Maanantai

    Joulukatu avattiin eilen.  Tänään herättiin ensimmäiseen varsinaiseen pakkasaamun, autot parkkipaikalla ovat valkoisen kuuran peitossa.  NCC:n miehet kävelevät viluisen näköisinä valmistumassa olevalle rakennustyömaalle.  Taivas näyttää pilvettömältä, auringon on kohta aika purjehtia koko kirkkaudessaan taivaanrantaan  näkyville.

    Huoneeni ikkunasta näkyvän vastapäisen talon taakse on kohoamassa uusi talo.  Kerrosta korkeampi.  Hitsauskipinät sinkoilevat kun ylimpiä elementtejä asennetaan paikoilleen.  Miesten siluetit erottuvat hyvin taivasta vasten.  Kaksi nosturia liikuttelee pitkiä kaulojaan, vaijereiden varassa roikkuvat taakat eivät näy talon takaa.  Ensi kesänä siihenkin taloon muuttaa uusia Jätkäsaaren asukkaita.

    Parvekkeen puolelta katsoessa silmiä häikäisee juuri nousseen auringon valaisemat Lauttasaaren kerrostalot.  Aurinko heijastelee ikkunoista niin, että taloissa näyttäisi olevan joka asunnossa valonheittimet tänne suunnattuina.  Laaja kenttä ennen merta on entistä satama-aluetta.  Muutamassa vuodessa siihen nousee kymmeniä taloja, sekä keskelle aluetta Hyväntoivonpuisto.  Nyt sen takaa näkyy vielä meri, jota yksi pakkasyö ei säikytä.  Jääpeitettä saa vielä odottaa pitkään.

    Ihmisten päivät täyttyvät tänäänkin rutiineista.  Päivä toisensa jälkeen toteutamme osaksemme langenneita tehtäviä.  Ponnistellaan eteenpäin.  Joku odottaa jo joulua.  Joku toinen talvilomaa.  Jokainen odottaa kuitenkin jotakin, mikä toisi vaihtelua arkiseen elämään.  Harva kuitenkaan odottaa mitään odottamatonta.  Maanantain on seurattava sunnuntaita.  Yllätystenkin täytyy sentään olla odotettavissa.  Paitsi talvikelien tulo maanteillä.

Albatrossi ja naurulokki

    Edellisen blogikirjoituksen tekeminen ei ollut sieltä helpommasta päästä.  En tarkoita teknisesti enkä asiasisällön kannalta.  Tosin on sekin myönnettävä että asioiden karsinta, tiivistäminen ja järkevään järjestykseen saattaminen tuotti vähän ongelmia.

    Vaikeaksi sen teki se, että asioita kirjoittaessa väkisinkin  tuli miettineeksi kaikkea sitä mitä Arto oli saanut kokea ja tehdä, missä oli ollut osallisena.  Siinä nimittäin oli paljon sellaista, mitä minäkin olin nuorena haaveillut tekeväni.  Tuli melkein tunne, että Arto oli, omansa lisäksi, elänyt minunkin puolestani minun haave-elämääni.  Sellainen hvvänolontunne, että onneksi hän sentään oli opiskellut ja tehnyt kaikkea sitä mitä minäkin alitajuisesti olisin halunnut.  Enkä nyt suinkaan tarkoita, että minäkin olisin opiskellut Intiassa ja olisin musiikin tutkimisessa ja tekemisessä saavuttanut sellaista mitä Arto saavutti.  Jotakin samansuuntaista, mutta toki omien kykyjeni rajoissa.  Ehkä rivimuusikkona, joka tilaisuuden tullen livahtaa kavereiden kanssa jammaamaan kuin J.Janatuinen konsanaan kun vain jossain jazzi kajahtaa.

    Älkää nyt pitäkö minua aivan hulluna, (tai pitäkää vain jos niin haluatte,) sillä en voi olla vertaamatta Arton uraa erään toisen henkilön uraan.  Tämä toinen henkilö tosin on fiktiivinen, mutta hänenkin nuoruuttaan, musiikinopiskeluaan 60-luvulla ja uran rakentumista seurasin intensiivisesti muutaman kymmenen tunnin ajan.  Hän on tietysti Edgar Reitzin Heimat-trilogian Hermann Simon.  Kun katsoin ensimmäistä kertaa trilogian 25 tuntista toista osaa (Heimat II), alusta alkaen huomasin/olin huomaavinani tietynlaisen yhteyden, samankaltaisuuden Hermannin sekä Arton välillä.  Välillä melkein henkilöt sekoittuivat päässäni (olisikohan pitänyt ajoissa hakeutua psykiatrille).

    Väistämättä mieleeni tulee näitä tilanteita miettiessäni Junnu Vainion erään hyvin tunnetun laulun sattuvat sanat.  Vähän lyhennettynä, pääkohdittain:

”Sun lähtöäsi seurasin mä päässä laiturin
Me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin
Sinä pidit oman pääsi
Säädit itse elämääsi
Koit nuorena sen kaiken
Mistä turhaan uneksin”


”Albatrossi joka lepäämättä liitää
Se sinun sielusi on juuri kukaties
Taivaan sinessä saat vapaana sä kiitää
Lapsuustoverini vanha merimies”


”Kun lähelleni näin mä naurulokin kaartavan
Niin tiesin että jotakin nyt vihdoin oivallan:
Siinä sielu on sen miehen
Jonka työt jää puolitiehen
Ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman”

    En tiedä onnistuinko selventämään, miksi tuon blogikirjoituksen tekeminen Artosta oli minulle vaikeaa.  Se vaan yksinkertaisesti nosti tietynlaisia tunteita taas kerran pintaan, nyt ehkä tavallista enemmän, koska kirjoittaessa piti asioita eritellä tarkemmin. 

    Kyllä minä elämääni tyytyväinen silti olen, tietysti, sillä olenhan elänyt sen niin kuin olen osannut. Entä olenko onnellinen?  Olen enimmäkseen, en onnekseni kaiken aikaa.  Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen on varmasti eniten eteenpäin, muutokseen, vievä voima.  En vieläkään tiedä mikä on se onnellinen olotila johon elämän tarkoitus (elämän on tarkoitus) meidät johdattaa.

