja on parenpi, että teen itse omaa kaniani koskevat päätökset, kuin että annan jonkun muun päättää sen kurjasta kohtalosta” oli Waldemar jatkanut päättelyään. 

    Mutta nyt, kun Waldemar oli sanonut nuo kohtalokkaat sanat sedälleen, hän ei ollut enää ollenkaan varma päätöksestä.  Tarvittiin sedän rohkaisevat sanat, ennenkuin mammalan piha taas tuntui tukevalta.
    ”Jos sinä olet varmasti sitä mieltä, että nyt on oikea hetki, niin sitten se on oikea hetki.  Se on iso päätös, miehen päätös” sanoi setä ja alkoi kerätä työkaluja yhteen nippuun. 
    ”Isot päätökset pitää toteuttaa heti kun ne on tehty, varsinkin jos ne koskevat kania” jatkoi setä.
    Sen jälkeen setä kävi hakemassa vajasta puunuijan.  Waldemar ei kysynyt, tehdäänkö lopullinen ratkaisu puunuijalla.  Hän ajatteli, että kyllä setä tietää.
    Käveltiin peräkkäin kotiin.  Waldemar edellä yrittäen esittää huoletonta hypähtelemällä ja heittämällä muutaman kävyn kauemmaksi metsään.  Matka tuntui sujuvan turhankin nopeaan, oltiin melkein samantien pihassa.  Mentiin kanikopille, kani puputti ateriaansa, tietämättä että se olisi viimeisensä. 
    Waldemar sanoi ääneen, että ”on parempi ettei tiedäkään päiviensä päättymistä”. 
    ”Käyppäs Waldemar hakemassa sisältä pätkä narua” pyysi setä.
   
    Kun Waldemar palasi sisältä, seisoi setä puuvajan nurkalla.  Toisessa kädessä hänellä roikkui kani takajaloistaan.  Kani oli elottoman näköinen, punaisia veripisaroita tipahteli sen kuononpäästä.  Setä sitoi narun kanin takajalkojen ympäri ja laittoi sen roikkumaan puuvajan räystään alle.  Ei puhuttu muuta, kuin että setä tulee illemmalla hoitamaan loput: irrottamaan nahan ja hautaamaan mitä sitten hautaakin.

    Kun setä oli lähtenyt, Waldemar kävi silittämässä kania.  Se tuntui vielä lämpimältä, mutta ei enää samalta kuin aiemmin aamupäivällä.  Waldemar kiipesi istumaan puuvajan kulmalle hakkuupölkyn päälle.  Hän katseli yhä harvemmin tipahteleviä veripisaroita.  Kanin silmät olivat edelleen auki, mutta nissä ei enää ollut pilkettä.  Miten voisikaan, kun oli tehty lopullinen ratkaisu.
    Waldemaria vähän kadutti ja samalla myös itketti.  Tai oikeastaan itketti kovastikin, mutta hän ajatteli, että miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä.  Tai ainakin se on tehtävä, mitä äiti käskee.  Hän hyppäsi pölkyltä ja käveli katse maassa miettimiskalliolle.  Oli tullut kunnon opetus. On olemassa asioita joita ei voi perua vaikka kuinka haluaisi.
    ”Tehtyä ei saa tekemättömäksi” totesi Waldemar itsekseen, ja katseli pihan yli tyhjän kanikopin suuntaan.



     
                                                   * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Waldemar toteuttaa suunnitelman

    Kun Waldemar aamulla heräsi, hän tiesi tarkalleen, miten toteuttaa suunnitelmansa.  Ei niin, että hän olisi sitä perusteellisesti suunnitellut, ei, hän vain yksinkertaisesti tiesi.
 
