Auttaisikohan Maamme-laulu?

    Me elämme niin paljossa mukana, olematta kuitenkaan mukana.  Jatkuvana virtana tajuntamme täyttää erilaiset uutiset eri puolilta maailmaa.  On sotia ja levottomuuksia, on onnettomuuksia.  Joku joidenkin mielestä tärkeä henkilö saa jossain lapsen.  Joku kuolee sairauteen äkillisesti tai pitkään sairastuttuaan.  Jaetaan palkintoja urheilijoille, filmitähdille, kirjailijoille ja rauhan rakentajille.  Kärsitään köyhyyttä ja eletään yltäkylläisyydessä.

    Aina kun kuulee jostakin tämänkaltaisesta asiasta, kuvittelee mielessään heti, miltä se tuntuu.  Miltä tuntuu tulla haavoittuneeksi sodassa tai loukkaantuneeksi onnettomuudessa.  Miltä tuntuisi kokea äärimmäistä köyhyyttä kun ei ole asuntoa eikä jokapäiväistä ruokaa tiedossa.  Miltä tuntuisi seistä olympiavoittajana palkintokorokkeella Maamme-laulun soidessa.  Ja ennen kaikkea, miltä tuntuisi voittaa lotossa miljoonia ja tulla hetkessä niin rikkaaksi että voisi kohota kaiken arkipäiväisyyden yläpuolelle.

    Jos joku väittää, että ei koskaan yritä samaistua uutisten kohteisiin, ettei yritä mielessään kuvitella miltä heistä tuntuu, niin varmasti valehtelee.  Tai sitten hän on täysin kykenemätön tuntemaan empatiaa tai oikeastaan kykenemätön tuntemaan muitakaan tunteita.  Tavallaan me elämme koko ajan maailman tapahtumissa mukana.  Istumme nojatuolissa ja näemme televisiosta mitä tapahtuu.  Istumme lehden tai tietokoneen ääressä lukemassa mitä moninaisimmista tapahtumista.  Monenlaiset ajatukset myllertävät ja täyttävät päämme.  Tunnemme vihaa ja pettymystä, sitten taas tyytyväisyyttä ja onnentunnetta.  Koko ajan tapahtuu, elämme mukana olematta kuitenkaan mukana.

    Se on hieno tuo ihmiselle luotu kyky elää mukana tapahtumissa jotka tapahtuvat muille.  Mutta mitä tapahtuu sitten kun suljemme television ja tietokoneen, taittelemme lehden kasaan?  Mitä sitten tapahtuu, vai tapahtuuko mitään?  Loppuuko silloin myös toiminta meitä ympäröivässä maailmassa?  Ei toki, kaikkihan jatkuu kuten hetkeä aikaisemminkin.  Mekin voimme halutessamme edelleen jatkaa ajatusleikkiä lottomiljoonien käytöstä, voimme kuvitella miltä tuntuu istua lentokoneessa kun se alkaa syöksyä maata kohti tai yrittää kuvitella mihin nyt menisimme jos ei olisi kotia ei työtä ei rahaa.
 
    Mutta ei sitä kovin pitkään viitsi jatkaa.  Pitäisi elää omaa elämää.  Siinä vain on melkoinen ongelma, kun oma elämä tuntuu melko mitäänsanomattomalta ja tapahtumaköyhältä.  Kaikista uutislähteistä ryöppyävä toiminta, tapahtumat ja niiden aiheuttamat voimakkaat myötäelämisen tunteet puuttuvat.  Ympärillä ei oikeastaan tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.  Se vähäinen mitä tapahtuukin, tuntuu kovin pieneltä ja merkityksettömältä.  Mikään siinä ei ylittäisi uutiskynnystä.  Nykyään tuntuu siltä, että ainoastaan kaikki se, mikä ylittää uutiskynnyksen on tärkeää, merkityksellistä.

    Kovin pienistä asioista meidän siis pitäisi jokapäiväinen elämämme oppia rakentamaan.  Pienillekin asioille pitäisi löytää merkityksensä.  Se ei ole todellakaan helppoa, ei ainakaan useimmille meistä.  On hirveän vaikeaa vakuutella itselleen, että me juuri olemme osa sitä maailmaa jonka näemme ulkopuolellamme ja jonka tapahtumista kuulemme uutisia.  Se ei olisi samanlainen ilman meitä.  Tyhjyyden ja turhuuden tunne saa yhä useammin otteen yhä useammista.  Sisäinen maailma kutistuu samalla vauhdilla kuin tieto ulkoisesta maailmasta lisääntyy.

