Maisemakuvia 2013

    Vuoden 2013 aikana on albumiin kertynyt kuvia reippaasti yli 2000.  Vuosi ei ole vielä lopussa, vielä niitä ehtii tulla lisää.  Olen kuitenkin jo tässä vaiheessa yrittänyt poimia tuosta massasta sellaiset kuvat, jotka syystä tai toisesta miellyttävät eniten omaa silmääni.  Rajasin kohteiksi ns. maisemakuvat, näkymät ulkona liikkuessa.  Ovat ehkä myös jonkinlaista mielenmaisemaa.  (Selvästikin tykkään puista ja merestä.)  Olen yrittänyt löytää kuviini jonkinlaista rytmiä sommittelussa sekä väreissä.  Tai sitten niissä on jokin sellainen tunnelma jonka olen yrittänyt vangita.  Omasta (ja äitini) mielestä olen joissakin kuvissa saavuttanutkin tavoittelemani, ainakin suunnilleen.  (Kuvat ovat Helsingistä ellei muuta mainita.)

   16.01 Alhambra, Granada.  Paikallinen keskitalvi, osa puista lehdettömiä, mutta appelsiinit hehkuvat.

   17.01 Fuengirola.  Välimeren ja taivaaan syvänsininen toistuu rannan rakennuksissa ja veneessä.

   17.04 Jätkäsaari.  Näkymä parvekkeelta.  Kevään kirkkautta ja utuisuutta.  Lokki.

   03.05 Tähtitorninmäki.  Helsingin historiallista keskustaa.  Kesällä puiden lehvästöt peittävät näkymän.  Jälleen lokki.

   10.05 Jätkäsaari.  Kaikki häviää pehmeään sumuvaippaan.

   27.05 Kiasma.  Mannerheim has just left the building.

   07.06 Ursininkallio.  Yksi lempipuistani alkukesän aamuisessa idyllissä.

   23.06 Hietaniemen hautausmaa.  Juhannuspäivän rauhaa.

   19.07 Tall Ship's Races.  Päätöspäivän värisavutulitus, ensimmäistä kertaa Suomessa.

   20.07 Tall Ship's Races.  Purjeiden paraatissa Mexicolainen Cuauhtemoc, miehistö mastoissa.

   23.07 Strängnäs.  Aika on pysähtynyt.

   16.08 Helsingin Juhlaviikot.  Luke Jerramin Sky Orchestra -teos kutsui kaupunkilaiset taivaskonserttiin.

   22.08 Jätkäsaari.  Oudot tyypit osallistuivat Taiteiden yöhön.

   27.08 Jätkäsaari.  Nostureiden sinfoniaa.

   29.08 Suomenlinna.  Kuin jostakin sadusta tai menneestä maailmasta.

   29.08 Suomenlinna.  Yksin merta vastaan.

   29.08 Suomenlinna.  Katseenvangitsija.

   10.09 Somero.  Ulkoilmamuseon idyllinen kylänraitti.

   26.09 Tallinna.  Kattosommitelma kurkottaa taivaisiin.

   05.10 Ursininkallio.  Ensimmäinen syysmyrsky.

   14.10  Telakkaranta, Hietalahti.  Aamun ensi kajo, nosturien silhuetit.

   21.10 Jätkäsaari.  Näkymä parvekkeelta. Illan värijuhlaa Lauttasaaren yllä.

   25.10 Kaivopuisto.  Yksineläjä.  Vastatuuleen.

   25.10 Kaivopuisto. Ursan kaunis tähtitorni, mallia 1926.  Viimeisiä ruskan värejä.

   06.11 Jätkäsaari.  Näkymä parvekkeelta.  Meren yllä taivainen myllerrys.

   10.11 Ursininkallio.  Merellä myrskyää, rannalla ollaan viisaita..

   26.11 Somero.  Jäinen kansi kahlitsee veden.

   26.11 Somero.  Waldemarin lapsuuden maisemaa.  Talvi valmistelee tuloaan.

   26.11 Somero.  Waldemarin lapsuuden maisemaa.  Kuura tekee taideteoksia.

   13.12 Ursininkallio.  Suosikkipuuni valmistautuu talveen.

   13.12 Ursininkallio.  Kaksikko hallitsee koreografiat.

   13.12 Rautatientori.  Aleksis Kivi mietteissään, varis istuu vartiossa.

Sehnsucht - kaipuu

    

    
    Kirjoittaessani pari viikkoa sitten saksalaisesta tanssija-koreografi Pina Bauschista, minua alkoi askarruttaa mielentilaa kuvaava sana Sehnsucht.  Olen pohtinut sanan sisältöä sekä keskustellut siitä myös saksalaisen ystäväni kanssa.  Mitä sana oikein pitää sisällään, mitä se tarkemmin ottaen tarkoittaa.  Onko se jotenkin erityisesti saksalaisuuteen liittyvä piirre.

    Se, miksi se alkoi nimenomaan saksalaisuuteen liittyen kiinnostaa, johtui siitä, että samaa ilmaisua on käyttänyt myös Heimat-trilogian ohjaaja ja käsikirjoittaja Edgar Reitz kertoessaan elokuvastaan.  Tämä trilogia on saaga Simonin perheestä pienessä Schabbachin kylässä.  Tämä kylä on se maantieteellinen sekä henkinen Heimat - kotiseutu, josta lähdetään, mutta jonne aina myös palataan.  Mikä sinne sitten saa palaamaan?  Miksi esimerkiksi sarjan Herman lopulta palaa kuitenkin sinne, vaikka nuorena ja loukattuna on vannonut olevansa koskaan palaamatta?  Se on juuri se Sehnsucht.  Aivan oikeaa vastinetta sanalle ei suomenkielestä löydy, mutta kaipuu olisi kai lähinnä sitä, mitä sillä tarkoitetaan.

    Kaipaus tuntuu jotenkin paljon miedommalta, pienemmältä tunteelta.    Kaipaus on mielestäni tunnetila, jota voimme useinkin tuntea monenlaisia asioita kohtaan.  Jäämme kaipaamaan milloin mitäkin.

