Valo taipuu

          "vanhat valvovat
          sillä heillä on tekemättömiä asioita
          elettävä öisin kun päivät vähenevät"

  
  Jos on runojen kirjoittaminen vaikea laji, niin kyllä sitä on runoista kirjoittaminenkin.  Olen katsonut niin monta Runoraatia, joissa Jukka Virtanen kumppaneineen on arvioinut runoja, että analysoimaan en missään nimessä uskaltaudu.  Runothan ovat siinä mielessä ihmeellisiä, että eri ihmiset saavat hyvinkin erilaisia tuntemuksia yhdestä ja samasta runosta.  Sen sanoma saattaa avautua hyvinkin erilaisena eri ihmisille.  Jopa sama ihminenkin voi kokea runon eri tavoin eri aikoina, omasta mielentilasta riippuen.

    Päätin nyt kuitenkin uskaltaa lyhyesti kirjoittaa joitakin omia tuntemuksiani luettuani pariin kertaan Marja Leena Toukosen toisen runokokoelman Valo taipuu.  Mielestäni kokoelman runoista löytyy koko ihmisen elonkaari sekä tunnetilojen kirjo kaikissa väreissään. 

**************************

 

       
    Alkuun lähdetään hyvin kaukaa, omien muistojen takaa, jostakin myyttisestä alkuminästä, esi-isien maailmasta.  Sieltä on löydetty viittauksia oman minän syntymiseen, kuten myös sukupolvien ketjuun liittymisestä.

          "Kuudenkymmenen iässä
          alkoivat esi-isät vierailla luonani
          ensin harvakseltaan, sitten yhä useammin

          nykyään he istuvat nurkissani kahvia hörppien
          nauraa kähisevät sattumuksilleen

          mutta pian he siirtyvät ovelle
          odottavat mukaansa

          sitä ennen
          minun on kirjoitettava heidät
          sillä heidät oli ajallaan kirjoitettu
          vain vainolaisen kirjoihin
          aina väärässä paikassa
          väärää maata
          väärää aikaa"


    Runoissa tulee vahvasti mieleen näkymä ihmisen kehosta, ruumiista, ihosta, joka ottaa vastaan ulkoa tulevia iskuja.  Mustelmia ja ruhjeita syntyy, mutta näkyvän kuoren sisällä ihminen säilyy.  Kantaa muistojaan ja unelmoi eteenpäin.

          "Olen se vähenevä ihminen
          joka kantoi kuusivuotiaana
          taskussaan lappua, jossa luki
          'olen ihminen'

          Sitä lasta, joka piti takkia
          ei enää ole

          Sitä takkia, jonka taskussa lappu oli,
          ei enää ole

          eikä sitä taskua
          ei lappua
          mutta kirjoitus säilyy"



    Vanhetessa näkee uudessa valossa elämän mutkaiset polut, joita on kulkenut, toisinaan harhaillut ja välistä jopa eksynyt.  Elämää ei voi elää uudelleen, silti on lupa huomata omat väärät valintansa.

          "Voisinpa taivuttaa valon
          pimeiden päivien
          pölyisiin nurkkiin
          suuntaviittoihin
          jotka eksyttivät minut väärille poluille

          tutkisin kaikki tienhaarat uudestaan
          istuisin kivellä kunnes olisin varma
          suunnan ottaisin tähtikartasta"

    Elämänkolhuja vastaanottaneen kuoren suojassa asuva ihminen pystyy kuitenkin tuntemaan iloa, vaikka sattuukin.  Ilo ja valo kulkevat käsi kädessä, siellä missä on toinen, on toinenkin.

          "Ilosta syntyy valon kajo
          pisarat hajoavat prismaksi
          syöksyvät ulos
          vuorenrinteestä
          kuohuvat alas putouksena
          jonka juurella kylpevät
                    nauravat linnut"


    Nasevaa huumoria sisältyy myös moneen runoon, vakaviakin asioita katsotaan huumorin läpi.  Totisia asioita ei käsitellä tosikkomaisesti, välillä tosin kipakan kiukkuisesti.  Muutamin paikoin meno yltyy melkeinpä surrealistisiin mittoihin.