    Sitä ennen oli selvittävä muutamasta aamurutiinista.  Ensiksi piti käydä potalla, joka löytyi tutulta paikalta sängyn alta.  Sen jälkeen yöpuvusta eroon, ja pienten vaikeuksien jälkeen polvihousut jalkaan.  Koko ajan Waldemar seurasi herpaantumatta syrjäsilmällä tapahtumia keittiössä.     
    Keittiö oli se pieni huone eteisen ja kamarin välissä.  Siihen mahtui juuri ja juuri hella, pieni ruokapöytänä toimiva kaappi ikkunan eteen sekä puulaatikko, josta pitkin päivää laitettiin hellan pesään klapeja.  Hellaan ei saanut koskea, se oli kielletty, ja kokemuksesta Waldemar myös tiesi miksi. 
    Kamari oli vähän tilavampi.  Takaseinälle mahtui heteka, etuosaan pieni pöytä ja kaksi tuolia.  Yöllä heteka levitettiin, ja silloin se täytti melkein koko kamarin. Lisäksi keittiön puoleisella seinällä oli sellainen muurattu, vähän lipastolta näyttävä möhkäle, jota kutsuttiin takaksi. 
    Siinä takassa oli sellainen pieni reunus siinä takkaluukkujen yläpuolella.  Reunuksella oli ihan tietty tarkoitus.  Sen lisäksi, että siinä oli kynttilä ja tulitikkuaski (jossa oli keskimäärin 50 kpl trustivapaita tulitikkuja), se oli paikka johon keväisinä sunnuntaiaamuina isä asetteli appelsiinin viipaleita kolmeksi ryhmäksi: yksi tietysti Waldemarille, toinen äidille ja kolmas isälle itselleen.  Ne sai syödä sen jälkeen, kun kaikki aamuiset työt oli hoidettu.

    Mutta nyt takaisin tähän aamuun. 
    Kun Waldemar kapusi keittiön pöydän ääreen, laittoi äiti hänen eteensä kupin maitoa.  Maito oli vielä lämmintä, tänä aamuna lypsettyä.  Maidon viereen ilmestyi voileipä, ja sitten se se tuttu litteä pullo pöytänä toimivan kaapin alahyllyltä.  Pullosta äiti kaatoi ruokalusikkaan kullankeltaista ainetta.
    ”Otappas tämä ensin niin pysyt terveenä”, sanoi äiti aina viedessään lusikan suuhuni.  Niin tälläkin kertaa. 
    Kun oli nielaissut lusikalliseni, meinasi hymy väkisin päästä esiin.  Oli täysi työ pysyä vakavana, suunnitelmani ei saisi paljastua.
    ”Syöppäs nyt siinä rauhassa, niin äiti käy saunalla laittamassa pyykit likoamaan”, sanoi äiti ja lähti likapyykki kainalossa saunalle.
 
    Samantien kun ovi painui kiini, Waldemar  hyppäsi tuolilta ja juoksi kulmaikkunaan katsomaan, että äiti on varmasti saunalla.  Waldemarin mielen täytti hillitön riemuntunne. 
    ”Nyt pää kylmänä, tätä tilaisuutta ei saa pilata”, sanoi Waldemar itselleen niin määrätietoisesti, kuin vain vielä alle kolmevuotias ikinä voi.
 
    Vikkelästi takaisin keittiöön, pöytänä toimivan kaapin ovet auki ja lattialle istumaan avoimien ovien eteen.  Siellä alahyllyllä se oli, aivan niinkuin Waldemar tiesi.  Litteä pullo, jonka etiketissä oli rivissä hienoja kolikon näköisiä esineitä. 
    ”Ne ovat kulta- ja hopemitaleita joita tämä kalanmaksaöljy on voittanut, se on niin hyvää”, oli äiti selittänyt, kun Waldemar niistä oli kysynyt. 
    Ja aivan kuin Waldemar olisi jo osannut lukea, hän sanoi ääneen
    ”Möllerin kalanmaksaöljyä, niin hyvää, että se on kulta- ja hopeamitaleilla palkittua”.