    Valinnat elämäni varrella olen tehnyt olemassa olevilla eväillä niissä tilanteissa kun ne vastaan ovat tulleet.  Voi olla, että olisin johonkin muuhunkin, ehkä jopa parempaankin pystynyt, tai sitten en.  Sitä ei saa jälkikäteen enää onneksi koskaan tietää.  Unelmointia puolitiehen jääneiden töiden parissa saan joka tapauksessa vastaisuudessakin vapaasti jatkaa, se on täysin omissa käsissä.  Ja voin ainoastaan olla onnellinen ja ylpeä siitä, että tunnen sellaisenkin ihmisen kuin Arto.  (Ja Hermann!)

Arto Koskinen - säveltäjä, pianisti, klavikordisti

    Arto Koskinen (20.3.1947) aloitti musiikin opintonsa kymmenenvuotiaana.  Hän oli muuttanut Karstulasta Somerolle ennen kouluikää.  Somerolla hän aloitti kanttori Herman Kantolan (dir. mus.) opastuksella pianonsoiton opiskelun.  Herman Kantola oli, paitsi taitava pianisti ja säveltäjä, myös ilmeisen osaava pedagogi.  Hän pystyi valamaan sellaisen innostuksen musiikkiin ja soittamiseen, että se jaksoi kantaa niidenkin nuoruusvuosien läpi, jolloin tarjolla oli muitakin kiinnostuksen kohteita.


    60-luku  - Kokeilua ja suunnan etsimistä

    Keskikoulun viidennellä luokalla mukaan tuli vahvasti jazz.  Uskoisin, että nimenomaan jazz on ollut se pitkäjänteinen kaari, joka on kannatellut kaikkea myöhemmin tapahtunutta, niin musiikkiin liittyvää opiskelua ja tutkimusta, kuin myös soittamista sekä sävellystyötä, jota Arto Koskinen on koko elämänsä ajan tehnyt.   

    Pianon lisäksi Koskinen alkoi soittaa myös trumpettia.  Soitinvalinta tuli ajankohtaiseksi kun kouluun perustettiin torvisoittokunta vuonna 1962.  Soittokunnan lisäksi Koskisen trumpettia tarvittiin myös Heikki Kasarin johtamassa Someron yhteiskoulun tanssiyhtyeessä.  Sen jälkeen tuli vuoroon Rauli ”Badding” Somerjoen ensimmäinen yhtye The Five Yes, jossa soittimena oli urut.  Someron yhteiskoulu oli myös yhteisenä nimittäjänä Mauri Antero Nummiseen, jonka johtamiin useisiin erilaisiin avangarde/underground -kokoonpanoihin (mm. Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtye) Koskinen osallistui pianistina sekä urkurina vuosina 1965-72.

    Helsinkiin muutettuaan Koskinen alkoi tosissaan opiskella trumpetin soittoa Sibelius-Akatemiassa 1966. Siellä hän joutui kuitenkin toteamaan, että soitinvalinta ei ollut hänelle sopiva, trumpetti oli liian raskas soitin.  Opinnot keskeytyvät seuraavana vuonna.

    Toukokuussa 1967 Suomessa vieraili Jimi Hendrix.  Vierailu vaikutti yhtä järisyttävästi Koskiseen kuin moneen muuhunkin tuon ajan nuoreen muusikkoon.  Rock-musiikki oli iskostunut mieleen jo Beatlesin ja varsinkin Rolling Stonesin ansiosta.  Luonnollinen vaihe kehityksessä oli siirtyä Rock-musiikin pariin, ja suoraan kotimaiselle huipulle.  Koskinen soitti seuraavat pari vuotta 1967-68 Jormas-yhtyeessä, joka mielestäni oli sen ajan kovin yhtye.  Siellä hän sai lisänimekseen Mamba.  Mamba’s Tune oli  hänen ensimmäisen levytetyn sävellyksensä nimi Jormasin Sincerely-albumilla.  Arto ”Mamba” Koskinen ja Matti Oiling toivat pientä jazz-nyanssia yhtyeen soitantaan.

     60-luvun puolestavälistä alkaen alkoi Koskisen kiinnostus kasvaa intialaiseen musiikkiin.  Pekka Gronow oli yksi henkilöistä, joka esitelmillään herätteli kiinnostusta.  1968 alkoikin intialaisen musiikin tutkiminen sekä itseopiskelu Ilmari Krohnin sävellysoppaan avulla.  Pyrkimyksenä oli löytää uudenlainen lähestymistapa intialaiseen musiikkiin - itämaisen ja länsimaisen musiikin synteesi.

    Intialaisen musiikin kuuntelu ja perehtyminen alan kirjallisuuteen johti myös toiseen välttämättömään opiskeluaiheeseen.  Koskinen joutui opettelemaan sanskritin ja hindin kieltä.


    70-luku -  Opiskelua ja ensimmäiset sävellystyöt albumiksi

    Koskisen suunnitelmissa oli toteuttaa soololevy, joka olisi koostunut hänen omista sävellyksistään.  Sävellykset olisivat ilmaisseet hänen näkemyksiään intialaisesta musiikista.  Parin vuoden tiiviin opiskelun ja kokeilun jälkeen hän kuitenkin toteaa tietonsa intialaisesta musiikista riittämättömäksi.  Tästä seuraa päätös lähteä paikanpäälle Intiaan. 

    1973 Koskinen matkustaa Delhiin. Bharatiya Kala Kendra Collegessa hän opiskelee kahden kuukauden ajan klassista laulua opettajanaan S.K. Banerjeen.  Palattuaan takaisin Suomeen, hän hakee apurahaa opiskelua varten.  Opetusministeriö myöntääkin apurahan, ja 1974 Koskinen pääsee jatkamaan aloittamaansa opiskelua New Delhissä.