          "Luostarin päätiellä
          munkit ajavat Mersuillaan
          keljojen ikkunoista välkkyvät
          kaikki satelliitikanavat
          eikä viini pääse loppumaan

          luostarin puutarha
          keinolannoitettu, vuoroviljelty
          nunnat päivittävät profiilejaan
          twiittaavat kuulumisia
          Spotifyssä on virsilistoja

          luostarin paikoitusalue
          täynnä Helvetin enkeleiden moottoripyöriä
          munkit juoksevat
          viittojen helmat hulmuten
          kohti yhteisiä puheenaiheita"

    Mutta matka kulkee kohti valoa, ilman valoa ei voi nähdä kuljettua eikä kuljettavaa matkaa.  Ja se valo taipuu jyrkimmistäkin mutkista, löytää tiensä ”ikkunaruutuihin ja niiden väleihin sekä todellisuuden aukoista Mannerheimintiellekin”.

          "Nälkäinen musta maa
          Ihmisen kaipuu
          Olemme kääntyneet kohti aurinkoa
          Kasvit, eläimet ja ihmiset
          Mutta että kivetkin
          Ja puistonpenkit"


    Tässä tämä minun lukukokemukseni oli hyvin tiiviissä paketissa.  Jotakuinkin tällaisena minä koin tämän runokokoelman tällä kertaa.  Jos sinun mielestäsi kysymys oli kuitenkin jostakin aivan muusta, olet yhtä oikeassa kuin minäkin - ainoastaan sanan sanoja tai kirjoittaja tietää täsmälleen mitä sanallaan tarkoitti, muut voivat ainoastaan tulkita sitä.  Minullekin tämä kokoelma jonakin toisena päivänä kertoo ehkä jotain aivan muuta.  Runo elää ajassa - aika elää runossa.  Kiitos hienosta kokoelmasta, nautitaan siitä.

          "Vapauden hinta on korkea
          sinun on annettava kaikki
          kaikki
          lähdettävä tyhjin käsin
          mieli kirkkaana
          kuin kaivon vesi
          aamuvarhaisella"

*****************************

Kaikki runot ovat Marja Leena Toukosen runokokoelmasta Valo taipuu.
ISBN 978-952-260-216-9, Basam Books 2014.

Kuvia Andalusiasta: Fuengirola

   

    Fuengirola on lähes 70 000 asukkaan kaupunki Espanjan Aurinkorannikolla.  Sieltä on Malagaan noin 30 km matka, joka taittuu paikallisjunalla 50 minuutissa.  Fuengirolassa asuu pysyvästi noin 4000 suomalaista, siellä onkin Aurinkorannikon suurin suomalaisyhteisö. Koko Aurinkorannikon alueella asuu pysyvästi noin 20 000 suomalaista. Tähän määrään kun lisää ne suomalaiset, jotka viettävät talviaikaan muutaman kuukauden tai lyhyemmän loma-ajan Fuengirolassa, ymmärtää hyvin miksi lähes kaikkia palveluja on saatavilla suomenkielellä ja suomalaisten yrittäjien toimesta.  Fuengirolassa toimii myös suomalainen peruskoulu.

    Kesäisin Fuengirolan asukasmäärä kolminkertaistuu turistien vuoksi.

    Fuengirolassa on yli 7 kilometrin mittainen hiekkaranta, jonka vieressä kulkee rantakatu Paseo Maritime.  Rantakadun varrella on luonnollisesti hotelleja, loma-asuntoja sekä satoja ravintoloita. Kaupungin pohjoispuolella vuorenrinteessä sijaitsee Mijasin kaupunki.

    Fuengirolassa  on myös kalastussatama ja kalastuslaivatelakka.  Kaupunki olikin vielä 60-luvun alussa pieni, muutaman tuhannen asukkaan kalastuskylä.

