Millaiset karkelot juhannusyönä lienee täällä pidetty? Onko juhlakansa tanssinut kukkien katveessa, heinikon helmassa. Maahiset, menninkäiset, keijut ja salaperäiset metsän neidot keskikesän valoisasta yöstä humaltuneet, taikojaan tehneet. Ei jäänyt jälkiä pidoista, juhannuspäivänä luonto oli taas omillaan, kukat, heinät villiintyneinä. Eikä ole viikate kajonnut pihamaan rauhaan, ei särkenyt vehreää idylliä. Ei vielä, vielä tänään pihamaan valtias on Leucanthemum vulgare (Compositae).
Juhannusaattona 22.6.1962 Waldemar oli Somerniemen Ämyrillä. Ämyri oli, ja on edelleen yksi legendaarisimmista tanssilavoista Etelä-Suomessa. Ikää Waldemarilla oli siihen aikaan pari kuukautta vaille viisitoista vuotta. Matka Somerolta oli taittunut äidin polkupyörällä, äiti ei tosin tiennyt missä poika pyörineen juhannusaattoa viettää. Isän Simson-mopedilla matka olisi taittunut huomattavasti nopeammin, mutta sitä ei ollut lupa lainata, siitä olisi tullut sanomista.
Päällään Waldemarilla oli melko uudet vaaleat teryleenihousut, edellisenä päivänä ostettu lyhythihainen postimerkkikuvioinen kesäpaita, sekä tietysti pikkutakki. Matkan aikana housunlahkeissa oli pyykkipojat, jotta lahkeet eivät lepattaisi eivätkä likaantuisi hangatessaan pyörään. Sisälle Ämyrille Waldemar oli pujahtanut kioskirakennuksen kulmalta aidan alta, paikka oli käyty enon kanssa katsastamassa jo aiemmin. Kioskilla isompien poikien juttuja kuunnellessa, Bostonia poltellessa ja Pommaccia juodessa tunsi itsensä paljon vanhemmaksi. Välillä piti käydä lavan reunalla katsomassa orkesteria, joka soitti tangoa tangon perään. Toki väliin mahtui jokunen valssikin.
Juhannusaatossa on taikaa, ajatteli Waldemar katsellessaan viereisen metsikön puiden takana pulloistaan naukkailevia juhlijoita. Kaikki tuntuivat olevat erityisen hyvällä päällä, mitä nyt jossain jotkut kovanaamat nahistelivat. Miehet puhuivat kovaan ääneen ja naiset kikattivat. Porukka metsikössä vaihtui koko ajan, kun toiset lähtivät tanssimaan tuli toisia koko ajan tilalle. Ainoastaan silloin, kun lentävät tulivat autollaan portin edustalle ja kiersivät parkkipaikkaa, tyhjeni metsikkö nopeasti - kaikille tuli kiire tanssimaan.
Sitten jossain vaiheessa, varmaan lähellä puolta yötä, yhden kymmenistä tangoista päätyttyä, tuli illan kuuluttaja lavalle. Hän komensi kaikkia tulemaan lähemmäksi ja olemaan hetken aikaa hiljaa. Ihmiset tulivatkin lähemmäksi arvellen jotain erityistä ohjelmaa olevan tulossa. Mutta kuuluttajapa jysäytti melkoisen pommin: ”Someron Esan 23 vuotias seiväshyppääjä Pentti Nikula on hypännyt tänä iltana Kauhavalla maailmanennätyksen 494! Somerolla on nyt maailmanmestari, eiköhän kolmenkertainen Eläköön-huuto ole paikallaan!”
Ja kyllä Ämyrinmäki raikui, osa ihmisistä näytti kertakaikkiaan sekoavan. Orkesteri kajautti Maamme-laulun kaiken hälinän taustalle. Waldemarin päässä jyskytti: seipään maailmanennätys on naapurikylän miehellä, miehellä jonka hän oli monasti nähnyt kotipihallaan sekä urheilukentällä harjoittelemassa ja kilpailemassa. Hän ei malttanut jäädä enää pidempään Ämyrille vaan haki portin ulkopuolelta pyöränsä ja lähti polkemaan kotiin päin. Pyykkipojat unohtuivat lahkeista.