    Intiassa kului kolme vuotta.  Nuo vuodet pitivät sisällään intensiivistä opiskelua.  Koskinen itse kertoo opettajastaan, että ”… arvostetun opettajani S.K. Banerjeen vankka muusikkous ja inspiroiva persoona. Hänen vakavuutensa ja vilpittömyytensä taiteilijana ja ihmisenä olivat kuin hindustanilaisen musiikin ytimen ruumiillistuma”.

    Kolmen Intiassa vietetyn vuoden aikana Koskinen tunsi saavuttaneensa tärkeimmän tavoitteensa - oppiminen säveltämään intialaista musiikkia ammattimaisella tasolla.  Ensimmäisenä vuotena hänellä oli laulutunteja kolmena päivänä viikossa.   Muutettuaan lähelle opettajaansa hän pystyi kaksinkertaistamaan oppituntiensa määrän. Opetusjärjestelmään kuuluu ulkoa opettelu, kaikki materiaali opetellaan säe säkeeltä korvakuulolla ja painetaan muistiin. Oppimiseen kuului myös luonnollisesti paljon huippumuusikkojen konserttien kuuntelua.

    Huhtikuussa 1977 Koskinen suoritti intialaisen klassisen laulumusiikin diplomin Bharatiya Kala Kendra Collegessa. Intian vuodet muodostivat perustan kaikelle hänen tulevalle sävellystyölleen.  Hän tunsi löytäneensä oman tyylilajin niin melodian, harmonian kuin rytminkin osalta.

    Suomeen palattuaan Koskinen perusti 1979 ensimmäisen yhtyeensä.  Yhtyeen nimi oli Bairaagi, joka tuli samannimisestä raagasta ja on sanskritin kieltä tarkoittaen askeettia. Yhtyeessä soittivat  Arto Koskinen, piano, Tommi Parko, kitara, Raimo Lyly, tanpura, Igor Sidorow (Erkki Summala), tenorisaksofoni, Make Lievonen, basso ja Samppa Salmi, rummut. 


    80-luku -  Maailmanmusiikkia ja sävellystyötä

    1980 Bairaagi muuttui Middle-earth Band (J. R. R. Tolkienin romaaneista)  nimiseksi yhtyeeksi, joka koottiin hivenen uusiksi levytystä varten.  Nyt kokoonpanossa soittivat Arto Koskinen (piano), Pekka Pöyry (sopraanosaksofoni, huilu, alttohuilu), Tommi Parko (kitara), Make Lievonen (basso), Jukka Wasama (lyömäsoittimet) ja Raimo Lyly (tanpura).  

    Julkaistun levyn nimi oli The Thoughtful Bride, ja siinä olevista kahdeksasta kappaleesta oli Koskisen säveltämiä kuusi: Akbar, Childhood, Faithful, Luthien, Old age ja Work while it is day.  Yhtyeen musiikki on luokiteltu maailmanmusiikiksi, vaikka käsitettä varsinaisesti alettiin käyttää vasta vuosikymmenen loppupuolella.

    Midle Earth Band hajosi Pekka Pöyryn äkillisen kuoleman 4.8.1980 jälkeen.

    Koskinen muutti takaisin Somerolle, jossa hän aloitti soittotuntien antamisen.

    Sävellystyössään hän syventyi tutkimaan ja kokeilemaan uutta tyylilajia.  Siinä hän yhdisti eurooppalaista polyfoniaa, aasialaista melodiikka sekä afroamerikkalaista rytmi- ja harmoniakäsitystä.  Hän sävelsi useita kokeellisia polyfonisia teoksia, jotka olivat pienimuotoisia sekä kaksiäänisiä.  Etsitty säveltämisen metodi ei ollut aivan vielä löytynyt.

    Sävellysprojektin keskeytti 1987 uuden yhtyeen kokoaminen.  Koskisen toinen yhtye, Karuna, näki päivänvalon. Karuna on sanskrittiä ja tarkoittaa myötätuntoa. Karunan kokoonpanossa soittivat Arto Koskinen (piano), Eero Mieho (harppu, kosketinsoittimet) Soile Pohjasniemi (sello, kosketinsoittimet), Timo Pyhälä (basso) ja Samppa Salmi (cimbalom, säveliin viritetyt rummut, mridangam).  Yhtye esitti Koskisen 80-luvulla tekemiä sävellyksiä.


    90-luku - Sävellysmetodin löytyminen ja pääteoksen syntyminen

    1990 Karuna levytti albumin Space for Truth.  Studiossa olivat edellä mainittujen muusikkojen lisäksi: Jari Hongisto (pasuuna, tuuba), Sami Hurmerinta (kitara, bassokitara), Eeva Koskinen (tambura), Pentti Lahti (huilut) sekä Luis Ramirez (viulu).   Levyllä yhdistyi monenlaisia aineksia, pohjana olivat kuitenkin pohjoisintialainen melodiikka, eurooppalaiset harmoniat sekä afroamerikkalaiset improvisaatiot.  Sieltä löytyy kuitenkin myös slaavilaista, balkanilaista ja persialaistakin musiikkiperinnettä.

    Karuna jäi hyvin lyhytikäiseksi, se hajosi pian levyn ilmestyttyä.  Koskinen keskittyi tutkimustyöhönsä, kauan etsitty polyfoninen sävellysmetodi alkoi muotoutua. 

   
    1997 tapahtui suuri muutos Koskisen uralla.  Reumaattiset kivut alkoivat rajoittaa omaa soittamista ja opetustyötä.  Hän oli antanut lähes kaksi vuosikymmentä soittotunteja, mutta nyt täytyi pianonsoitto ja opetustyö lopettaa.  Koskinen keskittyi pelkästään sävellystyöhön.

    Vuosina 1993–2000 Koskinen sävelsi kuusi keskeistä pianosävellystä: Fantasia in Saranga, Fuga indiana, Fuga libera, Triamonia, Fantasia in Yaman ja Fuga seria.  Kun näihin vielä lisättiin jo aiemmin 1987 sävelletty Preludi, oli Fuga indiana -niminen kokonaisuus valmis.

