80-luvun puolivälissä nähtiin eurooppalaisten televisioissa jotakin sellaista, mitä ei olisi osannut odottaa. Tuota hetkeä voisi hyvällä syyllä nimittää historiallisesksi. Silloin tehtiin eurooppalaisen tv-elokuvan historiaa - esitettiin Heimat-trilogian ensimmäinen osa. Kun ensimmäinen jakso alkoi, en osannut edes aavistaa millaiselle matkalle tämä teos tulisi minut johdattamaan. Millaisen uuden näkökulman se avaisi 1900-luvun Euroopan historiaan, näkökulman, joka oli tavallisen ihmisen ja joka auttaisi ymmärtämään miksi moni asia Euroopassa tapahtui niinkuin tapahtui. Se jopa auttaisi ymmärtämään, miksi kansallissosialismi sai alkuaikanaan Saksassa niin suuren kannatuksen. Tämä kannatuksen syntyminen ja laajuus olivat olleet minulle käsittämätön mysteeri, joka oli vaivannut pitkään.
Pakko myöntää, että tämä trilogia, itse asiassa jo sen ensimmäinen osa, muutti suhtautumistani saksalaiseen ihmiseen. Sieltä löytyi nimenomaan se ihminen, ilman sitä leimaa joka natsisaksan aikana kaikkiin saksalaisiin lyötiin, ja joka ei helpolla poistu.
Trilogian kaksi ensimmäistä osaa on televisiossa esitetty kahdesti, kolmas kerran. Olen tietysti katsonut ne kaikki ja odotan, että kolmas kierros tulisi jo pian. Kaikki jaksot ovat oikeastaan itsellisiä elokuvia. Parhaimmillaan ne olisivatkin valkokankaalta katsottaessa, jaksojen välien tulisi vaan olla melko lyhyitä.
Se mikä minua ihmetytti, oli se, että Heimat jäi Suomessa hyvin vähälle huomiolle. Monissa maissa sarjan jaksoja esitettiin myös elokuvateattereissa, joissa esityksen jälkeen pidettiin keskustelutilaisuus ja katsojat jäivät pitkäksi aikaa keskustelemaan näkemästään. Suomessa näin ei tapahtunut, omassa tuttavapiirissänikään ei muistaakseni ollut juuri ketään, joka olisi sarjaa seurannut. Jos olikin, niin korkeintaan pätkän jotakin yksittäistä jaksoa. Oliko aihe liian pelottava vai oliko sarjan mammuttimainen koko esteenä. Tuossa vaiheessa tosin ei vielä ollut tietoa sarjan jatkosta, että siitä tulisi trilogia. On muistettava, että tuohon aikaan ei vielä ollut facebookia eikä muutakaan nykyisenkaltaista sosiaalista mediaa, jossa keskustellaan paljonkin televisiossa esitettävistä ohjelmista.
En osaa sanoa tarkalleen, miksi itse aloitin sarjan seuraamisen. Ehkä hyvässä muistissa oli vielä saksalaisen Rainer Werner Fassbinderin (31.5.1945 - 10.6.1982) sarja Berlin Alexanderplatz, ja odotin jotakin samantasoista. Mutta sainkin vielä enemmän! Heimat on eurooppalaisen draaman ylistys, tällaista Eurooppa tarvitsisi lisää. Vaikka se sijoittuukin Saksaan, on sen tarina silti hyvin yleis-eurooppalainen.
Heimat (Kotiseutu) -trilogia on Edgar Reitzin (syntynyt 1.11.1932 Morbachissa, Hunsrückissä) käsikirjoittama ja tuottama saksalainen televisiosarja. Sitä ei siis ole tehty minkään romaaniin pohjalta. Heimat I valmistui 1984, Heimat II 1993 ja Heimat III 2004. Tähän yhteiskestoltaan peräti 52 tuntiseen järkäleeseen sopii hyvin sana "eeppinen".
Elokuvan kerrontatekniikka poikkeaa normaaleista draamafilmeistä siten, että sen tempo on rauhallinen, että Edgar Reitz antaa tapahtumille riittävästi aikaa ja tilaa hengittää. Tarina ja henkilökuvat syvenevät, syntyy filmiromaani jonka katsomiseen kuuluu aikaa kuten romaanin lukemiseenkin.