    Ei auta muu, kuin yrittää pitää toivoa yllä ja laittaa lottokuponki vetämään sekä odottaa kevättä ja linnunlaulua.  Kaksi viimeksi mainittua ainakin varmuudella tulevat mielialaa kohottamaan.  Pitenee se päivä täällä pohjolassakin.


 

Kesätöissä keskenkasvuisena

    14 vuoden ikäisenä sain kesätyöpaikan Finlaysonin metsäosastolta, Salkolassa, Somerniemellä.  Finlayson-Forssa nimittäin omisti tuohon aikaan sahalaitoksen Forssassa ja sillä oli myös laajoja metsäomistuksia.  Työskentely Salkolassa tarkoitti sitä, että viikot asuttiin metsäkämpällä ja lauantaina puolenpäivän aikoihin lähdettiin kotiin viikonlopun viettoon.  Matka kotiin taittui polkupyörällä ja siihen kului aikaa reilusti päälle kaksi tuntia vaikka miten vauhdikkaasti polki.  Maanantaiaamuna taas takaisin, silloin työpäivä alkoi vähän myöhemmin, muistaakseni vasta yhdeksältä.

    Metsäkämppä jossa asuttiin, oli pieni mökki.  Siinä oli kaksi huonetta, etummaisessa oli hella, ruokapöytä ja kaksi kerrossänkyä, takimmaisessa uuni ja kolme kerrossänkyä.  Meitä asui siinä yhteensä kahdeksan kesäduunipoikaa sekä vanhempi mies joka oli meidän pomo sekä samalla vähän kuin isähahmo, joka huolehti meistä ja samalla piti meitä kurissa että ei keksitty mitään älyttömyyksiä.  Lisäksi mökissä oli pieni erillinen keittiö, johon tuli emäntä aamulla keittämään aamupuuron ja töiden jälkeen laittamaan ruokaa, yleensä keittoa.

    Työpaikoille metsän siimekseen lähdettiin polkemaan pyörillä (joillakin oli jo mopo) yleensä kahdessa eri porukassa.  Työ koostui enimmäkseen risukkojen karsimisesta, halkojen kasaamisesta sekä myös taimikkojen istutuksesta.  Oli siinä joskus kunnon puunkaatoakin.  Metsässä vietettiin sitten koko päivä, repuissa oli eväsleivät sekä maitopullo ja vesipullo.  Täytyy myöntää että se oli melko rankkaa työtä, välillä paahtoi aurinko ja hyttyset oli kimpussa, välillä taas saattoi sadella koko päivän.  Illalla kun palattiin kämpille, oli syömisen jälkeen vielä pakollinen ohjelma: vesurien ja kirveiden teroitus tahkolla.  Sen jälkeen voi käydä kauppa-autolla evästä hankkimassa, se kulki muistaakseni kahtena iltana viikossa.  Ja jos huvitusta kaipasi, lähellä oli erittäin kirkasvetinen Salkolanjärvi josta sai aika mukavasti kalaa virvelillä.  Tilipussi tuotiin aina perjantai-iltaisin.

    Mieleenpainuvin tehtävä tuona kesänä oli metsän kulotus.  Sitä varten oli jo hyvissä ajoin etukäteen kaadettu ja raivattu puhtaaksi kulotettavan alueen ympärille vyöhyke, jonka tarkoitus oli estää tulen leviäminen muualle metsään.  Samoin oli kulotusalueelta korjattu muut kuin roskapuut sekä kasattu risuista isoja kasoja sille reunalle, mistä metsä sytytettäisiin.  Sitten oli vaan odoteltu sopivaa säätä tuulen puolesta.  Valmiudessa oli iso joukko miehiä ja naisia, sankoja, ämpäreitä ja riukuja  sekä tietysti palokunta.

    Kun sitten sopiva sää lopulta oli tiedossa, oli aika aloittaa operaatio kulotus.  Aamulla aikaisin, jo joskus viiden jälkeen, alkoi porukka kokoontua omille ennalta sovituille paikoilleen.  Palokunta sytytti risukasat ja tulta levitettiin varvikkoon ja risuihin.  Aluksi se näytti aika vaatimattomalta tulelta, mutta sitten jossakin kohtaa lieskat tarttuivat pystyssä olevien puiden oksistoon.  Siinä vaiheessa se alkoi näyttää jo melko hurjalta.  Ei kulunut kovinkaan pitkään, kun lieskat kohosivat yhä ylemmäs, välillä kuului kovia humahduksia kun tuli syöksyi eteenpäin puiden latvoissa.  Oli aivan kuin olisi käynyt pieni tuuli kohti tulimerta, kuuma ilma kohosi ylöspäin ja imi reunoilta uutta tilalle.