    2000-luku - Fuga indiana sekä runojen kääntämistä ja säveltämistä

    Fuga indiana on Arto Koskisen pääteos.  Se on pianosävellyskokoelma, joka sisältää seitsemän osaa. Fuga indiana perustuu aasialaisperäisen melodiikan ja eurooppalaisen polyfonian lisäksi afroamerikkalainen rytmiikkaan sekä erityisesti bluestonaliteettiin perustuvaan harmoniakäsitykseen. Fuga indianan kantaesitys tapahtui Helsingin juhlaviikoilla 2003 Joonas Ahosen esittämänä.  Konserttitaltiointi radioitiin kokonaisuudessaan kahdesti vuonna 2004.

    Fuga indiana sai erittäin hyvät arvostelut, ohessa otteita kahdesta:

    ”Uutta teostaan tai oikeammin pianosävellyskokoelmaa Fuga Indianaa Koskinen kehitteli 1987-2000. Sen ensiesitti vasta nyt klassisessa Maj Lind pianokilpailussa finaaliin päässyt ja Piirpauke-yhtyeessä soittava Joonas Ahonen….. Ja mitä tapahtui: kaikki kuuntelivat jazzklubissa hiiren hiljaa lähes tunnin kestäneen pianoteoksen vaikuttuneina…. Koskisen paletti varioi rikkaasti intialaisia ja läntisiä lähteitä menettämättä musiikin kaikkiyhteistä syvyyttä. -Lopulta Ahosen tulkinta teki kaikesta taidetta. Hän soitti täysin papereista jopa nuotin kääntäjän avustuksella, mutta sai vaikeimpiinkin modaalisiin liruihin kosketuksen improvisatoristen kykyjensä ansiosta.
(Jukka Hauru, Helsingin Sanomat 5.9.2003, Jumo Jazz Clubin konsertista Helsingin juhlaviikoilla 3.9.2003)"
 
    ”Fuga indiana” on pitkän työn, oivallusten ja suurten haasteiden kohtaamisesta syntynyt voimannäyttö, jossa intialainen yksiäänisyys ja länsimainen polyfonia, historialliset rakenteet ja improvisatorinen vapaus kohtaavat toisensa hedelmällisellä tavalla. Arto Koskisen levy on aarreaitta, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa.
 (Erkki Lehtiranta, Minä Olen 3/2005)"
 
    Säveltäjän Arto Koskisen omana levytyksenä teos ilmestyi 2005, kustantajana somerolainen kirjatalo Amanita.  CD:nä ilmestyneen äänitteen lukemistona on Koskisen essee Fuga indiana, itämaisen ja länsimaisen musiikin synteesi sekä säveltäjän johdanto sarjan yksittäiskappaleiden sisältöön.

    Koskisen reumaattiset kivut diagnosoidaan fibromyalgiaksi.  Pianon sijasta hän on nyt keskittynyt klavikordin soittoon sekä laulumusiikkiin. Persialainen vokaalimusiikki on viimeisin uusi opiskelun ja tutkimuksen kohde.  Siihen hänet johdatti runouden ja musiikin keskinäisen suhteen pohdinta.

    2010 Someron seurakuntakeskuksessa kantaesitettiin Laulu suuresta kaipuusta.  Se on laulusarja Tagoren, Jalaluddin Rumin, Juan Ramon Jimenezin ja Niilo Rauhalan runoihin. Laulut esitti Sanna Pietiäinen ja Koskinen itse säesti pianolla.

    Samalla kokoonpanolla 2012 oli toinen kantaesitys: Kuolematon kevät, joka puolestaan on laulusarja Saima Harmajan runoihin.  Se esitettiin myös Saima Harmajan 100-vuotis juhlatilaisuudessa keväällä 2013 Helsingisssä  Balderin salissa.

    Ja työ jatkuu, luova ihminen ei jää koskaan eläkkeelle.  Kunnioitusta tuntien odotan mielenkiinnolla seuraavan projektin valmistumista.  En tiedä mikä se on, mutta jotakin on varmasti tälläkin hetkellä syntymässä. Loppuun vielä lainaus Koskiselta hänen suhteestaan Harmajan runoihin:

    ”Juuri tämä sisäinen soiminen ja sisäisyydestä kehkeytyvä ulkoinen muoto tekee Harmajan runoudesta elävää ja musikaalista sanan syvimmässä merkityksessä. Harmaja on kiitollista sävellettävää, koska hän – samoin kuin Kivi, Rumi ja Tagore – on löytänyt runouden ja musiikin yhteisen alkulähteen. Siksi hänen säkeensä muuntuvat musiikiksi kuin itsestään.”


 
Linkkejä:

http://www.artokoskinen.com

http://www.amanita.fi/Fugaindiana.htm


Arto Koskisen musiikkiin pääsee tutustumaan hänen kotisivuiltaan löytyvien linkkien kautta.

 Fuga indiana CD on ostettavissa ainakin oheisesta linkistä:

http://lahjakirjat.com/store/index.php?main_page=index&cPath=5&zenid=1aeff13ab352c41b1647c09b778c9861

Perhana! Kuvia Helsingistä 7

   Kiirettä ja kummajaisia

    Tavallinen lauantai-iltapäivä Helsingin keskustassa.  Joulu ei aivan vielä paina päälle, mutta kiireisiä ihmisiä ryntäilee joka puolella.  Suurimmalla osalla näyttäisi  päämäärä olevan kirkkaana mielessä, mutta joskus on joukossa joku, joka erottuu kiireettömyydellään.  Valokuvissa heidät huomaa helposti, kiireettömyys nostaa heidät ihmisvilinästä tarkentamalla heidän piirteensä.

Uutisvirrassa pulikointia

 
    Ei ole mitään sanottavaa eikä kirjoitettavaa.  Kynässä olisi kyllä mustetta ja paperiakin riittäisi.  Aamun lehti oli normaalin paksuinen, aamutelevisiosta tulee juttua ja uutista toisensa perään.  Ikkunasta katsoessa ihmiset näyttävät kiireisiltä, autot rynnivät parkkipaikalta ja ratikat jolkottavat päämäärätietoisina kiskoillaan.  Luulisi siitä jutunjuurta riittävän.