    Kaupungin historia tosin ulottuu aina 2600 vuotta ajassa taaksepäin.   Muinaiset foinikialaiset asustivat alueella ja perustivat sinne mm suolaustehtaan ja kävivät kauppaa muiden Välimeren maiden kanssa.  Paikka sijaitsi sopivasti Gadizin ja Malagan välissä.  Rooman vallan aikaan alueella uskotaan harjoitetun Neptunusta palvovaa kulttia.  Maurit rakensivat alueella nousevalle kukkulalle Castillo Sohail linnan vuonna 936.  Linna tuhottiin, kun katoliset kuninkaat 1485 valtasivat kylän.  Se rakennettiin kuitenkin uudelleen merirosvojen jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi.  Sen jälkeen linna koki kovia, kun itsenäisyyssodan aikana niin ranskalaiset, englantilaiset kuin espanjalaisetkin taistelivat linnasta sen strategisesti keskeisen sijainnin takia.

    Useaan kertaan tuhottu ja uudelleen rakennettu Sohailin linna on nykyään Fuengirolan kaupungin symboli.  Sitä on restauroitu ja siellä on kesäisin monenlaista tapahtumaa.
   
    Valokuvissa on hallitsevana meren läheisyys sekä meren ja vuorten väliin rakentunut kaupunki kapeine katuineen.

 

Omissa oloissaan

  
    Päivän harmaa tylsyys vie voiton, ikkunoissa sumu tiivistyy pisaroiksi.  Mereltä huutelevat laivat, luulevatko saavansa vastauksia rannoilta.  Rakennustyömaalla miehet tuskin näkevät toisiaan.  Kaikki on harmaan sisässä, korvat kuulevat, silmät eivät näe.  Eilen samanlaista, huomennakaan ei mikään muutu, päivät kuluvat, vain päivämäärät kalenterissa vaihtuvat.

    Tylsä kirja latistaa mielialaa, onko pakko jatkaa, kohteliaisuudesta kirjailijaa kohtaan.  Mitä se voi antaa sellaista jolla on merkitystä, joka erottaa sen muista, joka erottaa päivät toisistaan.  Ei ainoatakaan lausetta joka saisi malttamattomana odottamaan seuraavaa.  Sumu tiivistyy, harmaus alkaa muuttua hämäryydeksi.  Iltaan tämäkin päivä on elettävä.

    Kun mitään ei tapahdu, silloin ei todellakaan tapahdu mitään.  Ei vaihdu ainoakaan harmaan sävy.  On turha odottaa, että se menee itsestään ohi.  Ei se mene ohi koska tuuli ei tuule, ilma ei vaihdu, se yksi ja sama tunnelma ei miksikään muutu.  Sumun sisällä kaikki on paikallaan, ajatuskaan ei läpäise usvamuuria, se vain pyörii silmin näkyvällä kehällä.  Mikään ei pääse ulos, mikään ei pääse sisään.

    Päivän harmaa tylsyys, laivojen huhuilu lähtiessä ja satamaan saapuessa.  Yrittäisikö vastata.  Avaisi parvekkeen lasit ja vastaisi Siljan tai Viikingin huutoon.  Avautuisiko sankkaan sumuun väylä, syntyisikö yhteys, näkyisikö komentosilta.  Puhaltaisiko tuuli maiseman vapaaksi, paljastaisi sohjoiset rannat ja palelevat puut, autot ryhdikkäissä riveissään parkkipaikalla.  Vai onko sittenkin parempi pysyä tietymättömissä, kenenkään näkemättä, kaiken peittävän sumun tylsyydessä.  Nauttia aikaansaamattomasta olotilastaan.  Jatkaa tuijotusta ikkunasta näkemättä minnekään.  Olla omissa oloissaan.
 
    Tulisivat edes lokit, terävin siivin, laajoin kaarroin taivasta viipaloiden.  Näyttäisivät tietä auringonsäteille, liikuttaisivat taivaankantta, toisivat elämää maisemaan.  Päättäisivät pysähtyneet päivät, taittaisivat tylsyyden huutaen kuin hullut.  Taittaisivat taas tämänkin talvenselän. 