    Sitten alkoi meidän työmme.  Tulirintama oli jo monta sataa metriä leveä.  Sytytettiin pienempi vastatuli, jolla poltettiin palava aines raja-alueen suunnasta ja tämä tuli eteni varsinaista palorintamaa vastaan.  Porukka piti paloalueen reunassa huolen siitä, että tuli ei päässyt leviämään raivatun rajan yli.  Lähellä olevasta ojasta kannettiin juoksujalkaa vettä.  Ojan reunalla oli myös järeä palokunnan käsipumppu, jolla pumpattiin letkua pitkin vettä lähemmäs palolinjaa.  Pitkillä tuoreilla kuusiriuilla, joiden latvaan oli jätetty oksia, hakattiin varvikossa karkuun pyrkiviä liekkejä.  Palomiehet kulkivat alueen reunaa tarkkaillen palon etenemistä ja huutelivat ohjeita.  Hiki virtasi ja savu kirvelsi silmissä, välillä joku kompastui ämpärien kanssa juostessaan mutta homma jatkui.  Kiire oli.  Reilun tunnin välein osa porukasta kerrallaan kävi vähän matkan päässä olevalla huoltopisteellä juomassa ja haukkaamassa voileipää. 

    Koko homma näytti ensikertalaisesta ajoittain jopa pelottavalta.  Siinä todella näki millainen mahti tulella on.  On helppo kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos tuli jostakin syystä olisi päässyt karkaamaan raja-alueen takana olevaan metsään.  Iltapäivään mennessä raskain ja pahin vaihe oli takana, enää ei ollut varsinaista vaaraa palon leviämisestä.  Juosta silti vielä sai, kun jossakin päin vähän väliä syttyi kipinöistä alkunsa saaneita pieniä pesäkkeitä.

    Kun sitten tuli ilta, oli koko laaja kulotettu alue pelkkää mustaa ja harmaata.  Pieni savu peitti aluetta ja jossain harmauden keskellä leimahti vielä pieniä liekkejä.  Oli pidetty vähän pidempi ruoka- ja lepotauko metsän reunassa.  Me kesätyöläiset jäätiin sitten parin aikuisen miehen kanssa yövahtiin alueelle.  Aamuyöstä maisema vaikutti aavemaiselta kaikessa harmaudessaan.  Ohut savukerros roikkui muutaman metrin korkeudessa lämpötyynyn varassa aivan tyynessä yössä.  Jostakin kauempaa kohosi toisinaan aivan ohut savuspiraali ja liittyi savukerrokseen.  Maa oli jo sen verran jäähtynyttä, että siellä voi kävellä.  Kuumuus tuli kyllä selvästi saappaiden läpi, mutta saappaat eivät kuitenkaan sentään sulaneet.  Siellä täällä leimahtavia pieniä tulipesäkkeitä käytiin riukujen avulla sammuttelemassa.  Käveltiin väsyneinä  äänettömänä jonona peräkkäin, kukaan ei jaksanut puhua mitään.  Oltiin yhtä mustia ja harmaita kuin meitä ympäröivä äänetön aavemaisema.  Sulauduttiin täydellisesti hiljaiseen maisemaan.  Kaikki tuntui aivan epätodelliselta.

    Sitten joskus viiden aikoihin aamulla tuli toinen porukka jatkamaan jälkivartiointia.  Me laahustimme polkupyörien luo ja ajoimme kämpälle, jossa odotti aamupala: puuroa, muhkeat voileivät sekä kahvia.  Syötiin nopeasti, sillä meidät päästettiin jo viikonlopun viettoon vaikka olikin vasta perjantaiaamu.  Heitin repun pyörän pakkarille ja lähdin polkemaan kohti Someroa.  Alkumatkasta sain vetoapua yhdeltä mopokaverilta mutta se oli vähän hankalaa ja vaarallistakin, joten jatkoin omin voimin polkemista.  Aamun aurinko lämmitti, luonto oli herännyt uuteen aamuun ja minä poljin silmät puoliummessa hiekkaista maantietä kotiin päin.  En tiedä, mitä vastaantulijat ajattelivat nähdessään nokisen ja hikisen pojan polkevan aamuvarhaisella.  

    Muistan hyvin vieläkin äidin pelästyneen ilmeen, kun kurvasin joskus yhdeksän aikoihin aamulla mustana ja väsyneenä kotipihaan.  Hän ei osannut ymmärtää mitä oli tapahtunut kun olin tuon näköinen ja tulin jo perjantaiaamuna kotiin. Kerroin lyhyesti kulotuksesta, kävin kellarissa saunassa pesulla ja painuin nukkumaan.  Joskus iltapäivällä äiti herätti syömään. 
   