    Mutta tämä Sehnsucht - kaipuu on jotakin paljon totaalisempaa, elämän lävistävää, kipeää tekevää tunnetta.  Se on myös jotakin, jota ei täysin pysty erittelemään eikä sanoilla kuvaamaan.  Se on kaipuuta palata elämän peruskysymysten, oikeiden vastausten ja neuvojen, totuuksien lähteelle.  Henkiseen alkukotiin.  Elämän alkupisteeseen.  Turvaan.

    Koti, kotiseutu, vanhemmat, esivanhemmat.  Elävät ja jo kuolleet, kuten Heimat-trilogian ensimmäisen osan viimeisessä jaksossa.  Siinä lomittuvat Marian, äidin, hautajaiset sekä samaan aikaan kylässä vietettävä karnevaalijuhla.  Siinä kulkevat elävät ja kuolleet lomittain menneen elämän, tulevaisuuden, perityn tiedon ja viisauden päättymättömänä virtana. Siinä alkukoti, esivanhemmat, viisaus ja turvallisuus ovat yhtä nykyisyyden, tulevaisuuden ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten kanssa.  Tässä surrealistisessa jaksossa kaipuu on käsinkosketeltavalla tavalla koko ajan läsnä.

    Samanlaista kaipuuta, hullua kiihkoa tavoittaa jotakin ehkä saavuttamatonta, on Pina Bauscherin tanssiteoksissa.  Tanssissa se vie kohtauksia eteenpäin.  Elämässä se tietynlaisissa, usein vaikeissa, jopa äärimmäisissä tilanteissa vie elämää eteenpäin peruskysymyksiin palaamisen kautta.  Kun on joutunut kokemaan rankkoja tapahtumia, on kohdannut kovia epäonnistumisia ja pettymyksiä, tulee tarve päästä turvaan kokoamaan itsensä.  Tulee kaipuu, kipeää tekevä voittamaton halu löytää uudelleen lähtöpiste, kaiken alku.

    Saksalaisiin ja saksalaisuuteen tämä liittyy ehkä historian rajuissa käännekohdissa useinkoettuihin ihmisyyttä koetelleisiin tapahtumiin.  Kun saksalaiset lisäksi ovat tunnetusti hyvin perinteisiä arvoja ja tapoja kunnioittavia ihmisiä, on tämän perusteella ehkä jotenkin selitettävissä tämä Sensucht-ilmiö.  Toki kovia kokeneita ja kaiken menettäneitä ihmisiä löytyy lähes kaikkialta maapallolta.  Onko sitten ehkä kuitenkin vaan niin, että tällaisia ihmisiä kuin Edgar Reitz taikka Pina Bauscher ei yksinkertaisesti ole syntynyt muualla tai ainakaan heidän kaltaisiaan ei ole riittävästi.  Taiteilijoita jotka osaavat tuoda tällaisen tunteen näin koskettavana ja kosketeltavana esille.

    Mene tiedä.  Taisin kirjoittaa hyvin sekavan jutun.  Itse kuitenkin kuvittelen oivaltaneeni jotain tästä vahvasta tunnetilasta, jota suomenkielinen sana ”kaipuu” lähinnä kuvaa.  Ja jos kirjoitus tuntui oudolta, tämänhän voi aina ohittaa ja unohtaa. Tätä ei kannata jäädä kaipaamaan. 

  

Myrskyn silmäkulmassa

    Myrsky riepotteli viime yön aikana eteläistä Suomea.  Myös Helsinki sai osansa.  Myrskyä on mukava kuvata, varsinkin jos sen voi tehdä riittävän turvallisesti.  Yöllä riehuvaa myrskyä on valaistuksen takia vähän ongelmallista kuvata.  Senpä vuoksi olen odotellut, että joku näistä myrskyistä suvaitsisi näyttäytyä valoisaan aikaan. 

    Aamulla näyttikin vahvasti siltä, että nyt tämä toive saattaisi toteutua.  Myrskyn rippeitä oli vielä ilmassa.  Siispä hämärissä liikkeelle ja suunta tuonne Hernesaaren- ja Kaivopuistonrannan suuntaan.  Matkalla tuuli painoi lupaavasti niin, että paikoin kävely pysähtyi kuin seinään.  Mutta, mutta - sen suunta oli pohjoisesta.  Alkoi tuntua pahasti siltä, että merenrannassa ei kovin ihmeellistä tapahdu.  Tuulella on väärä suunta.

    Ja näinhän se sitten kävikin.  Merellä oli hyvin rauhallista, vaikka tuuli painoikin voimalla kaupungin suunnasta.  Ilmassa lenteli pahimpien puuskien aikana kaikenlaista irtonaista roskaa ja puut huokasivat niin raskaasti, että välistä pelkäsi niiden kaatuvan.  Kaivopuiston kallioillakin oli välillä pitelemistä, ettei olisi joutunut tuulen teille.  No, mikäpä siinä sitten auttoi.  Täytyi jälleen kerran kuvata noita tutuiksi tulleita puita ja muita näkymiä.  Ne näyttivät taas erilaisilta - eri vuodenaika, eri valaistus.  Jatkoin kävelyä ja kuvaamista Kauppatorin ja Senaatintorin kautta rautatieasemalle, josta 9 ratikalla takaisin kotiin.  Melkein kahden tunnin lenkki.  Oli sekin sentään jotain.

    En päässyt myrskyn silmään, ainoastaan suojaisaan silmäkulmaan.

  Tämä yksinäinen puu on kuin Myrskyluodon Maija, kesät ja talvet merelle tähyämässä.

  Varis odottelee tulen syttymistä merenkulkijoiden ja mereen menehtyneiden muistomerkillä Ursininkalliolla.

   Tällä kaksikolla on aina koreografiat kohdallaan.

   Näkymää Hernesaaren suuntaan.