Lapsuuteni sankarille

    Minun lapsuuteni sankari ei ollut Juri Gagarin, joka 12.4.1961 lensi 1 tunnin ja 48 minuutin ajan Vostok I aluksellaan ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa. Minun lapsuuteni sankari oli kyllä hänkin melkoinen huimapää.  Hän myös kiiti huimaa vauhtia kuten Gagarinkin, mutta häntä sain seurata aivan läheltä.
 
    Luin uutisen Onni Suurosen kuolemasta päivää ennen kotiinlähtöäni Fuengirolassa.  Surmanajaja Onni Suuronen oli yksi minun lapsuuteni suurista sankareista.  Hän oli nimenomaan sellainen sankari, jonka olin omin silmin nähnyt.  Hän edusti sellaista rohkeutta ja huimapäisyyttä, jollaista jokainen nuori poika ihailee ja jollaiseksi haluaisi tulla.  Somerolla tivolin mukana vieraileva surmanajaja tarjosi 50-luvun lopulla ikimuistettavia kokemuksia vähän toisella kymmenellä olevalle pojalle.
   
    Rystyset valkoisina puristin kaidetta ja tuijotin alas suureen tynnyriin, pyttyyn, jossa Onni Suuronen ajoi moottoripyörällään pystysuoraa seinää ympäri.  Kierros kierrokselta pyörä nousi ylöspäin, välillä näytti siltä kuin Onni Suuronen moottoripyörineen sinkoutuisi yli tynnyrin laitojen, läpi teltan katon, ylös taivaalle.  Kerta toisensa jälkeen pyörä kiepahti pitkin tynnyrin laitoja, jotka tuntuivat huojuvan ajon rytmissä.  Pakokaasun katku, korvia raastava meteli sekä ympyrää ajavan moottoripyörän herpaantumaton tuijotus saivat lopulta oudon huimauksen tunteen päähäni.  Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen pyörä laskeutui alemmas, hidasti vauhtiaan ja kurvasi lopulta tynnyrin pohjalla pysähtyen sinne.  Uskalsin taas hengittää.  Helpottuneena ja kuin hypnoosista heränneenä annoin muiden mukana raikuvat aplodit sankarille.  Polvet tärisivät, kun laskeuduin rappuja pitkin takaisin maan pinnalle. Taskun pohjalla kilisi sen verran kolikoita, että niillä sai lipun vielä seuraavaankin näytökseen.  Kaverien kesken riitti ihmeteltävää.

    Onni Suuronen aloitti surmanajon jo 40-luvun lopulla.  Hänestä tuli nopeasti  ammattikuntansa legendaarisin mies. Hän saattoi nousta tynnyriin jopa 10 kertaa päivässä.  47 vuoden aikana hän antoi kymmeniätuhansia hengenvaarallisia näytöksiä ajaen miljoonia kierroksia tynnyrissään. Onnin poika, Kalevi Suuronen, tuli mukaan tynnyriin 70-luvun alussa Onnin pariksi.  Kalevi Suuronen ajoi tarkoitusta varten rakennetulla autollaan saman aikaisesti moottoripyörällään ajavan isänsä kanssa.  Isä Suuronen jatkoi uraansa käsittämättömän pitkään.  Viimeinen surmanajo tapahtui Joensuussa vuonna 1995, hänen ollessaan jo 72 vuoden ikäinen!

    Lapsuuteni sankari, surmanajaja Onni Suuronen syntyi 28.8.1923 Kangasniemellä ja kuoli Jyväskylässä 9.1.2014  90-vuoden ikäisenä.

Luudalle töitä

    Aivan kuin pää ja ajatukset olisivat vielä Välimeren rannalla, Andalusiassa, vaikka muuten onkin taas jo kotona tutussa ympäristössä.  Eikä se johdu pelkästään tästä lumisohjosta ja kylmyydestä.  Siinä on jotain muutakin, mitä ei oikein osaa selittää.

    Saattaa käydä niin, että varsinaista talvea pakkasineen en tänä vuonna näe lainkaan.  Kevät näyttäisi alkavan tavallista aikaisemmin.  Aurinko näyttäytyessään lämmittää jo päivällä näinkin pohjoisessa, vähäiset lumet hupenevat aivan silmissä.  Sankka sumu merellä ja rannoilla, laivojen huutelu sumun seassa, sohjoa ja lätäköitä jalkakäytävillä.  Selvästikin talven selkä on jo taittumassa, vaikka tulisikin vielä kylmiä jaksoja.