Juhannusyö oli valoisa, jotkin yölinnut laulelivat ilokseen metsikössä. Tunnelmat velloivat ja vaihtuivat Waldemarin päässä. Sadunomainen taikayön tunnelma vaihtui välillä kiihkeään tanssilavan sykkeeseen. Waldemar hyräili mielessään: ”Tanssin sun kanssasi aamuun, yö nyt on ihmeellinen, tanssin sun kanssasi aamuun, tanssin tangoa rakkauden”, vaikka hän ei tanssia osannutkaan. Sitten taas iski tajuntaan Nikulan maailmanennätys 494. Kilometrit kulkivat kuin huomaamatta, kotona olivat jo ikkunat pimeinä, kaikki nukkuivat, mitähän kello mahtaa olla?
Kun Waldemar avasi varovasti keittiön oven, hän kuuli miten äiti nousi vuoteelta ja tuli keittiön suuntaan. Ennen kuin äiti ehti kysyä, missä ihmeessä Waldemar oli ollut, Waldemar pamautti kovalla äänellä: ”Nikulapa hyppäsi maailmanennätyksen 494!” Äiti katsoi hämmästyneen näköisenä Waldemaria ja makuuhuoneesta kuului isän ääni: ”mitä se oikein sanoo?” Waldemar toisti äskeisen vielä vähän kovemmalla äänellä - sen jälkeen alkoi kuulua pikkusiskon itkua ja sitä myöten koko perhe oli hereillä.
Mutta olihan juhannusyö.
Sen aattoillan Waldemar muistaisi pitkään.
Lumisateet hellittivät keskiviikkoon mennessä. Yöpakkasiakaan ei enää varmuudella luvattu. Nyt on siis hyvä hoitaa juhannusvalmistelut loppusuoralle. Aamulla nostin ensin pelargonian kylpyhuoneesta takaisin pihalle. Olisi tullut sanomista, jos yöpakkanen olisi tärvännyt vaimon silmäterän. Vaimo tulee aatonaattona työviikon päätteeksi Helsingistä viettämään juhannusta ja antamaan seuraavan viikon ohjeet tavaroiden sijoittelusta. Muuton jäljiltä tavarat vielä hakevat paikkaansa kuin se kuuluisa uuni, vai oliko se hella, siinä Päätalon romaanissa.
Pihaa piti vähän siistiä. Vuokrasin peräkärryn peräkärrynvuokrausfirmasta ja nostelin pari mahdottoman kokoista, puolilahoa puutarhatyökalulaatikkoa sen kyytiin. Äijämäistä hommaa, ei mitään puuhastelua. Kuorma päätyi Kiertokapulan puutavaran vastaanottolavalle. Sitten taloyhtiön ruohonleikkurin kimppuun, pieni nurmikko tarvitsi kipeästi parturointia. Pari vuotta sitten huokasin helpotuksesta kun kuvittelin että ei enää koskaan tarvitse leikata nurmikkoa. No, tämä piha on paljon pienempi ja leikkuri erinomainen, ammattilaisten käyttämää mallia. Ei tullut hikikään.
Sitten muistin, että grilli puuttuu (siitäkös suuttuu)! Juhannuksena täytyy ehdottomasti grillata, joten grillin ostoon. Olin jo aiemmin saanut perusteltua vaimolle, että sähkögrilli olisi meille erinomainen vaihtoehto verrattuna kaasugrilliin ja varsinkin hiiligrilliin. Siispä tulin kaupasta kotiin sähkögrilli auton takapenkillä. Ei tulisi sanomista.
Nyt ei enää puuttunutkaan muuta tärkeää kuin grillattava. Juhannusviikon tarjouksena oli lähikaupassa Kabanossia hintaan 1,59, rajoituksena vain viisi pakettia per asiakas. Hyllyn luona pitkään harkittuani päädyin kolmeen pakettiin: Original, Juusto ja Sinihomejuusto. Enempää en uskaltanut ottaa, vaikka grillimakkara onkin juhannuksen kunkku (kuten jouluna kinkku). Mutta eiköhän näilläkin jo aika pitkälle pärjätä. Vaimon mieliksi otin vielä kunnon lohifileen. Ja aivan vaan varmuuden vuoksi nappasin vielä paketin rypsiporsaan (minkäköhän näköinen sekin lienee) fileepihviä. Grilli tykkää kun sillä grillataan!
Huomiseksi jäi enää vain vähän paikkojen siivoamista. Se on loppujen lopuksi aika vähän, mitä yksi mies viikon aikana ehtii sotkea. Jos vielä amppelikukan kävisi tuohon ikkunan ulkopuolelle ostamassa? Sen ansiosta saattaisi saada anteeksi monta väärään paikkaan laitettua tavaraa. Ja ylipäänsäkin tulee vähemmän sanomista kun ostaa välillä kukkia.