Musiikin, yhteensä 20 tuntia, tähän sarjaan on säveltänyt kreikkalainen Nikos Mamangakis (3.3.1929 - 24.7.2013). Tämä pitää ehdottomasti mainita, koska musiikki on niin olennainen osa trilogiaa, varsinkin sen toisessa osassa. Musiikki luo mielentiloja sekä rytmittää kuvaa saumattomasti yhdessä värillisten sekä mustavalkoisten kohtausten vaihdellessa.
Aion nyt oikaista mutkat suoriksi ja tiivistää muutamiin lauseisiin tämän 52-tuntisen sarjan joitakin tapahtumia. Tiivistäminen kokonaiskäsityksen saamiseksi on tietysti mahdoton tehtävä, kun kysymyksessä on näin suunnattoman suuri ajanjakso syvällisine ihmiskuvauksineen. Hyvän yleiskäsityksen sarjasta saa vasta nähtyään sen - toisella katsomisella alkaa hahmottua ne kerronnan ja kuvauksen hienoudet sekä henkilöiden moninaiset piirteet joita sarja sisältää. Itse pidän, tai oikeammin rakastan, trilogian toista osaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle. Sitä katsoessa tulee vahva samaistumisen tunne, että elää itse siinä mukana - kerrotaanhan siinä suunnilleen omasta ikäluokastani.
Ensimmäinen osa, Heimat, eine deutsche Chronik valmistui 1984, sisältää 11 täysimittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 16 tuntia ja kattaa 63 vuoden ajanjakson vuodesta 1919 vuoteen 1982.
Ensimmäinen osan alussa saksalaiset yrittivät päästä elämisen rytmiin raskaan maailmansodan jälkeen. Solmittua rauhaa saksalaiset pitivät ”häpeärauhana”, Saksa tuomittiin yksinään sotasyylliseksi. Sen armeijalle sekä aseistukselle asetettiin tiukat rajat, siirtomaat menetettiin ja maksettavaksi tuli suuret sotakorvaukset.
Simonin perheen saaga alkaa Schabbachin kylästä Reininmaalta. Se kertoo pienen Hunsrückissä sijaitsevan saksalaisen kylän elämästä 1919-1982. Hunsrück on nimenomaan se Heimat josta lähdetään liikkeelle, joka on aina ajatuksissa ja jonne aina lopulta palataan. Ensimmäisen osan keskeinen henkilö on Maria Simon, jonka kautta kylän – ja maailman – tapahtumia seurataan 63 vuoden ajan.
Paul Simon palaa sodasta kotikyläänsä Schabbachiin. Hän menee myöhemmin naimisiin Marian kanssa, ja Maria ja Paul saavat kaksi poikaa, Anton ja Ernst. Yhtenä iltana Paul sanoo lähtevänsä kylän kapakkaan oluelle. Kapakkaan hän ei koskaan ilmestynyt, vaan Paul katoaa mystisesti. Vasta 1930-luvulla Paulilta tulee Detroitista Yhdysvalloista kirje, jossa hän kertoo perustaneensa menestyvän elektroniikkayrityksen.
Toisen maailmansodan aikana Maria tapaa pomminpurkajana toimivan Otto Wohllebenin, he rakastuvat ja vain muutamiin kohtaamisiin jääneen suhteen seurauksena syntyy poika, Herman. Otto kuolee purkaessaan suutariksi jäänyttä pommia - Herman nousee myöhemmin koko trilogian päähenkilöksi.
Schabbachin kylän asukkaat saavat seurata 1900-luvulla yhteiskunnassa tapahtuvia mullistavia muutoksia. Teknologian tuleminen (autot, radiot, puhelimet) tavallisten ihmisten saataville sekä 1950-luvun voimakas talouskasvu.
Sarjan kertoja on Glasisch-Karl, kylähulluna pidetty. Hän osaa kuitenkin nähdä asioita laajemmissa yhteyksissä ja merkityksissä. Jaksojen alussa hän selailee valokuvia ja kertoo aikaisemmista tapahtumista.