    Pullon korkki oli vähän tiukassa, pienen kauhunsekaisen punnertamisen jälkeen se kuitenkin avautui.  Kurkistus toiselle hyllylle, sieltä löytyi leipä josta helposti lohkesi nyrkkiin sopiva pala.  Tunne oli jo tässä vaiheessa kuin voittajalla – hymyä ei enää pidätellyt mikään. 
    Ensin puraisu leipäpalasesta ja sitten reipas kulaus pullosta, ei mitään ruokalusikallista. Välissä Waldemar kuunteli ettei vaan äidin askeleita vielä kuuluisi.  Ja kun kaikki oli hiljaista, uusi puraisu leivästä ja taas päälle kunnon ryyppy pullosta. 
    Kulta- ja hopemitalitkin pullon kyljessä saivat osansa sisällöstä, piti varoa, ettei pullo luiskahda kädestä. 
    Vielä Waldemar ehti ottaa pari kulausta.  Sitten alkoi tuntua vatsassa ja kurkussa jotenkin omituiselta, paha olo ja päässäkin tuntui jotenkin utuiselta.  Mitä ihmettä tämä nyt on. 
    Kuin unen takaa kuului äidin askeleet ovelta, sitten kauhistunut parahdus 
    ”Mitä sinä poika olet mennyt tekemään”!
 

    Aamun lopputapahtumista Waldemar ei muista itse mitään.
    Hän ei muista mitään siitä, miten äiti nosti hänet oksennuslammikosta syliinsä.  Miten äiti juoksi pihalla raikkaassa ilmassa, kalpea ja tajuton Waldemar sylissään,  hokien
    ”Älä hyvä Jumala anna pojan kuolla, älä anna sen kuolla”.
    Välillä äiti huusi
    ”Auttakaa nyt joku, mitä minun pitää tehdä”, mutta eihän siellä metsän keskellä kukaan ollut kuulemassa.  Paitsi ehkä se Jumala, jos nyt sekään sieltä korkeuksistaan äitiä huomasi ja kuuli.

    Jälkeenpäin Waldemar sai monesti kuulla aamun tapahtumista, kun äiti kertoi siitä jo ikäänkuin hassuna tapahtumana tuttavilleen.  Jostakin syystä tapahtuma tuntui muistakin huvittavalta.
    Waldemar itse ajatteli, että
    ”Ainakin otettiin selkävoitto riisitaudista”, ja että
    ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti”.



                                                  * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Aatos ei enää riennä

Kun ihminen kuolee, hänen kokoisensa tyhjä tila jää maailmaan, ympäristöön, jossa hän eli.  Jos ihminen on tehnyt päivätyönsä pääasiassa käsillään, muokannut ympäristöään, on tuo tyhjä tila ulkopuolisenkin helposti aistittavissa.  Tuo tyhjä tila luonnollisesti täyttyy ympäröivällä elämällä ajan myötä.  Toisinaan sen huomaa vielä vuosienkin jälkeen.

 
 
Aatos kuoli syksyllä 2007.  Kerron tässä muutamin sanoin joitakin häneen liittyviä piirteitä, sellaisia jotka jäivät mieleen sen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jolloin sain Aatoksen tuntea.  En tuntenut häntä nuorena miehenä, olen vain kuullut juttuja, joten niistä ajoista en voi kertoa.  Laitan tähän myös joitakin hänen vakiosanontojaan jotka tulivat vuosien myötä hyvinkin tutuiksi, lentäviksi lauseiksi.

                              

 
Kuvat kesämökin (jonka hän itse rakensi) pihamaalta kertovat mielestäni Aatoksen jättämästä tyhjästä tilasta.  Aika on jotenkin käsin kosketeltavasti pysähtynyt, työkalut ja muut tavarat selvästi odottavat isäntää vähän hyljätyn oloisina.  Mutta Aatos ei enää palaa.

Aatos oli niitä ihmisiä, jotka puuhastelivat koko ajan jotakin.  Välillä isompaa, välillä taas lähes jonninjoutavaa, mutta jotakin oli aina tekeillä.  ”Kun ei tässä ole mittään vakituista kiirettä” oli Aatoksella tapana sanoa silloin, kun hän joskus vain istuskeli olutlasi kourassaan.  Sanonta kuvasi hyvin myös hänen työnteon vauhtiaan: otettiin rennosti, puuhasteltiin.