Oikein hyvää juhannusta kaikille, muistakaa grillata!
On perjantai 13 päivä, eilen oli Helsinki-päivä, mutta...
Ei minusta starilaista tullutkaan, olenpahan edelleen hämäläinen, oikein kantahämäläinen. Täällä sitä taas ollaan, nimittäin Hämeenlinnassa. Reilun puolentoista vuoden odysseija Helsinkiin päättyi. Toinen meistä oli muuttunut liikaa, joko minä tai sitten Helsinki. Tai ehkä molemmat. Ja vaikka minä lähdin Hämeenlinnasta, Hämeenlinna ei suostunut lähtemään minusta.
Helsingin odysseija oli tärkeä, se auttoi eläköitymisen jälkeen muuttamaan totuttuja tuttuja ympyröitä. Rytmi ja kuviot vaihtuivat, löytyi uusia askelmerkkejä. Aloin rakentaa eläkeläistä minääni aivan alusta alkaen uusiksi. Löysin itsestäni jotain uutta, jotain joka käynnisti useampiakin uusia prosesseja. Nyt oli hyvä hetki palata Hämeenlinnaan.
Syitä paluuseen oli tietysti useita. Yksi tärkeä tekijä oli se, että ikäni omakotitalossa asuneena oli liian hankalaa sopeutua kerrostaloelämään. Yläkerrassa harrastettiin usein puoleen yöhön jatkuvaa intohimoista lattian kolistelua, ei oikein voinut puhua ilta eikä yörauhasta. Myös laajan rakennustyömaan keskellä asuminen alkoi kyllästyttää, alue on valmis vasta 2025. Parvekkeelta näkyvä merikin menetti merkityksensä kun muu maisema oli mitä oli. Ja sitä paitsi meri peittyisi talojen taakse parin vuoden jälkeen.
Ja kuten aiemmin totesin, Helsinki ei todellakaan ole enää sellainen kuin sen edelliseltä asumiskerralta muistan. Toki Helsingissä on monia hyviä asioita ja hienoja meren rantoja joita varmaan tulee kaipaamaan. Kuitenkin Hämeenlinna vei voiton. Täällä rivitalossa ei myöskään kukaan kolistele yläkerrassa (paitsi isäjumala joskus ukonilmalla). Täällä löytyy myös sitä rauhaa ja verkkaisuutta, jota tässä iässä osaa jo arvostaa. Helsinki on hyvä paikka nuorille ihmisille sekä niille, jotka siellä ovat koko ikänsä asuneet. Minä kun en ole oikein mistään kotoisin (paitsi Somerolta), niin tämä paikoilleen asettuminen ottaa aikansa - nuori mies etsii paikkaansa maailmassa!
Vapusta saakka on täällä uudessa kämpässä tehty remonttia. Sauna, pesuhuone, kodinhoitohuone ja wc ovat saaneet täyden käsittelyn. Siinä se aika ja energia ovat kuluneet niin, että tämä blogin päivittäminenkin on jäänyt hyvin vähiin. Anteeksi! Nyt täytyy saada tärkeimmät tavarat paikoilleen sekä pihan istutukset edes hivenen hoidetun näköisiksi. Sitten rakentamaan terassia ja hankkimaan pieni grilli - sen jälkeen voikin ottaa jo vähän rennommin ja nauttia jäljellä olevasta kesästä.
Minä uskon nyt, tai siis lopultakin hiffasin, että stari kuuluu starilaisille - vielä kun saisi verot valtion maksettaviksi ja jenkit pois usasta!
Miltä tuntuisi asua paikassa, jossa viereisiin kortteleihin rakennetaan vanhan matkustajaterminaalin lisäksi uusi terminaali Itämeren risteilyturisteja, erityisesti venäläisiä varten. Vanhan ja uuden terminaalin väliin rakennetaan puolen kilometrin verran pysäköintitilaa sekä 13-kerroksinen toimistotalo.
Viime vuonna terminaalin kautta kulki yli kuusi miljoonaa ihmistä, vuonna 2020 matkustajia on jo kahdeksan miljoonaa! Silloin kuumimpana sesonkiaikana terminaaliin purkaa matkustajansa yhteensä 12 laivaa päivässä. 2020 sataman kautta tulee kulkemaan vuosittain 1,2 miljoonaa henkilöautoa, 25 000 linja-autoa ja lisäksi mittava rahtiliikenne. 80 prosenttia liikenteestä kulkee samaa Tyynenmerenkatua, jota myöten kasvavan asuinalueen asukkaat kulkevat työssä ja asioillaan!