Kun esimerkiksi 30-luvulla kansallissosialimin nousun aikana ihmisille tarjottiin työtä suurissa tienrakennusprojekteissa, oli Glasisch-Karl se, joka ääneen ihmetteli: miksi kaikkien pitkien ja leveiden moottoriteiden päätepisteisiin rakennettiin aina bunkkereita? Muut olivat tyytyväisiä saadessaan työtä ja kyselivät vähemmän.
Kansallissosialismin aikana ihmisiä oli helppo johtaa harhaan, he yrittivät vain parhaansa mukaan pärjätä ja sopeutua olosuhteisiin. He yrittivät viettää mahdollisimman normaalia elämää huolimatta vaikeista ajoista. Natsiyhteyksiä kyläläisissä edustaa Maria Simonin veli, Wilfried Wiegand, varsinainen kiihkoilija ja pyrkyriluonne.
Näin laajaa sarjaa on mahdoton kuvailla näissä puitteissa mitenkään yksityiskohtaisemmin. Huomattava kuitenkin on, että toisen maailmansodan aikaa seurataan siis kotirintamalta käsin, yhtäkään sotakohtausta ei missään jaksossa nähdä.
Sodan jälkeen esiin nousee nuori Herman sekä hänen veljensä Antonin optiikkatehtaan kasvaminen. Pohjustuksena toiselle osalle pitää vielä kertoa, että 15-vuotiaalle Hermannille syntyy salainen rakkaussuhde itseään 10 vuotta vanhemman Klärchenin kanssa. Klärchen tulee raskaaksi, muuttaa pois, tekee abortin ja kertoo kirjeellä Hermannille tapahtuneesta. Kirje joutuu Maria Simonin käsiin, velipuoli Anton kieltää Hermannia milloinkaan tapaamasta Klärcheniä. Herman päättää koulunsa jälkeen katkaista kaikki siteet kotikyläänsä - muuttaa pois ja olla milloinkaan palaamatta.
Viimeisessä, 11. jaksossa seurataan Maria Simonin hautajaisia vuonna 1982 sekä samaan aikaan kylässä vietettäviä karnevaalijuhlia. Jakso on osittain hyvin unenomainen, surrealistinen. Siinä kulkee päällekkäin ja lomittain nykyhetki ja menneisyys, jo kuolleita henkilöitä sekä eläviä.
Toinen osa, Die zweite Heimat, Chronik einer Jugend valmistui 1993, sisältää 13 täysmittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 25 tuntia ja tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle (1960-70).
Päähenkilönä toisessa osassa on Hermann Simon, joka ensimmäisessä jaksossa saapuu kitara kainalossaan Müncheniin, pyrkiäkseen musiikkikorkeakouluun. Suuren kaupungin ilmapiiri on uutta ja ihmeellistä maalta muuttaneelle. 60-luvun musiikkikorkeakoulun sekä koko taidekentän avantgardismi imaisi Hermannin mukaansa.
Hermann tutustuu opiskeluaikanaan lukuisiin merkittäviin musiikinopiskelijoihin, mutta myös kuvataiteilijoihin, kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Merkittävimmäksi nousee kuitenkin sellonsoittoa opiskeleva Clarissa Lichtblau. Hermannin ja Clarissan välille kehittyy erikoislaatuinen, vaikea rakkaustarina, joka osan lopulla näyttää päättyvän molempien mennessä tahoillaan naimisiin.
Sarjan näyttelijä ovat myös loistavia muusikoita. He soittavat itse sarjan lukuisat musiikkijaksot. Missään musiikkikohtauksessa ei käytetä nauhalta tulevaa jonkun muun esittämää soittoa. Hermannia esittävä Henry Arnold on erinomainen kitaristi ja pianisti. Häneltä onnistuu erinomaisesti vaikkapa Beethovenin Myrsky-sonaatti op. 31 nro 2, jonka hän esittää viidennessä jaksossa. Clarissaa esittää Salome Kammer, joka oli Reitzin mukaan tuolloin ainoa nuori, selloa hyvin soittava saksalainen näyttelijätär. Salome Kammer on todellisessa elämässään tullut myös laulajattarena kansainvälisesti tunnetuksi. Lisäksi monissa muissa osissa upeat näyttelijät olivat myös hyviä muusikoita.