   Veneet alkavat olla harvassa.  On joulukuusien aika.

   Rappuset näyttävät johtavan taivaaseen.

   Pakkastakin oli pari päivää sitten riittävästi jääputouksen syntymiseen.

   Senaatintorin joulukuusi huojui mutta pysyi pystyssä ylväästi aivan kuin Aleksanteri II.

   Vähän vaatimattomalta näyttävät Tuomaan markkinoiden kojut vanhassa massiivisessa ympäristössä.

   Aleksis ja vanha varis kunniavartiossa.

  Kirkas jää keskellä Rautatientoria odottaa luistintaiteilijoita.

 

Harmaa joulukuinen päivä

    Nousin aamulla 7.15, kävin suihkussa ja sen jälkeen keitin aamupuuron.  Aamupuurosta on tullut tapa, josta en varmaan enää tule luopumaan; Markus-sedän opetukset ovat langenneet otolliseen maaperään.  Puuron keitän Elovena kaurahiutaleista sekä saman valmistajan kauraleseistä.  Puuron päälle lautaselle kaadan purkeissa myytävää marjakeittoa, vähän makuja vaihdellen, ja kyytipojaksi lasi appelsiinimehua.  Siinä sujahtavat samalla aamulääkkeet mukavasti elimistöön.  Kaiken päälle vielä mukillinen kahvia, ja päivä on valmis alkamaan.

    Mutta eihän siinä vielä kaikki ollut, aamiaiseeni kuuluu olennaisesti tietysti myös aamun lehden lukeminen.  Vanha pinttynyt tapa.  Joskus kun lehti on myöhässä, tuntuu kuin aamiaisesta puuttuisi jotain oleellista.  Suurelta osin lukeminen tosin muistuttaa enempikin selailua kuin lukemista.  Olen jo päässyt eroon siitä ajatuksesta, että kaikki on luettava, joka juttu, kun kerran lehdestä maksaakin.  Otsikot kyllä huomioin kaikki ja samalla yleissilmäys niiden alla olevaan juttuun.  Mutta varsinaiseen lukemiseen ryhdyn ainoastaan itseäni kiinnostavien juttujen kohdalla.  Kiinnostuksen aiheet vähän vaihtelevat, johtuneeko omasta mielialasta vai siitä, miten maailma milloinkin makaa.  Arkiaamuisin tämän inforyöpyn täydentää taustalla aamu-tv uutisineen. 

    Joskus varmaan pitäisi kokeilla aamiaista sellaisenaan, ilman lehteä ja televisiota.  Ihan vaan omia tuntemuksia ja ajatuksia kuunnellen.  Uskaltaisiko?

    Vähän ennen yhdeksää siirryin tavalliseen tapaan tietokoneelle.  Paljonko blogisivuilla on ollut vierailijoita, mitä Fb:ssa on tapahtunut, vielä vilkaisu Twitteriin.  Sitten seuraa päivän ohjelman mietintävaihe, ankaraa rutistusta.  Yleensä katselen ikkunasta koneen ylitse ulos, mitään näkemättä, mitään kuulematta, tunnustellen olotilaani.  Tänään tuo tuijottamisvaihe kesti jostain syystä peräti tunnin verran.  Muistelin erilaisia, eri elämänvaiheisiin liittyneitä joulua edeltäviä viikkoja.  Olen usein ennenkin muistellut erästä 17 - 18 ikävuoden paikkeille sattunutta  joulun alle sijoittuvaa tapahtumaa.
 
    Olin silloin töissä PSO:n soitinvarastolla ja marraskuun lopulla meille tuli muutama todella iso vanerilaatikollinen erityisesti joulumyyntiin tarkoitettua tavaraa.  PSO oli tukkuliike, joten tavaraa tuli suurissa erissä.  Laatikoiden purkaminen ja lajittelu tarkistuksineen oli minulle sellainen kahden päivän rupeama.  Aluksi kannen irrottamisen jälkeen poistin sylikaupalla pehmusteita.  Sitten alkoi löytyä mitä ihmeellisempiä eksoottisia soittimia: maracasseja, guiroja, claveseita, timbaaleja, tamburiineja, bongorumpuja ja vaikka millaisia helistimiä ja kilistimiä.  Purkamisen loppuvaiheessa piti itse hypätä laatikkoon, jotta sai alimmatkin soittimet kaivettua esiin.  Tunnelma oli uskomaton, sadunomainen, pehmusteiden seasta löytyi koko ajan uusia toinen toistaan ihmeellisempiä, kauniita soittimia (arkeologista Tutankhamonin haudalla tuntui varmaan samalta).  Ainoa, mikä vähän hillitsi tunnelmaa, oli pelko pehmusteissa mahdollisesti majailevista tropiikin hämähäkeistä ja muista vastaavista salamatkustajista. Toisista laatikosta puolestaan löytyi huuliharppuja, nokkahuiluja, pieniä kitaroita ja harmonikkoja.  Näitä tavaroita ei laitettu normaaliin tapaan hyllyyn, ne jäivät sivuhuoneen lattialle siisteiksi pinoiksi, joista ne sitten ennen joulua katosivat vähitellen musiikkikauppoihin eri puolille Suomea. Kaikki nämä olivat siis sellaisia joulupukin konttiin sopivia soittimia.  Se oli soitinvaraston joulu.

    Kello kymmenen aikoihin oli vuorossa Paul Austerin ”Sunset Park", jota luin tunnin verran.  Päivän teehetki, sekä Mandelan muistotilaisuus tv:sta seuraavaksi.  Vähän kirjoittelua sekä luvatun lumisateen odottelua.  Olisi mukava päästä kaupungille kuvaamaan kunnon lumisadetta, tiedä sitten saadaanko sellaista tänään.