Näin meillä Jätkäsaaressa, jossa alueen lopullisesti valmistuttua 2030 luvulla asuu 18 000 ihmistä ja jossa on 6 000 työpaikkaa. Samalle kadulle, samaan ratikkaan ahtautuu päivittäin kirjava joukko asukkaita matkalle muualle töihin tai muille asioilleen, työntekijöitä jotka tulevat muualta Jätkäsaareen sekä mitä kirjavin porukka risteilyturisteja. Jo nyt ruuhka-aikaan ratikat saattavat kulkea pysähtymättä pysäkin ohi. Asukkaat eivät aina mahdu kyytiin kun ratikka on jo täynnä turisteja laukkuineen ja Tallinnan tuliaislasteineen.
Apua! Ahdistaa!
Tulevaisuudessa ei tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi ratikassa.
Onko ainoastaan nuorille ihmisille ominaista suunnitella tulevaa elämää? Ovatko elinvuosiltaan seitsemääkymppiä lähestyvät jo luopuneet visioistaan ja elämänsä suunnittelusta?
Tämä on helppo tapa aloittaa kirjoitus - tehdä itselleen kysymyksiä, joihin luulee tietävänsä vastauksen. Tällä kertaa näihin kysymyksiin minulle suorastaan tyrkytettiin vastauksia, kun kolme muutaman vuoden eläkkeellä ollutta ukkoa vietti yhteisen päivän Tallinnassa. Vielä virtaa!
Olemme viime vuosina tavanneet harvakseltaan, nykyään vähän useammin. Jutut kiersivät tuttuja ratoja: muisteltiin kauan sitten yhdessä koettuja asioita, vertailtiin sairauksia ja lääkelistoja sekä pohdittiin nykyistä elämäntilannetta. Maailmanpolitiikkaakaan ei tietysti unohdettu. Käytiin syömässä, nauttimassa leivoskahvit sekä tietysti vähän kuohuvaakin.
Kaikilla meillä ovat säilyneet tietyt ominaiset luonteenpiirteemme, vaikka elämäntavat ja asenteet olisivat enemmän tai vähemmän muuttuneet. Jonkun vuodet ovat kuluneet tasaisemmin, joku on vähän levottomammin koko ajan etsinyt paikkaansa. Elämänkokemusta on kuitenkin jokaiselle kertynyt, se auttaa asettamaan asioita ja ilmiöitä omille paikoilleen, painoarvonsa mukaan.
Merkittävää oli kuitenkin se, että kaikilla meillä on selkeitä suunnitelmia tulevaisuutemme suhteen. Suunnitelmia, miten aikoo loppuelämäänsä viettää. Ei puhettakaan mistään ”pysähtyneisyyden ajasta”. Asumisen ja elämisen suhteen on suunnitelmia, samoin harrastusten. Näitä sen tarkemmin erittelemättä tuli selväksi mikä suunnitelmissa on päällimmäisenä: elämän tekeminen helpommaksi. Vanheneva kroppa ei enää pysty samaan kuin nuorempana. Keskustellessa kävi selväksi, että elämässä on osattava myös nautiskella. Nautiskella niistä asioista mitkä tuntuvat mieluisilta. Ei se ole syntiä, vaikka luterilainen puurtajan mentaliteetti vastaan hangoittelisikin.
Vaikka elämä olisikin jo pääpiirteissään takana, on tulevaisuus kuitenkin jokaisella vielä edessä. Ja se tulevaisuus saattaa antaa joskus jopa enemmän kuin jo takana oleva elämä on pystynyt antamaan. Siihen kannattaa satsata. Se saattaa olla se merkittävin hetki ikuisuutta.