    Finnairin lakko alkaa tai sitten ei ala.  Oikeudessa käsitellään työpaikkakiusaamista.  Pekka Puskalle etsitään seuraajaa.  Obama paikkailee terveyslakiaan.  Medvedev saa lähteä jos vastustaa Putinia.  HPK kiri jatkoaikavoittoon.  Filippiinien myrskyuhrit saavat lopultakin apua.  Hawkit lentokieltoon.  Erikoissairaanhoidon rahoista riita.  Marja Mattlar esittää laulunsa Itkijänainen.

    Koko ajan tapahtuu, mutta minulla ei ole mitään sanottavaa.  Kaikki muut sanovat ja kirjoittavat.  Puhuvat puolestani.  Osallistuvat keskusteluun, elävät hetkessä ja uutisvirrassa.  Heidän tekemässään uutisvirrassa minäkin elän.  Virta tuo ja virta vie maailman tapahtumia.  Eivät ne tässä ehdi pysähtyä, uudet puskevat jo päälle.  Ei niihin ehdi tarttua kiinni, ja jos ehtiikin, kohta ne jo lipeävät otteesta.

    Totuuden nimissä on pakko myöntää: eivät ne kaikki uutiset ja maailmantapahtumat edes kiinnosta.  Miten ne minun maailmaani vaikuttaisivat, miten ne elämääni koskettaisivat. Hesarin uutisotsikot 24 tunnin ajalta.  Montaako klikkasin?  Montako niistä luin loppuun?  Entä sinä?

    Onnekseni ei kukaan enää odotakaan minulta kannanottoa päivän kysymyksiin.  Ja onneksi kenenkään muun elämiseen ja olemiseen tällä seikalla ei ole pienintäkään merkitystä.  Elämä kulkee rataansa vaikka en tätäkään olisi kirjoittanut.  Tai vaikka kirjoitinkin. 

    Vanhan miehen elämässä on se erinomaisen asia, että kukaan ei häneltä enää odota mitään.  Kunhan pitää itsestään huolen ja muistaa lääkityksen.  Hyvin vapauttavaa.  Hyvällä omallatunnolla voin nyt istua nojatuoliin ja ottaa Alice Munron seurakseni.  Sitten, jonkin ajan kuluttua, vedän takin niskaan, lippiksen päähän ja lähden kaupungille kahville.

    Uutisvirrasta välittämättä.

Someron yhteiskoulun poikia

 
    Arto sai uudeksi nimekseen Ernest (muistaakseni), minä Peter.  Luokanvalvojamme Fräulein Halme, joka opetti meille myös saksaa, risti koko luokan uudelleen heti keskikoulun ensimmäisellä tunnilla 1.9.1958 Someron yhteiskoulussa.  Se oli osa opettajamme kunnianhimoista suunnitelmaa, jolla piti tehdä meistä jukuripäistä alttiimpia saksan  kieliopin hienouksille. Puhuttelisimme toisiamme saksalaisilla nimillä ja olisimme ikään kuin pieni saksalainen yhteisö.  Oppimistulokset olivat valitettavasti kuitenkin hyvin vaihtelevia.  Viiden vuoden kuluttua minä ja muutama muu kovakalloinen saimme keskikoulun päästötodistukset vasta saksan kielen ehtojen suorittamisen jälkeen.  Eikä siitä missään tapauksessa voi syyttää opettajaamme, hän kyllä teki sen mikä tehtävissä oli.  Minultakin vaan yksinkertaisesti puuttui motivaatio: mitä ihmettä Somerolla tekisin saksan kielen taidolla.

    Arto oli melkoinen vauhtipyörä: pienikokoinen, vikkelä liikkeissään ja nokkela.  Missä Arto liikkui, siellä tapahtui aina jotain.  Ja jos joskus tuli  pientä skismaa jonkun kanssa, apuun tuli Keijo, jonka suojeluksessa oli turvassa.  Keijo oli luokkamme rotevin kooltaan ja niin hyväntahtoinen, että häntä ei saanut mitenkään suuttumaan.  Hän ratkaisi ongelmatilanteet voimakkaalla olemuksellaan sekä myhäilyllään.

    Arton kanssa alkoi vähitellen löytyä monenlaisia yhteisiä kiinnostuksen kohteita.  En jaksa muistaa, missä järjestyksessä näitä kiinnostavia juttuja löytyi, eikä sillä järjestyksellä niin merkitystä olekaan.  Monilla niillä on kuitenkin ollut minulle hyvin kauaskantoisia seurauksia, niiden varassa minusta on kasvanut sellainen kuin nykyään olen.  Täytyy olla kiitollinen, että silloin löysin kaverin joka oli kiinnostunut samoista asioista - tai oikeastaan niitä kiinnostavia asioita syntyi uusia koko ajan, ei niitä ollut valmiina olemassa.  Ei ainakaan kaikkia.  Yhtäkkiä vaan huomattiin, että hei, tämähän on mielenkiintoista.

    Linnut olivat jossakin vaiheessa kiintoisa harrastus.  Kierrettiin pitkin niittyjä ja rantoja kiikarin, lintukirjan ja muistivihkon kanssa.  Pidettiin lintupäiväkirjaa, opeteltiin latinankielisiä nimiä.  Ensin keväällä ilmestyi Alauda arvensis, sitten Fringilla coelebs, Motacilla alba ja viimein Hirundo rustica.  Kirjastosta etsittiin kaikki lintuja käsittelevät teokset ja biologian tunneilla lintuja käsiteltäessä olikin sitten tilaisuus loistaa.  Kirjastossa toki vietettiin usein aikaa muidenkin teosten kuin lintukirjojen parissa. 