    Lopulta 13.10 panin kameran laukkuun ja lähdin ratikalla kohti keskustaa.  Ilmassa oli aavistus lumesta, tuuli puhalsi melko kylmänä.  Kiertelin toista tuntia keskustan tuntumassa, katselin ihmisten kiirettä, tähyilin taivaalta lumisadetta.  Pian kuitenkin huomasin, miten tylsää lumisateen odottaminen on - melkein kuin katselisi ruohon kasvamista.  Tulipahan kuitenkin päivän kävelylenkki tehtyä.

    Takaisin kotona 14.50, kahvi tulemaan ja piipahdus koneelle.  Kahvin jälkeen jälleen ”Sunset Parkille”.  Taisinpa taas torkahtaakin muutaman minuutin.

    Ruoka uuniin kello 16.15, sitten katsomaan päivän kuvasaldoa.  On näköjään Narinkkatorille tulossa joulusirkus.  Varmaankin Pukki trapetsilla sekä tonttujen pororatsastusta.  Mutta ei vaan lumisadekuvia!

    16.30 käväisin parvekkeella toteamassa että nyt sitä räntää sitten tulee!!

    16.45 ruokailua töistä saapuneen vaimon kanssa.  

    17.10 Sydämen asialla. Lopun iltaa sitten koneen ääressä, vähän musiikkia, myöhemmin Downton Abbey sekä illan päätteeksi Mestarien liigaa.  Jälleen yksi päivä painuu historiaan.  Onneksi huomenna on kuitenkin uusi luvassa.

    On tämä eläkeläisen elämä mielenkiintoista, hohhoijaa.

Tonttuilua Tuomaan markkinoilla

 
    Tänään avattiin Tuomaan markkinat Senaatintorilla.  Ei siellä aivan vielä joulutunnelmaa löytynyt, mutta aavistus joulun lähestymisestä kyllä.  Siellä kojurivien välissä kävellessä ja kojujen sisään kurkistellessa olin kylläkin jo näkevinäni pari kertaa vilahduksen joulutontusta.  Ei se mahdotonta ole.  Siinä markkinatouhua katsellessa aloin muistella mitä kaikkea minulle on tontuista vuosikymmenien aikana opetettu.  Ja muistuihan sitä jotakin mieleen.

Tästä voit laittaa taustamusiikin:  http://youtu.be/xSNMPvZI9yM

    Tonttujen alkuperästä ei ole varmaa tietoa.  Ne saattavat olla joulupukin ja joulumuorin lapsia.  Tai sitten ne ovat pelkästään joulupukin välttämättömiä apureita.  On jopa väitetty, että joulumuori panee käpyjä pataan, lausuu taikasanat, ja kas, seuraavana aamuna padasta kiipeä varsinainen tonttulauma.

    Joulutontut saattavat myös olla haltijatontun jälkeläisiä tai sitten ne vaan yksinkertaisesti tulevat vuoren uumenista.  On kuitenkin varmaa, että niin joulupukki ja joulumuori, kuten tontutkin, ovat kotoisin Korvatunturilta.

   
    Jotkut tutkijat ovat tietävinään, että tontuilla ei olisi lainkaan napaa!  Syynä navattomuuteen on kuulemma se, että ne ovat syntyneet ruusuntuhkasta, unelmakuteesta, naavajauhosta, kuusenkerpuista sekä rakkaudesta, ilosta ja riemusta.  Ota tästä sitten selvää.

    Varsin yleisen tiedon mukaan tonttujen taskuissa on meriheinää sekä kipinäkivet tulen iskemiseksi.  Kun tarkemmin taskuja kaivelee, löytyy myös kissan viiksikarvoja kiusantekoa varten sekä jäniksenkäpälä kivunlievitykseen ja hellimiseen.  Varustukseen kuuluu myös saippuapala, tosin joiltakin se on unohtunut tai hukkunut.

    Tontut voivat muuttaa kokoaan tilanteen ja tarpeen mukaan.  Tarkkailukomennuksella ollessaan ne ovat tuskin metsähiiren kokoisia, mutta keskenään ollessaan ne kasvavat ihmislapsen mittoihin.

    Mistä sitten tietää, että huoneessa on käynyt tonttu?  No tietysti siitä, että huoneeseen astuessaan haistaa heikon havun, steariinin, neilikan ja siirapin, sekä usein myös kardemumman tuoksun.  Ja kaiken lisäksi tuntee itsensä hyvänoloiseksi ja iloiseksi.

    Tontut kuulevat ja näkevät kaiken.  Sen jokainen meistä on jo lapsena saanut karvaasti kokea.

    Tallitonttu on kaikista tontuista viisain ja vanhin, oikein tonttujen tonttu.  Ulkonäkönsä puolesta hän kävisi pienikokoisesta joulupukista: parta on pitkä ja valkoinen ja vaatteetkin näyttävät jotenkin joulupukkimaisilta.  Mutta luonne on aivan erilainen.  Aina kun mahdollista, tallitonttu tekee kaikenlaisia kepposia ihmisille sekä muille tontuille ja sitten nauraa partaansa.  Jouluherkuille hän antaa suuren arvon.

    Onhan sitä vielä monen monia muitakin tonttuja.  On saunatonttua, puutarhatonttua ja postitonttua.  Ja sitten vielä se metsämökin tonttu, jonka Raittisen Jussikin näki ikkunasta ulos kurkistavan.  Eiköhän olla varmuuden vuoksi kilttejä, ei sitten aattoiltana tarvitse katua.

Itsenäisyyspäivänä 2013

    Missä olit kun Sowetossa ammuttiin lapsia?  Miriam Makeba kysyy tätä Hugh Masekelan laulussa Soweto Blues. Nelson Mandela ainakin istui silloin vankilassa.  Suurin osa meistä seurasi näitä, kuten muitakin rotusorron julmuuksia hämmentyneinä ja voimattomina omissa arkisissa puuhissaan.  Ei täältä kaukaa katsottuna asioille mitään mahtanut.  Paheksua aina voi, sekä esittää mielenilmauksia.  Eikä Etelä-Afikka ollut ainoa maa, jossa rotusortoa esiintyi.  Sitä löytyi Yhdysvaltoja myöten, lain turvaamana.
   