Tuo pääkoppa on merkillinen keskusyksikkö. Se huomioi kaikki muutokset ihmisen olemisen tilassa, asennossa. Olen kuun alusta alkaen joutunut rehkimään pienen remontin kanssa. On irrotettu kalusteita, revitty seinää, purettu lattiaa, jyrsitty ja hiottu, nostettu ja kannettu, kumarruttu ja kurkotettu. Se on käynyt vanhan, lokoisaan oleskeluun jo tottuneen miehen kropan päälle. Tuo pääkopan keskusyksikkö on siis rekisteröinyt sen, ja ohjannut kaiken energian fyysisestä ponnistelusta selviytymiseen. Ei puhettakaan, että olisi sijaa ajatuksille vaikkapa blogin päivityksiin. Ainoa luovuuden muoto jonka pääkoppa sallii on se, että sovittelet yhteen omat työsi sekä putkimiehen, sähkömiehen ja laattamiehen aikataulut. Ja tietysti kaikkien tarvikkeiden hankinnat ja toimitusaikataulut. Ja homma jatkuu vielä pari viikkoa, vielä pitää kaivaa jostakin lähes lopussa olevaa energiaa. Siinäpä aivoille ohjailtavaa - tuolta pois ja tuonne lisää.
Tuo edellinen oli eräänlainen selitys ja anteeksipyyntö hiljaisuudestani somen suuntaan. Kirjoitusten harveneminen ei siis johdu hämäläisestä hitaudesta, ainakaan kokonaan. Eikä toki laiskuudestakaan, on vaan iltaisin ollut niin loppu fyysisesti, että ei ole jaksanut kynään tarttua.
Se on jännää, mitä ruumiillinen työ saa tottumattomassa kropassa aikaiseksi. Käsiä kramppaa, selkää polttelee, jalat ovat aivan tönkkönä ja joka paikkaa särkee. Ruumiillista työtä tekevälle nämä minun hommani eivät olisi aiheuttaneet mitään seuraamuksia. Eikä varmaan minullekaan joskus aiemmin. Nyt lihaskunto on päässyt rapistumaan ja vanhaa ihmistä alkaa enenevässä määrin jäytää nivelien jäykkyys, notkeuden puute. Helpotkin hommat muuttuvat lähes mahdottomiksi jos joutuu taivuttamaan itseään vähänkin hankalampaan asentoon. Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan tuo lattiantasossa työskentely, kyykyssä ja kumarassa työskentely. Siinä on tarvinnut sitä sitkeyttä ja jääräpäisyyttä, joka aina välillä on nimetty synnikseni. Mutta kuten isäni tapasi sanoa: ”kun sitä oikeen vaan yritti, niin kyllä se siitä sit lopulta onnistu”. Kyllä isä tiesi!
Tänään on pakko pitää vapaapäivä. Täytyy hoitaa juoksevia asioita, piipahtaa kaupungilla ja kirjoittaa postaus blogiin (no blogihan tuli jo hoidettua). Kesäkin ehti suorastaan räjähtää silmille, jokohan ne ihmiset kaupungilla kulkevat kesähepenissä?
Ai niin, onkohan minun sieluni nyt huonoissa kantimissa kun tuo ruumis on näinkin heikossa hapessa?
Kevään yhdeksäntoista hetkeä.
Kierros keväisillä rannoilla osoitti kesän todellakin olevan tuloillaan. Vihreyttä ja kukkaloistoa riittää, lämpöä jäi vähän kaipaamaan. Kuvat eivät selityksiä kaipaa, mutta jotenkin kuitenkin nimesin ne. Kierros kulki Telakkarannasta Tähtitorninmäen kautta Kauppatorille.
Tilauksia odotellessa
Telakkapuistikon Kohottava voima
Pyhiinvaeltajanpuiston kuvajainen
Toiset ovat toisia vihreämpiä
Istuva mänty
Urbaani liikuntapuisto
Temppeli luonnontemppelissä
Haaksirikkoiset Tähtitorninmäellä
Tästä tunnet Helsingin
Muinainen näköalatasanne
Väriä vihreyden keskelle
Kohti korkeutta
Silakkakauppaa japanilaisittain
Herrat jonottavat aamusuolaisiaan
Maailmanpyörä ja keinonurmipuisto
Turistille kaikkeea mitä turisti tahtoo
Sukellus Katajanokan siltojen alle
Turisti kuvaa toista turistia, täällä ei voi välttyä kuvatuksi tulemiselta
Ei kahta sanaa, etteikö Korkeasaareen luokkaretkelle
Olen muutamina viime päivinä ollut vähän enempi tien päällä, istunut autossa ja kuunnellut radiota, Radio Suomea. Radiota tulee nykyisin kuunneltua harvemmin ja sen vuoksikin nykyinen suomalainen iskelmätarjonta on jäänyt vähän vieraammaksi. Nyt satuin kuulemaan alkuiltaan ajoittuvaa Sekahaku nimistä ohjelmaa. Siinä soitettiin myös vähän vanhempaa iskelmämusiikkia, ja korviini pisti väkisinkin sellainen ylenpalttinen nuoruuden ikävöinti, kaipaus ja ihannointi. Se tuli esiin niin laulujen sanoissa kuin myös toivojien toiveiden perusteluissa. Kyllä taas tuli niin selvästi esille, millainen sielun peili, kansakunnan tunteiden tulkki tämä suomalainen iskelmä on ja on ollut.