    Urheilullisista harrastuksista koripallo oli ylitse muiden.  Innoittajana oli Harlem Globetrotters, tuo mahtavaa koripalloshowta Suomessakin esittämässä käynyt joukkue.  Taidettiin olla aika hyviäkin, koska kerran voimistelutunnilla pelattiin voitollisesti kahdestaan luokan muista koostuvaa joukkuetta vastaan.

    Postimerkit olivat jossain vaiheessa iso juttu.  Siinä paneuduttiin tosissaan filatelian saloihin.  Kirjakaupasta ostettiin postimerkkipakkauksia, kierrettiin tuttujen vinteillä etsimässä vanhoista korteista ja kirjeistä merkkejä ja taidettiinpa siinä Arton isoveljen kokoelmaakin vähän verottaa.  Koululla toimi muistaakseni myös postimerkkikerho, mutta siinä oli vanhempia oppilaita eikä siihen oikein arvannut lähteä mukaan.  Harrastus on kuitenkin säilynyt, Suomi-merkkien kokoelma karttuu edelleen.

    Olihan sitä monenlaista muutakin yhteistä harrastusta shakkia ja lennokkien rakentelua myöten.  Kaiken ylitse tuli sitten kuitenkin musiikki.  Arto oli opiskellut jo muutaman vuoden pianonsoittoa dir. mus. Herman Kantolan opastuksella.  Mutta sitten astui kuvaan jazz, eikä siitä maailmasta enää paluuta ollut.  Suuri merkitys oli sillä, että Arton vanhemmat veljet omistivat jazz-levyjä.  Niitä käytiin koulun jälkeen kuuntelemassa, useimmiten luvatta, joten äkkilähtöön piti aina olla varautunut.  Siellä kuunneltiin Art Blakeys Jazz Messengersiä, Modern Jazz Quartettia, Charlie Parkeria, John Coltranea sekä monia muita jazzin virstanpylväitä.  Omia levyjäkin tietysti pyrittiin hankkimaan, mutta Somerolla se oli hyvin hankalaa, tarjonta oli hyvin minimaalista.

    Jazz-musiikin äänenkannattaja Rytmi-lehti tuli oikein postin kantamana kotiin ja siitä ahmittiin taustatietoa, konsertti- ja levyarvosteluja sekä uutisia.  Rytmin legendaariselta toimittajalta Raita Outiselta on jäänyt mieleen muutamia sanontoja hänen värikkäistä kirjoituksistaan.  Ornette Colemanin free-jazzista hän kirjoitti ”animaalisessa avantgardisuudessaan fantastisen suggeroivaa”.  Jimmy Giufren konsertin jälkeen hän otsikoi juttunsa ”Korkealla lentävät Giufren linnut”.  Count Basie puolestaan sai elämään jääneen kommentin pianosoolostaan kappaleessa The Kid From Red Bank ”svengaa kuin hirvi”.

    Idoleitaanhan nuoret aina tuovat tavalla tai toisella näkyvästi esille, me ilmaistiin se kirjoittelemalla kirjojen ja vihkojen kannet täyteen muusikoiden nimiä.  Pidettiin keskenämme kilpailuja, kumpi seuraavan koulutunnin aikana muistaa useamman saksofonistin tai pianistin tai basistin nimen.  Jazzista piti aina ja joka paikassa puhua niin että muut usein jo hermostuivat.  Oltiin kuin lähetyssaarnaajia käännytystyössä.  Me kaksi vastaan muu luokka, käännytettäviä oli paljon.

    Tuo aika ja jazziin lumoutuminen vaikuttivat kummankin meidän elämään.  Arto opiskeli muusikoksi, on nykyään arvostettu pianisti, säveltäjä ja klavikordisti.  Minulle musiikista tuli harrastus johon jonkun verran on sisältynyt myös opiskelua ja soittoa.  Ilman jazz-musiikkiin tutustumista olisi harrastus jäänyt varmaankin paljon suppeammaksi, monta ovea olisi jäänyt avaamatta, monta kokemusta kokematta.

    Ehdittiin me sentään soittaa samassa orkesterissakin, vaikka tiet keskikoulun jälkeen erosivatkin viideksikymmeneksi vuodeksi.  Ollessamme keskikoulun viimeisellä luokalla koulu sai ymmärtääkseni lahjoituksena pienen soittokunnan verran puhallinsoittimia, torvia.  Koululle tietysti perustettiin heti puhallinorkesteri, jonne kiinnostuneet saivat ilmoittautua.  Me Arton kanssa oltiin varmaan ensimmäisinä paikalla perustamistilaisuudessa ja muutenkin meidän luokka taisi olla aivan yliedustettuna orkesterissa.  Soittimien jaossa oppilaan koolla  oli selvästikin merkitystä: Arto sai trumpetin, minä tenoritorven, Keijo bassotorven ja muut siitä väliltä.  Silloin sain ensikosketuksen nuoteista soittamiseen sekä ennen kaikkea yhdessä soittamiseen.  Siinä oli todellista oppimisen riemua.  Ensimmäinen esiintyminen oli viimeisenä keväänä koulun juhlassa.

    Keskikoulun jälkeen muutin Espooseen, Arto jäi aluksi Somerolle.  Arton opiskelu sekä ura alkoivat suuntautua yhä selkeämmin musiikin pariin ja kauaksi maailmalle.  Se onkin sitten jo kokonaan oma tarinansa, josta muutama sana vähän myöhemmin.  Nykyään Arto asuu, tai itseasiassa on jo pitkäänkin asunut jälleen Somerolla.  Ollaan kevään ja kesän aikana tavattu pari kertaa.  Edellisestä tapaamisesta ehti kulua viisikymmentä vuotta.