    Ja maanantaiaamuna taas takaisin metsäkämpille.  Sinä kesänä metsä tuli tutuksi.

Vuosi sitten löysin itseni bloggaamasta

    
    Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin bloggaamisen ja kirjoitin ensimmäisen postaukseni.  Kirjavista aiheista  juttuja on väännetty, postauksia on vuoden aikana kertynyt jo 130.  Pakko ihmetellä miten tuon kaiken olen saanut aikaan.  Joihinkin kirjoituksiin olen vielä  jälkeenpäinkin tyytyväinen, suurimpaan osaan en.  Mutta kaikki ne olen kuitenkin kirjoittanut. 

    Tänään en sitten kirjoittanutkaan kokonaan uutta postausta, vaan laitoin tähän perään pätkiä vanhasta 12. 5 julkaisemastani kirjoituksesta.  Ettehän te kuitenkaan ole sitä lukeneet tai ette ainakaan muista siitä mitään.  Siinä yritän kertoa suhteestani someen silloin sekä ennen someen hivuttautumista.  Tuolloin jouduin käymään melkoista Jaakobin painia ennen kuin annoin itselleni luvan astua tähän maailmaan.  Tänään Facebook sekä bloggaaminen tuntuvat jo aivan luontevasti kuuluvan päivän ohjelmaan.  Joskus asiaa tuntuu olevan useammin, joskus taas tulee pieniä taukoja, mutta kokemusten ja ilmiöiden sanoiksi muuttaminen on kuitenkin koko ajan mielessä.  Näin se vaan on vanhakin muuttunut.

    Blogi on myös erinomainen väylä saada valokuviaan nähtäväksi.  Sitä tarkastelee ja valikoi kuviaan paljon kriittisemmin, kun tietää, että ne ovat ison joukon nähtävillä.  Sitten jos vielä oppisi yhdistämään kuvan ja sanan!  Mielestäni niillä on oikein aseteltuina erinomainen kyky täydentää toisiaan.   

    Twitteristä sen verran, että tuo alkuhuuma on jo haihtunut, se on jäänyt lähes kokonaan.  Twitter ei ollut minun juttuni.  Haluan käyttää sanoja sekä kuvia kulloinkin tarvittavan määrän, Twitterissä se ei ole mahdollista - blogissa on.

    Jos haluaa reippaasti kärjistää, voisi sanoa, että bloggaaminen on pelastanut minun elämäni!  Jos taas ei halua kärjistää, voi rehellisesti sanoa, että se tuonut todella paljon uutta sisältöä elämääni.  On tämä ollut ihmeellinen vuosi! 

 
       


(julkaistu 12.5)

Siihen aikaan kun isoisä Facebookiin meni

    …. nuoret ovat luontevasti ottaneet kentän (some) haltuunsa.  Heille se on luonnollinen jatkumo tekstiviesteistä (tai mistä saakka liekään) alkaneelle tietotekniikan kehitykselle yhteydenpidossa kavereihin.  Nuoret ovat tavallaan kasvaneet tämän kehityksen sisällä, sitä ei ole tarvinnut edes sen kummemmin opetella.

    Toisin on minun ikäluokkani, meidän eläkevaarien ja -mummojen kanssa.  Meistä suuri osa on ollut tekemisissä tietokoneiden kanssa hyvin pienen ajan elämänkaarestaan.  Ja senkin vasta työuran loppupuolella, jolloin oppimiskyky ja motivaatio atk:n käyttöön on jo hiipunut.  Tunnenpa monia ikäihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kaikesta, mikä liittyy tietokoneisiin.  Suotakoon heille se.  Mutta enempi onneksi on niitä, jotka eläkkeellä hakeutuvat erilaisille kursseille, joissa opetetaan perusasiat esimerkiksi kuvankäsittelystä, sähköpostista ja ennen muuta Skypestä.  Skype on ollut se maaginen asia, joka monet vanhemmat ihmiset on saanut innostumaan tietokoneesta.  Onhan se monille isovanhemmille uskomattoman suuri asia, että voi jutella ”silmikkäin” kaukana asuvien lasten ja lastenlasten kanssa.  Vaikka se tapahtuukin vain kuvaruudulla.