    Helmikuussahan tässä toki vielä ollaan.  Vielä on aivan luvallista pysytellä sisätiloissa ja viettää aikaansa kirjojen ja musiikin parissa.  Vielä on aivan sopivaa uppoutua Lightroomiin valokuvamassaan tai postimerkkilaatikoihin - yrittää saada järjestystä kaaokseen.  Melkoinen kaaos, tai ainakin sekamelska tässä omassa ulkoisessa minässä edelleen vallitseekin.  Olen tässä muutaman päivän katsellut huoneeni hyllyjä ja komeroita, niissä olevia tavaroita, esineitä ja  asioita.  Mapeissa on järjestelemättömiä papereita, laatikoissa ja komerossa vaikka mitä.  Kaikki ne odottavat, että niiden kimppuun käytäisiin.  Heitettäisiin turha pois ja tarpeellinen pantaisiin järjestykseen.

    Tämä ulkoinen minä odottaa että sille tehtäisiin samoin, kuin mitä yritin tehdä sisäiselle minälleni kuukauden ajan siellä Andalusiassa.  En tiedä onko edes oikein, kun tunnen minäni muodostuvan myös kaikesta tästä ulkoisesta.  Kaikesta tästä mitä vuosikymmenien aikana olen ympärilleni kerännyt ja joka tuntuu tärkeältä, johon on jokin vahva tunneside.  Tai ainakin olen kuvitellut sen olevan tärkeää.
 
    Vähän pelkään, että pään sisältä oli helpompi heittää turhaa pois kuin näistä ulkoisista minän palikoista.  Luultavasti niistä luopuminen on niin vaikeaa, että ne löytävät ainoastaan hivenen uuden järjestyksen.  Kevään edetessä niihin kiinnittää taas vähemmän huomiota, silloin mielenkiinto suuntautuu seinien ulkopuolelle.  Keväisille meren rannoille, puistojen puihin ja palaaviin muuttolintuihin.  Aamuvarhaisiin katuihin ja torien tunnelmaan.  Silloin minä haluan muodostua kaikista niistä.

12 päivännousua Välimerellä

    Olen jostakin syystä selvästikin hurahtanut taivaallisiin valoilmiöihin.  Täällä kotona olen huomannut, että auringonnousun ja -laskun aikaan meren tuntumassa esiintyy usein upeita värejä.  Onhan näitä toki muuallakin, sisämaassa, mutta luulen, että merellä on oma osuutensa siihen, miten värit ilmassa ja pilvissä käyttäytyvät.  Tämä on siis täysin epätieteellistä, kuten jo varmaan huomasittekin.

    Vuoden alussa 30 päivää Andalusiassa, Fuengirolassa, antoi mahdollisuuden seurata päivännousuja Välimeren yllä.  Aurinko nousi merestä keskeltä parvekenäkymää, joten sitä ei voinut olla huomaamatta.  Väri-ilmiöt alkoivat muodostua taivaalle ja pilviin reilun vartin ennen varsinaista auringon esiin nousemista ja jatkuivat jonkun aikaa vielä sen jälkeen pilvistä riippuen.  Kaikki tapahtui hyvin nopeaan,  Muutamassa hetkessä  horisontti muutti väritystään, joten kameran kanssa piti olla tarkkana.  Samaan aikaan päivännousun kanssa lokit nousivat ilmaan ja juhlivat uutta päivää laajoin kaarroin meren yllä rannan tuntumassa.

    Taivaanrannanmaalari tai ei.  Minusta jokainen päivännousu on kuvaamisen arvoinen.
 