Puuhasteltavaa täällä Strängnäsissä, Mälaren rannalla olevassa kesäpaikassa todella riittikin.  Mökissä oli jatkuvasti kunnossapitoa, ja jos ei ollut tarpeeksi, niin rakennettiin vierasmökki lisäksi.  Varsinkin suuri piha-alue istutuksineen teetti runsaasti työtä.  ”Se on omistavan luokan ongelma” totesi Aatos, jos joku hänelle päivitteli työn suurta määrää.  Kaiken tämän lisäksi Aatoksella oli vielä lähes pakkomielteisen intohimoinen suhde vanhaan kunnon Tipparelluun (Renault 4L).  On muuten melkein yhtä miellyttävä ajaa kuin Rättisitikka.  Tätä klassikkoaaan hän piti ajokuntoisena niin pitkään kuin rahkeet riittivät.  Joskus vuosituhannen vaihteessa rellu viimein tuli siihen kuntoon, että uskalsin lyödä konjakkipullosta vetoa sen liikkeelle saamisesta.  Liikenteeseen rellua ei enää saatukaan.

Sauna oli Aatokselle tärkein asia mökillä.  Ei mennyt varmaan päivääkään, etteikö sitä lämmitetty.  Sauna oli tilava ja siinä oli kertakaikkisen hyvät löylyt.  ”Saunassa olis akkojen ja kissojen lämpö”, kuului saunasta huuto, kun lämpömittari näytti vajaata seitsemääkymmentä.  Kun sitten akat ja kissat olivat päässet jaloista, tuli miesten vuoro.  Saunominen oli perusteellista, välillä istuttiin terassilla ja vähennettiin olutvarastoja.  Joskus kaivettiin konjakkipullokin jostakin kätköstä, loraus lasin pohjalle ja  ”armen i vinkel och botten upp”.  Siinä tuli juteltua monenlaisista maailman asioista.  Uuteen jutun aiheeseen Aatos vaihtoi sujuvasti aloittamalla ”sanoppas sinä, kun olet meistä viimeksi kouluja käynyt”, ja taas välillä löylyyn.

Kun sitten pitkän kaavan saunomisen jälkeen kävi kutsu ruokapöytään, joka oli usein katettu pihamaalle, kuului vastaus ”millä te oikeen elätte, kun te aina syötte”.  Mutta jos ruokana sattui olemaan maksakastiketta, siirtyi Aatos hyvin sukkelaan pöydän ääreen.  Mikään suursyömäri hän ei todellakaan ollut, vähän naposteli, ja selitti syyksi että ei kannata turhaan syödä ”kun olen tällainen läppaskuri”.  Mutta ruokaryypyt oli silti aina nautittava, ”ei kai tänne seurustelemaan tultu”.  Ja kun jutut alkoivat luistaa, tuli aina johonkin väliin ”Isshällä oli ärrrävika ja äidillä ässhävika, mut musshta on tullu sshuhtkoht norrrmaali”, omaa pientä ärrävikaansa naureskellen.

Muutamat kauhunhetketkin tuli Aatoksen kanssa koettua.  Se tapahtui joskus 90-luvun alussa, kun oltiin taas vietetty muutama kesäinen päivä mökillä, ja tuli poislähtöpäivä.  Oltiin laitettu edellisenä aamuna verkot veteen ja ne piti ottaa tietysti pois ennen mökiltä lähtöä.  Mälaren näytti tuona aamuna tylyimmän puolensa, myräkkä oli melkoinen.  Mutta pienellä perätuupparilla sinne vaan lähdettiin.  Matka vastatuuleen kesti loputtoman kauan, aallot heittelivät, perämoottori haukkasi välillä tyhjää.  Ketään muuta ei vesillä näkynyt.  Siellä kaukana rannasta tuli väkisin mieleen, että näinköhän tänne jäädään.  Aatoskin näytti melko kalpealta, mutta myrskyn yli huusi, että prrrkele, kyllä me ne verkot haetaan.  Ja haettiinhan me ne verkot, ja takaisin rantaankin päästiin.  Polvet vähän notkahteli, ei paljon naurattanut ja sovittiin, että naisväelle ei kerrota myräkän kovuudesta mitään.  ”Enkelt så faan”, kuittasi Aatos.  Mitäpä siihen lisäämään.