 Linkistä pääsee tunnelmoimaan The Modern Jaxx Quartetin (Milt Jackson (vibraphone), John Lewis (piano), Percy Heath (bass), Connie Kay (drums)) kanssa: Softly, as in a Morning Sunrise (1955)

 http://www.youtube.com/watch?v=crCxefHCLJA&list=PLtD20jgLGDle4JwwYR-LvJFIeBGwdgQ6_&index=6

Muistoja 70-luvulta

 
    Eilisessä postauksessani kirjoitin Grandolasta ja neilikkavallankumouksesta.  Siihen liittyvässä kommentissaan Marmustoi mainitsi, että vallankumouksen lähtömerkkinä soitettu Grandola, Vila Morena ei ollut jäänyt hänen mieleensä.  Kun vuosien varrella tuo sama tapahtuma on tullut tuttavien kanssa puheeksi, olen kuullut useimmiten saman asian.  Ei heidänkään mieleensä ole jäänyt tuo laulu millään tavalla.  Se tuntuu olevan siis aivan normaalia, ei siinä mitään ihmettelemistä.  Sen sijaan aloin miettiä, että miksiköhän sitten minulla tuo lähestymistapa tiettyihin asioihin ja niiden muistamiseen on sellainen kun on.

    60-luvun loppu sekä 70-luku oli minun kohdallani sitä maailmanparannusaikaa, joka useimmilla nuorilla ihmisillä ainakin noina vuosikymmeninä kuului asiaan.  Suomessa ei ollut varmaan ainoatakaan rauhanasiaan, solidaarisuuteen, kansojen vapaustaisteluun, imperialisminvastaisuuteen, työväen ja opiskelijoiden oikeuksien puolustamiseen, kulttuuri kansaa palvelemaan, jne liittyvää liikettä, jossa en jollakin tapaa olisi pyrkinyt olemaan mukana.  Muistan vieläkin selvästi sen palavan tunteen, jolla tietoa ja kokemusta piti hankkia - kaikkea piti seurata, kaikkeen piti osallistua.

     Tuon ajan tapahtumiin nivoutui Uusi Laulu -liike, joka Suomessa oli hyvin vahva.  Se kuvasti aikakauden tapahtumia tavalla, joka voimakkaasti vetosi tunteisiin.  En ole varma, olisinko niin innolla ollut kaikessa tuossa toiminnassa mukana ilman tuota musiikkia.  Ilman Kaj Chydeniusta, Eero Ojasta, Toni Edelmannia ja Koiton Laulua.  Ilman Agit Prop -yhtyettä ja Kom-teatterin kuoroa.  Musiikki oli elämässäni ollut jo lapsesta saakka merkittävässä asemassa.  60-luvun puolivälissä oli vuorossa bändikausi, jolloin sai olla mukana nuorisomusiikin kehityksessä.  70-luvulla tuli Uusi Laulu -liike, ja taas sai tuntea olevansa mukana.  Parantamassa maailmaa musiikin avulla.
  

    
    Hyviin moniin elämäni aikana tapahtuneisiin asioihin, olivatpa ne tapahtuneet missä tahansa, on ikään kuin nastalla liitetty keltainen lappu, jossa on joku laulu tai sävellys sekä valokuva.  Miksi?  70-luvulla sadat ohjelma- ja lauluryhmät, kuten muutkin kulttuurityöntekijät eri puolilla maailmaa, ottivat kantaa tapahtumiin kirjoittamalla runoja, säveltämällä lauluja ja esittämällä niitä erilaisissa joukkotapahtumissa.  Tämä tapahtui hyvin nopeasti; kun uutinen tavoitti ihmiset, oli kantaaottava laulu melkein saman aikaisesti valmiina. 

    Minulla musiikki on aina ollut vahvin tunteisiin vaikuttava ulkoinen ärsyke.  Kun sitten maailmalta tulleet uutiset lehti- ja tv-kuvineen yhdistyivät kantaaottavaan lauluun, oli tunnetason side tapahtumaan valmis.  Ne tuntuvat istuvan edelleen hyvin sitkeästi.  Ei siinä sen kummemmasta ole kysymys.

    Tällaisia yhteyksiä asioille syntyi siis 70-luvulla.  Nykyään en ole huomannut aivan vastaavanlaisia asiayhteyksiä päässäni syntyvän.  Syitähän on tietysti monia: maailma on muuttunut, itse olemme muuttuneet, siinä tärkeimmät. 

    Mutta kyllä edelleenkin musiikki - kuva - tilanne liittyvät vahvasti toisiinsa. Yksi näistä kolmesta tuo useimmiten kaksi muutakin mieleen.  Tuohon kun voisi vielä liittää nimet, niin eihän tässä mitään hätää olisikaan muistojen kanssa.

Grandola ja neilikkavallankumous

 
    Vallankumoukset ovat aina olleet joltakin kantilta katsottuna tarunhohtoisia.  Niihin on sisältynyt vallankumousromantiikkaa.  Ne ovat synnyttäneet sankareita, joita vuosikymmenienkin jälkeen ihannoidaan ja suorastaan palvotaan.  Hyväksi esimerkiksi kelpaa Che Guevara, lääkäri, köyhien puolustaja, sissitaistelija ja aatteensa puolesta kuollut.

    On myöskin tarunhohtoisia vallankumouksia, joihin ei liity sissitaisteluja, verta eikä kyyneleitä.  Tai kyyneleitä kyllä, mutta ilonkyyneleitä.  Sellainen oli Portugalin neilikkavallankumous.  Tuosta päivästä, 25.4 1974, kerrotaan monia tarinoita, jotka elävät ja kasvavat ihmisten kertomuksissa. 

    Tämä kertomus tapahtumista on varmasti ainakin hyvin lähellä totuutta.  Tämän kuulin jo silloin aikanaan heti vallankumouksen tapahduttua ja sitä kerrotaan yhä.

   
    Ensin vähän taustatietoa tuohon hetkeen.  Portugalia hallitsi oikeistolainen sotilasjuntta, joka oli ottanut vallan itsevaltaisen pääministerin Antonio de Oliveira Salazarin jälkeen vuonna 1968.  Pääministerinä toimi Marcelo Caetano, joka jatkoi siirtomaasotia kansallisia itsenäisyysliikkeitä (Angolassa, Mosambikissa jne.) vastaan.  Kenraali Antonio de Spinola erotettiin, koska hän oli arvostellut siirtomaapolitiikkaa.  Armeijaan oli kutsuttu radikaaliopiskelijoita, jotka olivat ylenneet nopeasti hyvän koulutuksensa johdosta.  Tämä vasemmistoupseeristo perusti 1973 salaisen Asevoimien liikkeen (MFA), jonka johdossa toimi Otelo Saraiva de Carvalho.  MFA:n tavoitteena oli vallankumous ja sen eturintamaan kuului myös Francisco da Costa Gomes.