    Itselläni ei ole ollut mitään kammoa itse tietokoneita ja niillä asioiden hoitamista kohtaan.  Nuorena ei tullut opeteltua varsinaisesti mitään ammattia eikä ollut pahemmin koulutustakaan.  Siispä hakeuduin 25-ikäisenä atk-operaattoriksi, ja sitä kautta erilaisiin muihin alan tehtäviin.  Myöhemmin yrittäjänä toimiessani jopa rakensin firmalleni nettikaupan ihan alusta saakka koodaamalla.  Hoidin kirjanpidot ja laskutukset 90-luvun alkupuolelta saakka itsenäisesti omalla koneella.  Niin että kyllä tämä tekniikkapuoli ja sovellusten käyttö on ollut tuttua ja turvallista, ellei suorastaan riippuvuutta aiheuttavaa.  On syytä huomata että silloin varhaisella 70 ja vielä 80 -luvullakin käytettiin tietokoneita, nykyään käytetään sovelluksia.  Itse laitteiden käytöstä ei tänä päivänä juuri voi puhua, ne on tehty käyttäjälle niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista.  Se mitä laitteen sisällä tapahtuu, se on huomaamatonta, siitä meidän ei tarvitse tietääkään.  Riittää opimme klikkaamaan ja näpäyttämään oikeassa kohdassa.

    Tämä tietokone sinällään ei siis ollut minulle probleema, mutta sitten tuli tämä some.  Kaikki (yleensä huomattavasti nuoremmat) alkoivat puhua Facebookista ja siitä miten nyt tästä alkaen pidämme keskenämme yhteyttä koko ajan ja lakkaamatta.  Suhtauduin tähän ilmiöön hyvin skeptisesti, ja niin kuin vanhemman ja viisaamman ihmisen kuuluu, varoittelin lapsianikin sen kamalista vaaroista.  Tietysti ilman tulosta.  Sitten ajan kuluessa aloin kysellä itseltäni ja muiltakin, että mikä se on se onnellinen olotila mihin sitä Facebookilla pyritään?  Jokaisella oli tietysti omat näkemyksensä, yleensä positiiviset, Facebookin ihmeellisyydestä.  Tähän kun sitten vielä lisättiin blogit, joista puhuttiin joka paikassa, niin kyllä  sormiani alkoi jo poltella ja myllerrys aivoissa alkoi olla melkoista.

    …. Mutta, mutta.  Omasta ja äitini mielestä en ole koskaan ollut mikään seuraihminen.  Siis sosiaalinen luonne.  Enemmänkin sellainen hiljaisenpuoleinen sivustaseuraaja, jörö jullikka.  Joidenkin mielestä kyllä osallistun ihan riittävästi (joskus liikaakin) keskusteluun, mutta mielipiteet vaan ovat aivan vääränlaisia.  Että mitenkä nämä palaset sovittaisi yhteen, kahdella kielellä vaikeneva jäyhä hämäläinen ja sosiaalinen media?

    …. Liityin Facebookin 7.2.2013. Taisi olla melkoinen järkytys tutuille,  kun tajusivat, että nyt se epäilijäkin on täällä.  Oli siinä opettelemista, mutta vähitellen se alkoi tulla tutuksi, kavereiksi löytyi lapset, sukulaisia ja jokunen ystävä.  Ujouttani en ole yrittänytkään tuppautua vieraampien ihmisten kaveriksi.  Alussa ihmettelin, että mitä ihmettä minä sinne laitan itsestäni ja millaisia tilapäivityksiä tekisin?  Siinäkin kävi sitten niin, että hiljaa hyvä tulee.  Vähitellen huomasin että sinnehän voi laittaa monenlaisia itselleen tärkeiksi ja läheiseksi kokemiaan asioita.  Mieluummin tietysti sellaisia joiden kuvittelee kavereitakin kiinnostavan.  Facebook-sivustaan voi tehdä itsensä oloisen.  Asioita alkoi kertyä sitä vauhtia, että nyt tuntuu jo siltä, että pitää vähän painaa jarrua.  Etteivät kaverit hermostu, kun se siellä yhtenään mesoaa.

    Ensimmäisen blogini julkaisin 3.3.2013.  Kirjoittamisesta olen aina tykännyt, jo kouluaikoina.  Teknisesti hankalaksi tämän tekee se, että tuo kielioppi ei kouluaikana kuulunut lempiaineisiin.  Ajattelin kuitenkin, että ei se siihen saa kaatua, saavat luvan antaa anteeksi oppimattomuuteni ja kielioppivirheeni.  Mitä näissä blogeissani sitten kirjoitan ja miksi?  Hyvä kysymys, johon en ole täydellistä vastausta löytänyt, enkä sitä enää ehkä niin mietikään.  Kunhan kirjoitan aiheista, jotka kulloinkin alkavat mielessä pyöriä.  Tyylilajikaan ei ole ihan hanskassa, mutta en anna senkään muodostua ongelmaksi.  Koen kirjoittamisen, ainakin toistaiseksi, jonkinlaiseksi ajatusten selvittelemiseksi, terapeuttiseksi puuhasteluksi.  Kirjoitan kun kirjoituttaa, en tee pakkoa siitä, että pitäisi saada blogi tai kaksi viikossa.  Tämä tuntuu hyvältä, mukavalta, jopa hauskalta.  Mielihyvää antaa myös se, että blogikirjoituksia, ihme kyllä, jotkut käyvät lukemassakin.