Nämä valokuvat on otettu nyt heinäkuussa, kun käytiin ensimmäistä kertaa Aatoksen kuoleman jälkeen mökillä.  Täytyy myöntää, että kyllä Aatos tuli joka kulmauksessa vastaan (toki tietysti vain kuvannollisesti).  Tai oikeastaan siellä törmäsi siihen tyhjään tilaan, joka hänestä sinne oli jäänyt.  Puhuimme hänestä paljon, muistelimme, nauroimme ja vakavoiduimme.  Varsinkin siellä Aatoksen pyhätössä, tilavan saunan isoilla lauteilla, hyvässä löylyssä yksin istuessani, tunsin, että tämä on sitä hyvästien jättämistä.  Ja vaikka Aatos tykkäsi kuumasta saunasta, soisin hänen kuitenkin katselevan touhujamme tuolta pilven reunalta, ei tuolta kuumasta alakerrasta.  

Eiköhän oteta malja sille, vai mitä Aatos.

                                                    * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Elämä on sattumalta saatua

Lahden kartano sijaitsee Somerolla.  Keltaiseksi maalattu, kaksikerroksinen päärakennus on rakennettu v. 1803, ja sitä on uusittu v. 1899. Sen nykyinen, puhtaasti empiretyylinen asu ja muoto on arkkitehti Signe Lagerborgin käsialaa.

Vuonna 1792 J. R. de Pontin vanhin poika, majuri Mårten Reinhold de Pont lunasti Lahden muilta perillisiltä, ja rakennutti nykyisen päärakennuksen.  Majuri de Pontin aikana Lahdessa toimitettiin isojako (vv. 1790–96).

                                         * * * * * * *

 

Jonas Hagelberg (s. 1769. k. 19.02.1817) mainitaan Someron Lahden kartanon palkollisena ensi kertaa 1787-88.  On huomattava, että Joonaksella on sukunimi: Hagelberg.  Vielä tuohon aikaan sukunimi ei ollut kovinkaan yleinen, useimmiten se oli käsityöläisillä, kauppiailla ja sotilailla.  En ole löytänyt vanhempaa tietoa Joonaksesta, mutta vahva käsitykseni on, että Joonas on palvellut ruotusotilaana, ja sieltä on peräisin sukunimi. No, ehkä tämäkin selviää.
 
Joonas meni naimisiin Turusta kartanoon piiaksi 1790 muuttaneen Greta Andersdotterin kanssa.  Häitä vietettiin 18.11.1791. Isojaossa he saivat Ilolan torpan Lahden kartanosta.  Torpan koosta ja varustuksesta ei ole tietoa, mutta erään toisen torpan katselmuksessa  pidetty pöytäkirja antaa käsityksen siitä,  millainen somerolaisen kartanon torppa saattoi olla yli 200 vuotta sitten:  "Asuintupa, 12 vuotta sitten rakennettu, mäntyhirsistä, katto tuohesta ja maloista, välikatto laudoista, lattia palkeista, 10 kyynärää sekä leveydeltään että pituudeltaan, 5 kyynärää korkea, ovi rautasaranoilla ja kellolla varustettu; leivinuuniin ja lieteen on talosta saatu tiilet, pelti ja muut rautaesineet; 2 ikkuna-aukkoa; kaikki hyvässä kunnossa, vain kivijalka puuttuu". (1 kyynärä = 59,3802 cm.)  Lisäksi torpan rakennuksiin kuului vielä "pirtti eli leivintupa, navetta, lammasnavetta, riihi ja lato”.

Joonakselle ja Gretalle syntyi yhteensä 8 lasta, joista Henrik (s 10.10 1805) oli kuudenneksi vanhin.