    Portugalin kansallinen radio näytteli merkittävää osaa 25.4.1974 tapahtumissa.  Edeltävänä iltana radiossa soitettiin E depois do adeus, joka oli merkki vallankumouksen aloittamisesta kapinallisille upseereille ja sotilaille.  Puolenyön jälkeen, kello 00.15, radiossa soitettiin Jose Afonson säveltämä Grandola, Vila Morena.  Se oli merkki siitä, että kaikki sujui suunnitelmien mukaan ja että oli aika marssia ulos varuskunnista ottamaan haltuun strategiset kohteet.

    MFA määräämää ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten tuhansittain ihmisiä tulvi kaduilla käsissään kevätkukkasia, neilikoita.  Sotilaat laittoivat neilikoita kivääreidensä piippuihin merkiksi vallankumouksen verettömyydestä.  MFA otti haltuunsa Lissabonin sotilaspoliisiaseman ja Caetano karkotettiin Brasiliaan. Maan johtoon nimitettiin väliaikaisesti sotilasjuntta, johtajanaan kenraali Antonio de Spinola, joka samalla toimi Portugalin presidenttinä.

    Pian vallankumouksen jälkeen ennakkosensuuri lopetettiin ja poliittiset vangit vapautettiin.  Portugali vetäytyi siirtomaistaan.  Myös maareformin toteuttamisesta  päätettiin.

    Vallankumous siis sai nimensä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissa.  Vallankumous oli veretön.  Mielestäni kiehtovinta tapahtumien kulussa, niiden alkuunpanossa, oli tuo radion käyttö.  Grandola, Vila Morena, vaikuttava marssilaulu, jäi historiaan ja nosti tunnetuksi Grandola nimisen pienen kylän Setubalissa.

   
    Neilikkavallankumouksen vuosipäivä eli Vapauden päivä on Portugalissa kansallinen vapaa- ja juhlapäivä.  Tämä oli kaunis tapa toteuttaa vallankumous, historiassa ehkä ainutlaatuisin.

Tässä pari linkkiä tuohon mainittuun lauluun, jälkimmäinen myös suomenkielellä:

http://www.youtube.com/watch?v=Ha-h5bPSxQE

http://www.youtube.com/watch?v=VxgWBRb-LQ4

Oodi marraskuulle

    Marraskuu koettelee ihmispolon sitkeyttä.  Sade hakkaa tuulen antamalla voimalla ikkunaan.  Parvekelasit paukkuvat:  ”Tästä et kyllä tolkussa selviä,   yritäpäs nyt lähteä kolostasi surkimus, kyllä sinut ryöpätään”. 

    Makkarasoppaa tekisi ihmispolon mieli, mutta ei löydy jääkaapista aineksia.  Wilhelmit paistattelevat kaupan kylmähyllyssä, perunat kaupan laareissa ja keittojuurekset kaupan pakastealtaissa.  Sateen suojelussa, tuulen varjelussa, kuivin jaloin tavoittamattomissa.  Nälkäänkö näännyttää on marraskuulla tarkoitus. 

    Ei väliä, mistä ikkunasta taivaalle tähyät.  Samanlainen vesi valuu ruutua alas niin pohjoisessa kuin etelässä.  Taivas täyttä harmaata, pilvet matalalla.  Älä kuvittele ulos pääseväsi.  Sytytä valot, että paremmin näkisit  oman toivottoman tilanteesi.  Nyt rulettaa marraskuu.

    On neljäs marraskuuta, tämä on vasta harjoittelua.  Kohta lämpömittareista näkyy sinistä, tuuli kasvattaa vauhtia mereltä kaduille pyyhkäistessään.  Mukanaan tuuli tuo räntää ja kohta perään lunta.  Kaikki muuttuu tasaisen harmaaksi, et huomaa rajaa jossa maa vaihtuu ilmaksi, meri taivaaksi, räntä lumeksi, syksy alkutalveksi.  Jos vielä sateella tohditkin kauppareissulle, niin yritäpäs nyt.  Takuuvarmasti vaakasuorassa kiitävä räntä löytää takinhupun alle, hihansuista sisään ja housunlahkeiden alta kenkää kostuttamaan.

    Älä ihmispolo yritä löytää mitään positiivista marraskuusta, ei sitä kukaan tosissaan ota, hulluna pitävät.  Valita ja vaikerra, näytä negatiivisuutesi.  Älä puhu mitään kynttilöiden polttamisesta, hapen vaan syövät ilmasta ja pienhiukkasin myrkyttävät keuhkot.  Älä yritäkään mitään suklaasta ja hyvästä kirjasta - suklaa lihottaa, nostaa kolesterolia ja kauppalaskua.  Ja kirjamakusihan tiedetään.  Ei mitään mahdollisuutta, nyt on marraskuu.

    Ja silloin kun on marraskuu, silloin todellakin on marraskuu.  Sitä vastaan on turha yrittää.  Aina se on voiton saanut, kaiken osaaville, kaiken taitaville ja kaiken tietäville paikkansa osoittanut.  Aina se on kengät kastellut ja puseron alle tunkenut.  Aina se on yhtä riemuissaan nurkissa pyörinyt ja autioilla kaduilla voimiaan esitellyt.  Aina se on aikansa kestänyt, sitten tyytyväisenä joulukuulle tilaa tehnyt.  Varmuudella tiennyt, että jos kaiken jälkeen  joku uhmakas vieläkin hymyillä yrittää, adventtisohjoon sekin lopulta hyytyy. 

    Marraskuu, harmautta ja surkeutta, ikävää ja ilottomuutta - sitä meillä riittää.  Ei ihme, ettei small talk luonnistu.