 9.1.2014 klo 8.09

14.1.2014 klo 8.22

15.1.2014 klo 8.28

 20.1.2014 klo 8.13

 22.1.2014 klo 8.57

 23.1.2014 klo 8.27

24.1.2014 klo 8.26

 27.1.2014 klo 8.03

29.1.2014 klo 9.57

 30.1.2014 klo 8.22

31.1.2014 klo 8.15

 Seuraavat 4 kuvaa oivat samalta aamulta.  Niissä näkyy, miten nopeasti värit elävät auringon noustessa ja pilvien liikkuessa.

 1.2.2014 klo 8.07

 1.2.2014 klo 8.10

 1.2.2014 klo 8.14

 1.2.2014 klo 8.15

    Viimeisessä kuvassa aurinko on kivunnut kokonaan esille meren aaltojen takaa.  Uusi päivä Andalusiassa, Välimeren rannalla on alkanut.

4.2.2014 klo 8.20

Merkintöjä Andalusian päiväkirjaan (12)

1.2.2014

    Nousin tänään taas vuorenrinteelle Mijasiin.  Kävelin kapeita ja sokkeloisia katuja vähän syrjemmälle, oikeastaan taisi olla aivan kaupungin laitaa.  Löysin sieltä penkin, josta näkyi alas merelle sekä viereistä vuorenrinnettä aina huipulle saakka.  Paikkaan sisältyi niin paljon symboliikkaa, että totesin sen juuri oikeaksi paikaksi istua ja ihmetellä elämäänsä tässä ja tästä eteenpäin.  Miettiä, että miten käytännössä osaisi noudattaa tuon päänsisäisen totuuskomission suositusta.

    Suositus oli, että minun olisi unohdettava kokonaan yksi sana elämästäni.  Yksi sana, joka on piinannut ja aiheuttanut ajoittain ahdistusta aina tuolta kaukaisesta nuoruudesta saakka.  Nuorenahan nuo toteutettavien haaveiden toteemipaalut isketään syvälle maahan.  Kaiken lisäksi se pannaan joutuva sana on lähtöisin aivan omasta itsestäni, itse asettamani.  Täytyy.  Jotenkin kun tuon sanan tilalle oppisi sijoittamaan toisen pienen sanan.  Haluan.  Ei enää, että tänä kesänä minun täytyy sitä ja tätä, tai että tänä vuonna minun täytyy tai sitten peräti, että minun täytyy vielä elämäni aikana jotakin.  Tiedän, että monesti vielä tulen päättämään, että minun täytyy saada sitä ja tätä aikaiseksi.  Silloin kun joku tulisi sanomaan: Pepe, ei sinun tarvii, ihan totta, ei tarvii enää.

    Haluan ja yritän siis opetella ajattelemaan, että tänä kesänä minä haluaisin ja että elämäni aikana vielä haluaisin tehdä tai nähdä tai kokea jotain.  Ei minun kerta kaikkiaan todellakaan ole pakko enää saavuttaa mitään, mutta jos jotain haluan niin mikä ettei, yritetään.  Jos ei kuitenkaan onnistu - entä sitten, mitäpä siitä, menköön nyt sitten tämä elämä näin.

    No nyt minun ei siis täydy enää kirjoittaa yhtään merkintää Andalusian päiväkirjaan, ainakaan tällä reissulla. Voin toki vielä kirjoittaa, jos niin haluan.  Luulen kyllä, että en halua, tämä oli numero 12 ja se tuntuu juuri sopivalta määrältä.

    Laitan loppuun hienon Arvo Turtiaisen runon, joka hyvin kuvaa tätä kolmenkymmenen päivän retriittiäni Andalusiaan.  Eija Ahvo muuten esittää upeasti tämän Toni Edelmannin säveltämän runon.

Halusin yksin olla
simpukan lailla huminaani kuunnella
halusin uneksia
lailla tähden toisiin tähtiin kaivata.

Menin meren rannalle syysiltana
meri pilville valitti
kesää, kaarnaveneitä, lasten ääniä
rannoillani kaipaan.

Menin tunturin laelle talviyönä
tunturi yölle kuiskasi
peippoa, pesäänsä louhikossa
ihmisiä iltanuotiolla kaipaan.

Tulin takaisin ja kerroin tämän eräälle
joka yksinäisyyttään ylisti.