    Kaiken kaikkiaan, on tämä sosiaalinen media, kaikkine muotoineen, ihmeellinen ja samalla mielenkiintoinen maailma…  

Kuvia Andalusiasta: Ronda

    Ronda sijaitsee 750 metrin korkeudella merenpinnasta Serranía de Rondan vuoristossa, Malagan provinssissa.  Asukkaita Rondassa on noin 36000 ja sen sanotaan olevan yksi Andalusian nopeiten kasvavista kaupungeista.  120 metriä syvä rotko El Tajo on se, mistä Ronda tunnetaan.  Rotko jakaa kaupungin kahtia ja sen yli on rakennettu 1700 -luvulla Puente Nuevo -silta.  Rotkon pohjalla virtaa Guadalevin -joki.  Eteläpuolella rotkoa sijaitsee maurien rakentama vanhakaupunki La Ciudad, pohjoispuolella on uusi nykyaikainen kaupunki.

    Härkätaisteluperinne on tiettävästi saanut alkunsa Rondassa.   Siellä onkin yksi Espanjan vanhimmista ja kauneimmista härkätaisteluareenoista Plaza de Toros.  Se on rakennettu vuonna 1784 ja sen yhteydessä toimii myös museo.  Tälle härkätaisteluareenalle on kuulemma siroteltu Rondaan suuresti ihastuneen Orson Wellesin tuhkat.  Kerrotaan myös, että Ernest Hemingwayn tuhkat olisi siroteltu hänen ystävänsä, matadori Antonio Ordonezin lähistöllä sijaitsevan huvilan alueelle. Hemingway kuvasi Rondaa Kenelle kellot soivat -romaanissaan ja sinne on kirjoitettu mm. kohtaus, jossa Francon kannattajia teloitettiin heittämällä heidät Rondaa halkovaan rotkoon.

    Vanhankaupungin alueelta löytyy ikiaikaista arkkitehtuuria.  Kirkkoja ja museoita on useita, ja jo pelkästään kapeilla mukulakivikaduilla kävellessään aistii vanhan historian.  Samoja sillalta ja muureilta näkyviä maisemia on ihailtu vuosituhansien ajan.  Levottomina aikoina huimat korkeuserot ovat merkinneet vaikeakulkuisuutta ja turvaa, siksi niin monet kansat ovat olleet kiinnostuneita alueesta.  Jo kivikauden asukkaat asettuivat sinne ja maalasivat taidettaan Cueva de la Piletan luolaan, joka sijaitsee noin kaksikymmentä kilometriä etelään nykyisestä Rondasta.  Samasta syystä ibeeriset ja kelttiläiset heimot asettuivat esihistoriallisella kaudella Rondan alueelle.  Roomalaiset perustivat paikalle linnoituksen 132 eaa ja sen nimi Arunda viittasi ympäröiviin suojaaviin vuoriin.  Myös monet muut valloittajat ovat jättäneet omat jälkensä Rondaan. 

    Vanhaan palatsiin perustetussa museossa on myytävänä viiniä, jonka viljelyn sanotaan olevan peräisin 6000 vuoden takaa Rondan lähistöltä.  Me emme sitä retkemme aikana käyneet maistamassa, mutta sen sijaan kävimme vanhassa kaupungissa nauttimassa alueen viiniä ja syömässä maurilaista alkuperää olevaa gazpachoa ja paellaa.  Vierailupäivä oli hyvin sateinen, loppupäivästä tosin alkoi poutaantua.  Ei sade muuten niin haitannut, mutta kuvaaminen oli vähän hankalampaa lopputuloksessa näkyy päivän harmaus.  Ronda on todella uskomaton paikka, käynti siellä oli oikeastaan koko kuukauden reissun kohokohta.

Perhana! Kuvia Helsingistä 8

    Aamulla huomasin, että tänä vuonna ei ole tullut lainkaan talvikuvia.  No, sehän johtuu tietysti siitä, että varsinaista talvea täällä Helsingissä ei ole ollutkaan.  Meri on kuitenkin jäässä, joten rannasta saa ilman muuta talvisimmat kuvat.  Nokka kohti Kaivopuiston rantaa ja katsomaan, miltä kesällä niin upeat maisemat nyt näyttävät. 

    Kuvasin samoja puita, rakennuksia, saaria ja tietysti merta kuin kesälläkin.  Kovasti erilaisilta ne kuitenkin nyt näyttivät.  Melkein tuli kylmä.  Variksetkin lämmittelivät ikuisella tulella.