Henrik Hagelberg jäi rengiksi Lahden kartanoon.  Hän avioitui 30.11.1834 Helena Eriksdotterin (s. 24.04.1807 Someron Wilukselassa) kanssa. Kuten tuohon aikaan oli tapana, lapsia syntyi useita, koska nykyisiä ehkäisykeinoja ei ollut.  Mutta lapsethan toki toivat leivän tullessaan, ja myös lapsikuolleisuus oli suuri.
 
Ensin syntyi Mathilda (03.08.1835), kaksi vuotta myöhemmin Karl August (02.08.1837), sitten Henrik Johan (08.03.1840), Maria (01.04.1842) sekä Jacob (21.03.1844).

Tuohon aikaan elettiin Suomessa jonkinlaista rauhaisampaa ajanjaksoa. Suomen sota oli käyty 1808 - 1809 ja sen seurauksena Suomi oli nyt osa Venäjän keisarikuntaa, autonomiaan pohjautuvana Suomen suurruhtinaskuntana.  Nikolai I oli Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1825 - 1855.  Ruotsin ja Norjan kuninkaana oli Oskar I 1844 - 1859.
 
Elettiin syksyä 1846, syystyöt kartanon pelloilla oli tehty ja valmistauduttiin tulevaan talveen. Helena alkoi odottaa kuudetta lastaan, edellinen oli syntynyt kaksi vuotta aiemmin.  Lokakuussa perheen isä, Henrik, sairastui yllättäin ankaraan kuumeeseen, influenssaan.  Suomessa liikkui 1800-luvun alkupuolella tauteja, joihin ei oikein ollut kunnollisia  parannuskeinoja.  Tällaisia oli mm. aasialainen kolera, isorokko, punatauti ja influenssa.  Näinpä tämä kuumetauti koitui myös Henrikin kohtaloksi, hän kuoli 22.10.1846, vain 41 vuoden ikäisenä.  Vanhin lapsi Matilda oli tuolloin 11 vuoden ikäinen ja perheeseen oli keväällä tulossa kuudes lapsi.  Isku on varmaan ollut kova, mistä leipä lapsille.

Talvi kuitenkin meni, selvittiin jotenkuten seuraavaan kevääseen.  Tuolloin kohtalo tarttui taas kovalla otteella ohjaksiin.  Nuorimmat lapset sairastuivat lähes samanaikaisesti.  Ahtaissa tiloissa asuttaessa, yhden sairastuttua, oli mahdotonta estää taudin tarttumista muihinkin.  

Henrik Johan kuoli tuhkarokkoon 3.4.1847.  Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, kaksi viikkoa myöhemmin kuolivat kaksi nuorinta parin päivän välein keuhkokuumeeseen: ensin Maria 18.4.1847 ja perään Jacob 20.4.1847. Tämän kärsimyksen keskellä äiti Helena alkoi olla viimeisillään, uusi tulokas odotti syntymäänsä.  Synnytys tapahtui kaksi viikkoa edellisen lapsen kuolemasta, 2.5.1847.
  
Jotta tragedia olisi täydellinen, lapsi syntyi kuolleena.

                                  * * * * * * *
Äidin tuskaa ja epätoivoa on mahdotonta edes kuvitella, vajaassa puolessa vuodessa mailma kääntyi ympäri: meni mies ja neljä lasta.  Lapsista vain kaksi vanhinta jäivät henkiin.  Heidänkin elämänsä muovautui uudelleen, jäljet jäivät varmasti.  Karl Augustin selviäminen oli merkityksellistä tämän blogin kirjoittamisen kannalta.  Eipä olisi minua (tasan sata vuotta tuosta tragediasta syntynyttä) tätä kirjoittamassa, jos kohtalo olisi ollut vielä hitusen kovempi Henrikin ja Helenan perheelle.  He olivat esivanhempiani, minun sukuani: olen heidän hengissä selvinneen poikansa Karl Augustin pojanpojanpojanpoika.

Pienistä sattumista on ihmisen oleminen kiinni.




                                                    * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.