    Mutta yksi mies, Nelson Mandela, nousi rotusorron vastaisen liikkeen keulahahmoksi vankilassa istuessaankin.  Hän ei suostunut tarjottuihin kompromisseihin oman vapautensa saamiseksi.  Hän nousi koko maailman tietoisuuteen esimerkkinä tinkimättömästä vapaustaistelijasta.   Samanlaisia rohkeita rotusorron vastustajia nousi näkyvästi esille muitakin, USA:ssa mm. Martin Luther King.

    Vapauden puolesta on taisteltu kautta ihmiskunnan historian.  Suomessakin käytiin omat itsenäisyystaistelut.  Nämä taistelut alkoivat jo 1863 valtiopäivistä, jatkuivat verisinä 1918 ja uudelleen 1939 ja päättyen vasta 1944 syksyllä.  Kysymys täälläkin oli vapaudesta ja tasa-arvosta.  Omat sankarimme, veteraanit jotka vapauttamme ovat puolustaneet, ovat lähes kaikki jo poistuneet keskuudestamme.

    Taistelu vapaudesta, ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta jatkuu tänäkin päivänä eri muodoissaan vähän joka puolella maapalloamme.  Joissakin on kysymys perustavaa laatua olevista ihmisoikeuksista, joissakin taloudelliseen asemaan ja hyvinvointiin liittyvistä asioista.  Kaikki ovat merkityksellisiä.

    Nelson Mandela vaikutti vankilassa istuessaan rotusorron vastaiseen taisteluun enemmän kuin aina oikein jaksaa ymmärtääkään.  Nyt hän on kuollut.  Hän elää kuitenkin miljoonien mielissä suurena oikeudenmukaisena ihmisoikeustaistelijana.

    Tämä musiikkivalintani ei ole mitenkään meidän suomalaisten itsenäisyyspäivään liittyvä.  Se kuvaa kuitenkin mielestäni voimallisesti rotusortoa vastaan käytyjä taisteluja, taistelun jatkumista ja vahvaa tahtoa.  Soikoon se Nelson Mandelan, Martin Luther Kingin sekä muiden taistelijoiden muistoksi.

    Hyvää itsenäisyyspäivää.

http://www.youtube.com/watch?v=ggOVNYFlP7Q&feature=youtu.be

100 - sadan päivän postaukset

    Tämä on kirjoitus nro 100 tässä blogissa.  Pitihän sen kunniaksi jotakin yrittää vääntää.  Vaikkapa vain kannustukseksi itselle: hyvä Pepe, hyvin tehty, kova juttu, hieno suoritus, muista lääkkeet…

    Aloitin blogini 3.3.2013, en tiedä tarkalleen miksi (miksi, minkä ihmeen takia, kysyy varmaan moni muukin).  Ehkä vain kokeillakseni millaiselta tuntuu pitää blogia.  Nyt voin myöntää, että kyllä välistä sukset lipsuivat ja usko meinasi monesti loppua, mutta hullun lailla, havujen avulla puskin eteenpäin.  Joskus oli olevinaan jotain sanottavaakin, joskus taas ei mitään - pää ihan tyhjä, mutta silti vaan kirjoitin.  Ajatus loppui - kirjoittaminen jatkui.  Tähän jäi koukkuun, tulin riippuvaiseksi.  Alkoi tuntua hyvältä selvitellä ajatuksiaan kirjoittamalla niitä ulos.  Tänään voin olla melkeinpä ylpeä määrällisestä saavutuksestani.  Onpahan joitakin muistoja sekä elämän särmäkohtia tullut hiottua käsittelemällä niitä näin muiden nähden.

    Blogit useimmiten keskittyvät jonkin tietyn asian ympärille.  On ruokablogeja, muotiblogeja, kirjablogeja, hevosblogeja, junablogeja, kännäysblogeja ja vaikka mitä.  Minulla ei ole mitään erityistä aihetta, johon keskittyisin, olen yrittänyt esittää kaikkien alojen erityisasiantuntijaa.  Toisin sanoen, olen kirjoittanut mistä sattuu ja mitä sattuu.  Ainoa johtotähti, sininen ajatus, on ollut yrittää olla mahdollisimman vähän valittava, purnaava.  Joo, joo, myönnetään, on siellä pari purnaustakin, ei niitä aina ole voinut välttää.  Se että  valittamiset puuttuvat, ei silti tarkoita, että olisin yltiö-onnellinen mies, kaikki asiat aina hyvin, paremmin ei voisi mennä (paitsi ruotsalaisilla).  Ehkäpä saankin pahan olon purettua juuri hyvän kautta, etsimällä kirjoitettavaksi hyviä ja hienoja asioita sekä kokemuksia.  (Olen siis näemmä psykologikin, hmm…)

    Aloitin komeasti viiden kirjoituksen sarjalla ”Sataman valot 1 - 5”, joissa yritin purkaa syitä takaisin Helsinkiin muuttoon sekä itseään muuttorumbaa.  On ollut kaikenlaisia muistoja nuoruuden ajoilta (hurja nuoruus kuin Muumipapalla).  Sekä tietysti Waldemar, joka on vienyt aivan lapsuuteen saakka.  Nyt Waldemar on ehtinyt jo siihen ikään, että en tiedä arvaako ihan kaikkea hänen kokemaansa panna yleiseen levitykseen.  Olen myös kirjoitellut musiikista ja muutamista konserttikokemuksista sekä joistakin näyttelyistä sekä parista erikoisesta matkakohteesta.  Muutamat tv-elokuvat ja -sarjat ovat myös saaneet minut tarttumaan kynään. Olen muistellut kahta edesmennyttä ystävääni sekä tietysti isääni.  Vanhemmaksi tultuaan on vasta oikein tajunnut, mitä kaikkea isältä on matkan varrella omaksunutkaan.