Valo taipuu

          "vanhat valvovat
          sillä heillä on tekemättömiä asioita
          elettävä öisin kun päivät vähenevät"

  
  Jos on runojen kirjoittaminen vaikea laji, niin kyllä sitä on runoista kirjoittaminenkin.  Olen katsonut niin monta Runoraatia, joissa Jukka Virtanen kumppaneineen on arvioinut runoja, että analysoimaan en missään nimessä uskaltaudu.  Runothan ovat siinä mielessä ihmeellisiä, että eri ihmiset saavat hyvinkin erilaisia tuntemuksia yhdestä ja samasta runosta.  Sen sanoma saattaa avautua hyvinkin erilaisena eri ihmisille.  Jopa sama ihminenkin voi kokea runon eri tavoin eri aikoina, omasta mielentilasta riippuen.

    Päätin nyt kuitenkin uskaltaa lyhyesti kirjoittaa joitakin omia tuntemuksiani luettuani pariin kertaan Marja Leena Toukosen toisen runokokoelman Valo taipuu.  Mielestäni kokoelman runoista löytyy koko ihmisen elonkaari sekä tunnetilojen kirjo kaikissa väreissään. 

**************************

 

       
    Alkuun lähdetään hyvin kaukaa, omien muistojen takaa, jostakin myyttisestä alkuminästä, esi-isien maailmasta.  Sieltä on löydetty viittauksia oman minän syntymiseen, kuten myös sukupolvien ketjuun liittymisestä.

          "Kuudenkymmenen iässä
          alkoivat esi-isät vierailla luonani
          ensin harvakseltaan, sitten yhä useammin

          nykyään he istuvat nurkissani kahvia hörppien
          nauraa kähisevät sattumuksilleen

          mutta pian he siirtyvät ovelle
          odottavat mukaansa

          sitä ennen
          minun on kirjoitettava heidät
          sillä heidät oli ajallaan kirjoitettu
          vain vainolaisen kirjoihin
          aina väärässä paikassa
          väärää maata
          väärää aikaa"


    Runoissa tulee vahvasti mieleen näkymä ihmisen kehosta, ruumiista, ihosta, joka ottaa vastaan ulkoa tulevia iskuja.  Mustelmia ja ruhjeita syntyy, mutta näkyvän kuoren sisällä ihminen säilyy.  Kantaa muistojaan ja unelmoi eteenpäin.

          "Olen se vähenevä ihminen
          joka kantoi kuusivuotiaana
          taskussaan lappua, jossa luki
          'olen ihminen'

          Sitä lasta, joka piti takkia
          ei enää ole

          Sitä takkia, jonka taskussa lappu oli,
          ei enää ole

          eikä sitä taskua
          ei lappua
          mutta kirjoitus säilyy"



    Vanhetessa näkee uudessa valossa elämän mutkaiset polut, joita on kulkenut, toisinaan harhaillut ja välistä jopa eksynyt.  Elämää ei voi elää uudelleen, silti on lupa huomata omat väärät valintansa.

          "Voisinpa taivuttaa valon
          pimeiden päivien
          pölyisiin nurkkiin
          suuntaviittoihin
          jotka eksyttivät minut väärille poluille

          tutkisin kaikki tienhaarat uudestaan
          istuisin kivellä kunnes olisin varma
          suunnan ottaisin tähtikartasta"

    Elämänkolhuja vastaanottaneen kuoren suojassa asuva ihminen pystyy kuitenkin tuntemaan iloa, vaikka sattuukin.  Ilo ja valo kulkevat käsi kädessä, siellä missä on toinen, on toinenkin.

          "Ilosta syntyy valon kajo
          pisarat hajoavat prismaksi
          syöksyvät ulos
          vuorenrinteestä
          kuohuvat alas putouksena
          jonka juurella kylpevät
                    nauravat linnut"


    Nasevaa huumoria sisältyy myös moneen runoon, vakaviakin asioita katsotaan huumorin läpi.  Totisia asioita ei käsitellä tosikkomaisesti, välillä tosin kipakan kiukkuisesti.  Muutamin paikoin meno yltyy melkeinpä surrealistisiin mittoihin.