Mietin siinä itsekseni, että millaiset ihmiset mahtavat eniten ikävöidä ja kaivata nuoruuttaan. Itse en niin erityisen suurella kaiholla muistele nuoruusvuosiani, toki tiettyjä asioita tulee ikävä. Mutta tiettyjä asioita taas puolestaan muistelee vähän huvittuneesti ja jotkin asiat olisivat kernaasti saaneet jäädä tekemättäkin. Niin että oliko minun nuoruuteni sitten jotenkin ankea ja surkea, koska en sitä niin suunnattomasti ikävöi. En kylläkään missään tapauksessa koe sitä sellaiseksi. Vai onko näillä nuoruuden kaihossa rypevillä sitten ollut niin kertakaikkisen erinomainen nuoruus, että sitä sitten hautaan saakka ikävöidään. Vai eikö heillä ole sitten nuoruusvuosien tapahtunut mitään suurenmoista, jotain, mikä voisi olla nuoruuden veroista.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään paheksua tai pitää omituisena nuoruuttaan kaipaavia. Jokaisella on siihen varmastikin aivan perustellut syynsä ja saattavatpa he ammentaa sieltä voimavarojakin. Asennoitumiseni saattaa johtua siitä, että olen useampia vuosia sitten hyväksynyt ajan kulumisen ja vähenemisen, sekä siihen liittyen oman vanhenemisen. Olen yrittänyt opetella elämään niin kuin vanhenevat ihmiset elävät. Vähän verkkaisemmin ja voimavarani tiedostaen. Olen yrittänyt löytää tämän elämänvaiheen hyviä puolia, enkä pyrkinyt kynsin hampain taistelemaan vastaan ja kieltämään vanhenemistani.
Nuoruus on kieltämättä parasta aikaa nuorille! On vähän sääli, jos se on jäänyt ainoaksi hyväksi ajaksi koko pitkän elämän aikana. Haluaisin minäkin toki poimia rusinoita pullasta - säilyttää tiettyjä asioita ja ominaisuuksia ajalta jolloin olin nuori. Se vaan ei ole mahdollista. Tosiasiat on uskallettava tunnustaa itselleen ja opeteltava elämään vanhenemiseen liittyvien asioiden kanssa. Kyllä meillä vanhoillakin todennäköisesti on sentään jotain, mitä nuoret puolestaan haluaisivat meiltä. Ehkä.
Niinpä! Kaikkihan me olimme aikoinamme nuoria, vahvoja, taitavia, tietäviä, komeita ja kauniita. Sen me kaikki olemme kokeneet. Mutta valitettavasti kaikki ne, jotka ovat olleet nuoria, eivät ole saaneet kokea vanhenemisen mukanaan tuomia kokemuksia. Monen elämänkaari on katkennut kesken matkan. He ovat jääneet vaille monia kokemuksia joita me olemme eläneet. Tämä monenlaisten kokemusten määrä ja kirjo onkin juuri mielestäni hienointa vanhana olemisessa!
P.S. Mutta mikä onkaan sen mukavampaa, kuin muutaman viinilasillisen jälkeen oman ikäisten seurassa muistella, mitä kaikkea nuorena tehtiin ;)
”Tuuli tuo aallon rantaan
tuuli aallon vie
ja vesi kaivertaa kiveen
vuosien tien.
Eivät toistu aaltojen muodot
vain liike on ikuinen
ja turha on muistella tuulta
joka katosi lauluineen.
Joka hetki tuo uuden laulun
joka hetki laulun vie
ja laulut kirjovat aikaan
ihmisen tien.
Kaikki muuttuu - vaan ei itsestään
sinä muutat kaiken - vaan et yksinään.
Kaikki muuttuu
kun moni tarttuu asiaan
ja ohjaa ikuisesti
muuttuvaista muuttumaan.”
(Matti Rossi: Laulu liikkeen ikuisuudesta)