    Ylivoimaisesti luetuimmaksi on osoittautunut kirjoitukseni amerikkalaisesta vale-gurusta, ”Kumare - sisäinen guru”.  Suosion syynä lienee pitkälti Google, Kumare on ollut ilmeisen suosittu hakusana.  Samoin yllättävän suosittuja ovat olleet monet kuvabloggaukseni, erityisesti sarja ”Perhana, kuvia Helsingistä 1 - 7”.  Myös Someroon liittyviä kirjoituksia, joita on ollut muutamia, on luettu mukavasti.

    Mitä tähän muuta voi sanoa kuin että suuret kiitokset ja lämpimiä ajatuksia teille jotka olette vaivautuneet lukemaan.  Ja kiitos myös Someron yhteiskoulun äidinkielenopettajalleni siitä, että olen kehdannut laskea riman näin alas.  Hän aikoinaan innosti ja kannusti kirjoittamaan.

    Ja sitten ne ikävämmät asiat: ette te minusta vielä eroon pääse.  ”Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan” kuten tunnettu kansantaiteilijakin laulussaan sanoi.  Olen tosiaan tullut riippuvaiseksi tästä rakkaasta blogistani.  Mitä minä tekisin ilman tätä: ratkeaisinko ryyppäämään tai tupakkia polttelemaan?  En uskalla ottaa sitä riskiä, parempi vaan repostella itseään näin julkisesti.  Että eikö minua hävetä?  Hävettää toki, mutta mieluummin minä vähän häpeänkin kuin lopetan kirjoittamisen.

Waldemarin katkeran kevään kesä

    Muutama viikkoa ennen neljännen luokan päättymistä, joskus toukokuun alkupuolella, oli se päivä kun opettaja Unto K. keräsi nimilistan oppikouluun pyrkijöistä.  Unto K. luetteli oppilaiden nimiä ja sanoi, että tässä on hänen laatimansa luettelo niistä oppilaista joiden tulisi mennä pääsykokeisiin.  Sen jälkeen Unto K. katsoi tuiman näköisenä luokkaa ja kysyi:
    ”Onko täällä joku sellainen jonka nimeä ei ollut listalla ja joka kuvittelee pääsevänsä oppikouluun?”

    Luokassa oli hiljaista.  Waldemarin päässä jyskytti.  Hänen nimeään ei oltu mainittu.  Muutamaa päivää aiemmin hän oli kotona keskustellut oppikoulusta, ja oli sovittu, että Waldemar saa pyrkiä sinne.  Isä oli sanonut, että kyllä me se pystyttäisiin maksamaan vaikka rahat ovatkin rakentamisen tähden tiukalla.

    ”Unto K. tekee tämän tahallaan, kun se ei tykkää minusta”, ajatteli Waldemar.
 
    Häneen mieleensä muistui kevätlukukauden alku, kun hän tuli uutena tähän kouluun muuton jälkeen.  Alusta alkaen Unto K. oli pannut hänet jyrän alle.  Oli naureskellut sillekin, että kaikenlaisista syrjäkouluista sitä tänne kirkonkouluun tullaankin.  Opettavatkohan ne siellä edes mitään, kun edes tätä eikä tätäkään oltu opetettu.  Korvat punaisina Waldemar oli joutunut läksytystä seisaaltaan kuuntelemaan.
   
    Käsityötunnilla oli tehty puutöitä ja oli pitänyt höylätä.  Waldemar ei ollut aiemmin käsitellyt höylää, se kävi vähän tottumattomasti.  Siitäkös Unto K. oli riemastunut, temmannut höylän Waldemarin kädestä ja kumauttanut häntä sillä kyynärpäähän niin että kipinät olivat silmissä leiskuneet.  Ja sen päälle huutanut, että ”meinaatko rikkoa koulun omaisuutta” ja haukkunut toheloksi joka ei osaa mitään.

    Kerran ruokatunnilla Waldemarin hernekeittolautaselle oli sattunut oikein komea läskikimpale.  Unto K. oli huomannut, että se ei oikein maistunut Waldemarille.  Siinä taas uusi koulutuksen aihe: Unto K. tarttui Waldemaria tiukalla otteella niskasta ja kuulutti kovalla äänellä:
    ”Eikös sitä siellä mettäkulmilla opetettu edes syömään.  Täytyy ihan kaikki tavat opettaa.  Lautanen syödään tyhjäksi.”
    Ote niskasta tiukkeni siksi paljon, että Waldemarin oli pakko työntää lautasella lötköttävä läskikimpale suuhunsa.  Jotenkin sen sai tungetuksi poskeen, nielemisestä ei olisi tullut mitään.  Voimansa tunnossa Unto K. ei huomannut katsoa niin tarkasti, että olisi huomannut pullottavan posken.  Läskipala päätyi sitten nenäliinan sisään ja välitunnilla koulun taakse pensaikkoon.

    Vaatteissa oli aina jotakin huomautettavaa kuten ryhdissä ja kävelytyylissäkin.  Kirjojen päällystyksessä samoin vaikka ne eivät muiden kirjoista poikenneetkaan.  Käsiala oli epäselvää, vihkot suttuisia ja kynät väärin teroitettu.
 
    Joskus maaliskuussa, kun aurinko jo vähän päivällä lämmitti, Waldemar sai tarpeekseen.  Hän päätti olla menemättä kouluun.  Aamulla hän lähti kotoa normaaliin aikaan, mutta jäikin lymyilemään keskustan kauppojen nurkille.  Kun sitten kello tuli niin paljon, että koulu oli alkanut, Waldemar lähti kävelemään Helsingintietä eteenpäin.  Muutamia kilometrejä kylmissään käveltyään hän kääntyi ja palaili hitaasti keskustaa kohti.  Linja-autoaseman eteisessä hän odotteli loppupäivän kulumista ja kun kello näytti koulun loppumisaikaa, oli aika palata kotiin.  Seuraavana päivänä sama toistui, mutta se ei tuntunut enää niin hyvältä idealta kuin ensimmäisenä päivänä.  Ei auttanut muu kuin palata taas kouluun.  Sattumalta samaan aikaan oli ollut muutamia muitakin oppilaita sairaana ja kuin ihmeen kaupalla Waldemarkin selvisi kertomalla olleensa sairas.