          "Luostarin päätiellä
          munkit ajavat Mersuillaan
          keljojen ikkunoista välkkyvät
          kaikki satelliitikanavat
          eikä viini pääse loppumaan

          luostarin puutarha
          keinolannoitettu, vuoroviljelty
          nunnat päivittävät profiilejaan
          twiittaavat kuulumisia
          Spotifyssä on virsilistoja

          luostarin paikoitusalue
          täynnä Helvetin enkeleiden moottoripyöriä
          munkit juoksevat
          viittojen helmat hulmuten
          kohti yhteisiä puheenaiheita"

    Mutta matka kulkee kohti valoa, ilman valoa ei voi nähdä kuljettua eikä kuljettavaa matkaa.  Ja se valo taipuu jyrkimmistäkin mutkista, löytää tiensä ”ikkunaruutuihin ja niiden väleihin sekä todellisuuden aukoista Mannerheimintiellekin”.

          "Nälkäinen musta maa
          Ihmisen kaipuu
          Olemme kääntyneet kohti aurinkoa
          Kasvit, eläimet ja ihmiset
          Mutta että kivetkin
          Ja puistonpenkit"


    Tässä tämä minun lukukokemukseni oli hyvin tiiviissä paketissa.  Jotakuinkin tällaisena minä koin tämän runokokoelman tällä kertaa.  Jos sinun mielestäsi kysymys oli kuitenkin jostakin aivan muusta, olet yhtä oikeassa kuin minäkin - ainoastaan sanan sanoja tai kirjoittaja tietää täsmälleen mitä sanallaan tarkoitti, muut voivat ainoastaan tulkita sitä.  Minullekin tämä kokoelma jonakin toisena päivänä kertoo ehkä jotain aivan muuta.  Runo elää ajassa - aika elää runossa.  Kiitos hienosta kokoelmasta, nautitaan siitä.

          "Vapauden hinta on korkea
          sinun on annettava kaikki
          kaikki
          lähdettävä tyhjin käsin
          mieli kirkkaana
          kuin kaivon vesi
          aamuvarhaisella"

*****************************

Kaikki runot ovat Marja Leena Toukosen runokokoelmasta Valo taipuu.
ISBN 978-952-260-216-9, Basam Books 2014.

Kuvia Andalusiasta: Fuengirola

   

    Fuengirola on lähes 70 000 asukkaan kaupunki Espanjan Aurinkorannikolla.  Sieltä on Malagaan noin 30 km matka, joka taittuu paikallisjunalla 50 minuutissa.  Fuengirolassa asuu pysyvästi noin 4000 suomalaista, siellä onkin Aurinkorannikon suurin suomalaisyhteisö. Koko Aurinkorannikon alueella asuu pysyvästi noin 20 000 suomalaista. Tähän määrään kun lisää ne suomalaiset, jotka viettävät talviaikaan muutaman kuukauden tai lyhyemmän loma-ajan Fuengirolassa, ymmärtää hyvin miksi lähes kaikkia palveluja on saatavilla suomenkielellä ja suomalaisten yrittäjien toimesta.  Fuengirolassa toimii myös suomalainen peruskoulu.

    Kesäisin Fuengirolan asukasmäärä kolminkertaistuu turistien vuoksi.

    Fuengirolassa on yli 7 kilometrin mittainen hiekkaranta, jonka vieressä kulkee rantakatu Paseo Maritime.  Rantakadun varrella on luonnollisesti hotelleja, loma-asuntoja sekä satoja ravintoloita. Kaupungin pohjoispuolella vuorenrinteessä sijaitsee Mijasin kaupunki.

    Fuengirolassa  on myös kalastussatama ja kalastuslaivatelakka.  Kaupunki olikin vielä 60-luvun alussa pieni, muutaman tuhannen asukkaan kalastuskylä.

    Kaupungin historia tosin ulottuu aina 2600 vuotta ajassa taaksepäin.   Muinaiset foinikialaiset asustivat alueella ja perustivat sinne mm suolaustehtaan ja kävivät kauppaa muiden Välimeren maiden kanssa.  Paikka sijaitsi sopivasti Gadizin ja Malagan välissä.  Rooman vallan aikaan alueella uskotaan harjoitetun Neptunusta palvovaa kulttia.  Maurit rakensivat alueella nousevalle kukkulalle Castillo Sohail linnan vuonna 936.  Linna tuhottiin, kun katoliset kuninkaat 1485 valtasivat kylän.  Se rakennettiin kuitenkin uudelleen merirosvojen jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi.  Sen jälkeen linna koki kovia, kun itsenäisyyssodan aikana niin ranskalaiset, englantilaiset kuin espanjalaisetkin taistelivat linnasta sen strategisesti keskeisen sijainnin takia.

    Useaan kertaan tuhottu ja uudelleen rakennettu Sohailin linna on nykyään Fuengirolan kaupungin symboli.  Sitä on restauroitu ja siellä on kesäisin monenlaista tapahtumaa.
   
    Valokuvissa on hallitsevana meren läheisyys sekä meren ja vuorten väliin rakentunut kaupunki kapeine katuineen.