Mieltään osoittamassa

 

Voiko maailmaa muuttaa?

Odottelin päivällä Hakaniemessä ratikkaa.  Kallion suunnalta alkoi kajahdella rytmikästä huutoa, iskulauseita.  Sieltä marssi letka opiskelijoita, jotka olivat marssimassa Senaatintorille, jossa kerääntyi mielenosoitus opiskelijoiden opintotukeen kaavailtuja muutoksia vastaan.  Siinä marssijoita katsellessa alkoi muistella omia marssejaan ja mielenosoituksiaan.  Viimeisestä on kulunut jo melkoinen jono vuosia, taisin viimeksi marssia rauhan puolesta joskus 80-luvun alkupuolella.

Ensimmäinen kerta (kuten monessa muussakin asiassa) oli paljon helpompi muistaa.  Vuonna 1959 osallistuin Helsingissä pidettyyn TUL:n 40-vuotisjuhlaan.  Somerolta osallistui sekä miesten että poikien voimisteluryhmät yhteisnäytökseen pääjuhlassa Stadionilla.  Majoituttiin Tehtaankadun kansakoulussa.  Pääjuhlaa edelsi marssi, jossa kannettiin TUL:n tunnuksia ja huudettiin joitakin iskulauseita.  Se oli se ensimmäinen kerta.

60-luvulla olin sen ikäinen, että kapinointi ja radikaalisuus tuotiin esille lähinnä pukeutumisen, tukankasvattamisen ja musiikin kautta.  Vasta armeijan jälkeen, vuoden 68 syksyllä, kun Prahan kevät kukistettiin panssarivaunuin, alkoi kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin herätä.  Tuo vuosihan oli ympäri Eurooppaa se hullu kuuma vuosi, jolloin opiskelijat ja työläiset ns. löysivät toisensa, ja osoittivat sen nousemalla barrikadeille.  Radiosta oli elokuun puolivälin jälkeen kuunneltu  hämmennyksen vallassa raportteja Prahasta.  Legendaarinen ylen kirjeenvaihtajamme (jota vaikeasti lausuttavan nimensä johdosta kutsuttiin nimellä ’’Liekö Sähkövalova’’) antoi raporttejaan ankaran sensuurin keskeltä, välillä paikallisia puhelinvaihteen tätejä uhmaten ja kiroilulla pelotellen.  Tämä tilanne sai minutkin mukaan Neuvostoliiton vastaiseen mielenosoitukseen suurlähetystön edustalle.  Tehtaankadulta sitten siirryttiin ns. Ho Chi Minhin-hölkkää peresidentinlinnan edustalle huutaen ’’Svoboda, ei sloboja’’ sekä ’’Urkki, tee jotain’’.

No sitten kun tulimme 70-luvulle, ei tainnut mennä viikkoakaan ilman, ettei olisi jonkun asian puolesta tai jotakin vastaan marssittu.  Maailmankatsomuksetkin kääntyivät ihan eri asentoon, kaikki politisoitui, tuli suuret vasemmiston vappumarssit.  Paljon oli maailmassa sitä epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, mikä antoi aiheita marsseille ja mielenosoituksille.  Oli Vietnamin sota ja diktatuuri Espanjassa ja Portugalissa.  Oli Angolaa, Mosambikia, Persian shaahin vierailua ym. ja sitten Chile.

  Chilen vallankaappauksen jälkeisistä päivistä on eräs kokemus, joka on pakko kertoa.  Chileläinen Quilapayun-yhtye oli Suomessa vallankaappauksen aikana.  Noin viikko kaappauksen jälkeen pidettiin Vanhan juhlasalissa solidaarisuustilaisuus.  Sali oli aivan täynnä, samoin eteinen jonne väliovet olivat auki.  Itse olin onnistunut pääsemään sisäpuolelle, seinän vierustalle.  Seistiin aivan kylki kyljessä.  Quilapayn muusikot tulivat kansallisasuissaan lavalle, asettuivat puolikaareen siten, että illan juontaja mahtui heidän eteensä.  Juontaja kertoi aluksi lyhyesti uusimmat tiedot Chilestä: pidätykset jatkuivat, ihmisiä katosi, rajat oli suljettu, sotilaat ja panssarit olivat kaikkialla.  Tämän jälkeen yksi yhtyeen jäsenistä kertoi, että heistä oli tullut maanpakolaisia: he olivat juuri saaneet tietää, että heillä ei ole menemistä kotimaahansa!  Sitten Quilapayn aloitti kaikkien tunteman laulun: El Pueblo Unido Jamas Sera Vencido.  Se oli se ’’momentum’’, se suuri hetki.  Lattia keinahti, polvet notkahtivat ja ennenkokematon jäätävän kylmä väre kulki selkää pitkin.  Pala nousi kurkkuun ja kyneeleet silmiin.  Enkä varmasti ollut ainoa.  Siihen lauluun ja esitykseen oli latautunut niin valtava tunne, että se ei voinut olla koskettamatta ketään!

80-luvulla poliittinen meno alkoi vähitellen laantua.  Viimeiset suuret ponnistukset olivat syksyiset rauhanmarssit, jotka keräsivät monenlaisia ihmisiä yhteen.  Oli lapsia, nuorisoa, aikuisia ja vanhuksia.  Oli opiskelijoita sekä työntekijöitä eri aloilta.  Sitten nekin marssit kuihtuivat ja kuolivat pois. 

Meidän ikäluokallemme oli alkanut kertyä vähän enempi elämänkokemusta.  Maailmaa ja yhteiskuntaa katseltiin laajempana kokonaisuutena.  Kaikki ei ollutkaan niin selvää ja mustavalkoista kuin miltä nuorempana näytti.  Alkoi löytyä sävyjä, asioilla tahtoikin aina olla vähintään kaksi eri puolta.  Myöhemmin, iän myötä, alkoi sitten konservatiivisuuskin saada jalansijaa.  Radikaalisuus, kapinallisuus  ja vallankumouksen teko jäi nuoremmille, joille se lankeaakin luonnostaan.  Kuten meille aikanaan.

Kyllä, aivan varmasti vieläkin lähtisin marssille, kunhan tavoite olisi sellainen jonka takana voisin 100-prosenttisesti seistä.  Ainakin tämä kuuluisa maailmanrauha olisi sellainen, mutta tavoitteena se taitaa olla sen kokoinen, että sitä pitää tavoitella pieninä paloina, rauha kerrallaan.  Sitä paitsi olen sitä mieltä, että ei maailmaa voi muuttaa - vain itseään voi!  Mutta jos sen seurauksena maapallon navat liikahtavat, voimme lopultakin onnitella itseämme.