    Nyt siis Waldemarin päässä kaikuivat Unto K:n sanat ”kuvittelee pääsevänsä oppikouluun”.  Waldemar sekä yksi toinen poika nostivat kätensä. 
    ”Jaa, vai meinaa Markkukin pyrkiä oppikouluun, no laitetaan nimi listaan.  Mutta mitäs varten se Waldemar viittasi, ei kai hän kuvittele että sinne sentään kuka vaan otetaan.  Eikä se ole edes ilmaista.”  Unto K. päästi kovalta kalskahtavan naurun.
    ”Kyllä minä meinaan pyrkiä”, kuuli Waldemar sanovansa.  ”Ja kyllä meidän isä lupasi maksaa.”

    Tuohon aikaan, 50-luvun lopulla, alkoi olla jo melko yleistä, että "työläisten kakaratkin" menivät oppikouluun.
 
    Pääsykokeet olivat aikanaan.  Ilmoitettuna päivänä sitten piti mennä Yhteiskoulun ovessa olevasta listasta tarkistamaan hyväksyttyjen nimet.  Ja löytyihän se Waldemarinkin nimi sieltä puolestavälistä listaa.  Vaikea sanoa, kumpi tuntui paremmalta: se, että oli päässyt oppikouluun vai se, että oli saanut näytettyä Unto K:lle.  Joka tapauksessa kaikkein parhaimmalta tuntui se, että ei tarvinnut enää koskaan mennä Unto K:n luokalle.  

    Ja se että edessä oli kesäloma!

    Tämä kesä muutti Waldemarin elämää oleellisesti.  Ei oikein enää voinut sanoa, että se oli Waldemarin lapsuutta.  Ei se tosin vielä ollut nuoruuttakaan, mutta nuoruuteen kuuluvia asioita alkoi vähän kerrallaan astua Waldemarin elämään.
 
    Väliaikainen koti sijaitsi aivan Someron keskustassa.  Sinne oli muutettu vuodenvaihteessa vähän syrjemmältä, Hirsjärveltä, missä elinpiirin muodosti koti, mammala ja koulu.  Nyt sadan metrin säteellä kodista oli kolme kioskia, kaksi elokuvateatteria, kauppoja sekä kenttä, jossa kesäisin vieraili vähintään kaksi kertaa sirkusta ja tivolia.  Näissä ympyröissä löytyi nopeasti kaveripiiri, joka pyöri isompien poikien ympärillä.

    Waldemar omaksui väkisinkin uusia ajantappokeinoja.  Tupakka tuli tutuksi, mutta onneksi ei sentään vielä tavaksi.  Tupakkaa sai tuohon aikaan minkä ikäinen nappula tahansa, ei ollut tupakkalakia.  Elokuviin sai aina jostakin kehitettyä rahaa, ja isompien porukassa pääsi helposti sisään.  Tivolin tullessa pystyi hankkimaan pääsylipun kun oli mukana auttamassa pystytyshommissa.  Siellä sitten ihmeteltiin eläimiä, trapetsitaiteilijoita sekä ennen kaikkea surmanajaja Onni Suurosta.

    Ensimmäisen kerran Waldemar kiinnitti huomiota myös tyttöihin.  Tytöt eivät olleetkaan ainoastaan välttämättömiä pahoja ja kiusankappaleita.  Jostakin ilmaantui aivan uusia ja oudon hämmentäviä tuntemuksia tiettyjen tyttöjen ilmaantuessa kioskin kulmille.
 
    Eräänä elokuun iltana tivolin peliteltassa isompien poikien porukassa polteltiin tupakkaa ja katseltiin teltan toisessa päässä hihittelevää tyttöjoukkoa.  Teltan kaiuttimista rävähti soimaan aivan uusi ja tuntematon kappale.  Hämärtyvä ilta, tupakan huimaus päässä, teltan hälinä, tyttöjen katselu ja äkkiä tämä mystinen kappale.  Sillä hetkellä Waldemarista tuntui siltä kuin hän olisi astunut aivan uuteen maailmaan, nuorison maailmaan. Joku vanhemmista pojista sanoi, että "se on Paul Anka ja se laulaa Dianaa".

    Ennen oppikoulun alkua Waldemarin perhe pääsi  muuttamaan siihen uuteen isän rakentamaan kotiin.  Uusi koti sijaitsi reilun puolen kilometrin päässä keskustasta.  Waldemarin kaveripiiri laajeni naapuruston pojista.  Ja kohta oppikoulu toi kuvioihin jälleen lisää aivan uusia kavereita.  Se oli niin helppoa ja mutkatonta siihen aikaan.

    Waldemarin lapsuus lipui vähitellen taakse, edessä olivat  täysin uudet jutut ja nuoruuteen liittyvien asioiden asteittainen opettelu.  Se toi tullessaan aivan uusia iloja ja onnen tunteita, mutta myös pettymyksiä, kipuja ja suruja.  Se oli elämään opettelua.
  

    

Pina

- Tanssi, tanssi, muutoin olemme hukassa.

    Toukokuun lopulla Teemalla esitettiin Igor Stravinskyn ”Le Sacre du Printemps” – ”Kevätuhri”.  Pietarin Mariinski-baletti esitti sen Vaslav Nijinskyn (lähes) alkuperäisen koreografian mukaisesti.  Hurjaa menoa, tallenne tuli katsottua muutamaan kertaan, vaikka tanssi ei kiinnostukseni kohteissa aivan ykkösenä ollutkaan.  Jatkoa seurasi.

    Vielä tämänkin ikäisenä voi löytää jotakin aivan uutta ja mielenkiintoista.  Joskus jopa jotain aivan järisyttävää.  Tämän jouduin taas myöntämään, kun viikolla katsoin televisiosta tallentamani elokuvan "Pina".  Elokuva esitettiin Teemalla jo lokakuun lopulla mutta ehdin katsoa sen vasta nyt.  Tallensin sen silloin koska sen ohjaaja oli yksi suosikeistani, Wim Wenders, ja koska sen nimi herätti kiinnostukseni: ”Pina - Tanssi, tanssi, muutoin olemme hukassa.”

    Ja kyllä siinä tanssittiinkin!  Eikä oltu hukassa.  Dokumenttielokuva sisälsi suuren määrän katkelmia erilaisista tanssiproduktioista Wuppertalin tanssiteatterin ohjelmistosta.  Tässäkin löytyi kohtaus ”Kevätuhrista” sekä lisäksi kohtauksia ”Café Mülleristä”, ”Kontakthofista” ja ”Vollmondista”.
 

    Niin, se tärkein juttu oli tietysti saksalainen tanssija, koreografi Pina Bausch (27.7.1940 - 30.6.2009).  Hänen käsialaansa oli kaikki koreografia - oikeastaan varmaan voisi sanoa, että koko Wuppertalin tanssiteatteri on hänen luomuksensa.  Pina Bausch hankki kannuksensa New Yorkissa, jossa hän ensin opiskeli kuuluisassa Juiliardin koulussa ja sen jälkeen esiintyi Metropolitan-oopperan tanssiryhmässä sekä mm. New American Ballet nimisessä ryhmässä.  Saksaan palattuaan hän teki ensimmäiset koreografiansa toimiessaan Folkwang-Tanztheaterissa soolotanssijana.
 

    Vuonna 1972 Pina Bausch nimitettiin Wuppertalin oopperan balettiryhmän taiteelliseksi johtajaksi. Balettiryhmän nimeksi muutettiin myöhemmin Tanztheater Pina Bausch.  Saksalaista taidetta on aina totuttu pitämään vähän vanhoillisena, perinteeseen nojautuvana.  Kuitenkin sieltä on aina noussut hyvin moderneja, jopa radikaaleja taiteentekijöitä.  Sellainen oli ehdottomasti myös Pina Bausch.  Hän yhdisti ennakkoluulottomasti teoksissaan saksalaista vapaan tanssin perinnettä sekä amerikkalaista modernia tanssia.  Hän yhdisteli teoksissaan tanssiin myös kokeilevaa teatteria, elokuvaa, musiikkia. kuvataidetta ja performanssia.
   

    Pina Bausch esiintyi myös mm. Federico Fellinin elokuvassa ”Fellinin laiva” sekä Pedro Almodóvarin elokuvassa ”Puhu hänelle”.  Tämän dokumenttielokuvan, josta lumouduin ja nyt kirjoitan, ohjasi siis saksalainen Wim Wenders.  Elokuva on ensimmäisiä 3D-tekniikalla tehtyjä taide-elokuvia.  Tarkoitus oli tehdä elokuva yhteistyössä Pina Bauschin kanssa, mutta hän kuoli keuhkosyöpään ennen työn aloittamista.  Syöpädiagnoosin hän sai vasta viisi päivää ennen kuolemaansa.  Vuonna 2011 valmistuneesta dokumenttielokuvasta tulikin Wim Wendersin sekä Wuppertalin tanssiteatterin yhteinen kunnianosoitus arvostetulle ja rakastetulle koreografimestarille.

    Elokuvan katsominen teatterissa 3D:nä olisi ollut varmasti vieläkin hurjempi kokemus kuin televisiosta tavallisena versiona.  Elokuva sisältää niin huimia ja niin suurella intensiteetillä, kiihkolla tehtyjä kohtauksia, että niitä on turha edes yrittää kuvailla.  Totean vain, että en ole milloinkaan aiemmin nähnyt vastaavaa tanssiesitystä.  Mukana on useita vähän pidempiä kohtauksia mutta myös joitakin hyvin lyhyitä, sketsin kaltaisia kohtauksia, jotka perustuvat johonkin liikkeeseen.  Joissakin kohtauksissa taas tätä perustana olevaa liikettä toistetaan toistamistaan pienin variaatioin hypnoottisena soivan musiikin tahdissa.  Useimmiten tunnelma on hyvin surrealistinen.  Mutta se suunnaton kiihko ja olisiko jokin kaipuu, jota Pina Bausch usein pyrki tavoittamaan - ne olivat päällimmäiset ensikatsomalta mieleen syöpyneet asiat. (Tuossa tuli nyt taas tuo kaipuu - Sehnsucht.  Sama kaipuu esiintyi Edgar Reitzin ”Heimat - Kotiseutu” -trilogiassa.  Onko se todella näin yleinen saksalaisuuteen kuuluva käsite?  Täytyy selvittää.)

    Minusta tuli tämän kesän aikana tanssitaiteen ystävä.  Ensin Mariinski-baletin Kevätuhri, sitten kesällä Compañía Kaari & Roni Martinin flamencoesitys livenä ja nyt tämä Pina Bauschin elokuva.  Miten tällaisia voisi vastustaa?    Harmittaa vain, että Pina on ollut minulle ennestään täysin tuntematon nimi.  Pina Bausch nimittäin on esiintynyt maailmankuulun tanssiteatterinsa kanssa Suomessakin, Helsingin kaupunginteatterissa, vuonna 2005.

    Myös koreografikollegat ympäri maailman arvostivat suuresti Pina Bauschia.  Monien mielestä Bausch ”teki sen, mistä muut vain uneksivat”.  Jorma Uotinen on todennut, että ”kukaan toinen viime vuosisadalla ei ole tehnyt mitään vastaavaa”. 

    Youtubesta löytyy useita videoita Pina Bauschista ja Wuppertalin tanssiteatterista.  Tässä pari linkkiä:

Vollmond (Täysikuu):
http://www.youtube.com/watch?v=LnUesmL-1CQ     

 Le Sacre du printemps (Kevätuhri):
http://www.youtube.com/watch?v=NOTjyCM3Ou4