Tähän toiseen osaan on saatu mahtumaan lähes kaikki merkittävä, mitä 60-luvulla tapahtui. Kaikki kulttuurin alueet ja ilmiöt - musiikki, kuvataide, runot, elokuva. Kaikki se, paljolti sukupolvien ristiriidasta kasvava kokeellisuus ja kapinallisuus, mikä sisältyi tuon ajan taiteeseen. Esille nousee myös yhteiskunnallinen ja poliittinen radikalisoituminen, joka sitten kärjistyi terroriteoiksi. Sarjassa on useita hyvin traagisia kohtaloita.
Tässä toisessa osassa Edgar Reitz nostaa useimmissa jaksoissa keskiöön myös jonkun muun kuin Hermannin. Se saattaa olla henkilö, joka kokonaisuuden kannalta on tärkeä, tai sitten se saattaa olla ainoastaan sivuosassa kokonaisuudesta, mutta josta on tehty ikäänkuin oma elokuva. Näissä jaksoissa Hermann puolestaan on sivuroolissa, vaikka ne hänen elämäänsä sivuavatkin. Tämä tekotapa syventää mukana olevien henkilöiden taustaa ja auttaa kokonaisuuden ymmärtämistä merkittävästi.
Hermannin säveltäjäura huipentuu sävellyskonserttiin jossa käytetään kaikkia 1960-luvun avantgardemusiikin sekä myös musiikkiteatterin keinoja. Pian tämän jälkeen Hermann ajautuu sävellystyössään kriisiin, jonka seurauksena hän luopuu instrumentaalimusiikin tekemisestä ja alkaa tutkia elektroniikka-musiikin mahdollisuuksia. Kun hän ajautuu siinäkin umpikujaan, päättää hän palata kotikyläänsä Schabbachiin, ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen, etsiäkseen uusia lähtökohtia musiikilleen. Kotikylästään lähtiessään Hermann oli vannonut että ei koskaan enää palaa. Herman kuitenkin tajusi, että historiaansa ja taustaansa ei sittenkään voi pyyhkiä pois, vaan sen kanssa on elettävä. Siitä hän voisi ammentaa tarinoita musiikkinsa luomiseen.
Paitsi filmiromaania, sarjan on myös sanottu muistuttavan rakenteeltaan moniosaista sinfoniaa. Sarjan eri jaksoilla, joissa keskushenkilö vaihtuu, on jokaisella oma tunnelmansa. Nikos Mamangakisin musiikki on tunnelman luomisessa tärkeässä osassa, niin tärkeässä, että se osaltaan vaikuttaa kuvan rytmitykseenkin. Kaikki elementit nivoutuvat ja rytmittyvät toisiinsa, mielestäni täydellisesti.
Kolmas osa, Heimat 3, Chronik einer Zeitwende valmistui 2004, sisältää 6 täysimittaista elokuvaa (jaksoa), on kestoltaan 9 tuntia ja tapahtumat sijoittuvat vuosille 1989-2000.
Myös Heimat 3 on sisällöltään runsas ja hyvin musiikillisesti rakennettu ja leikattu elokuva. Se alkaa 9.11.1989, jolloin Berliinin muuri murtui. Hermann on vanhentunut ja harmaantunut, jo melkein viisikymppinen maailmankuulu säveltäjä, kapellimestari, pianisti. Hän kohtaa sattumalta Berliinin Filharmoniassa konsertin jälkeen Clarissan. Clarissasta on myös tullut maailmankuulu laulajatar ja hänkin on konsertoinut Berliinissä. Hermann ja Clarissa olivat koko opiskeluajan erikoisessa rakkaussuhteessa, mutta päätyivät kuitenkin erilleen. He eivät ole tavanneet aikoihin ja molemmat ovat puolisoistaan eronneita. Vietettyään illan yhdessä ja keskusteltuaan elämistään ja tunteistaan, he päättävät muuttaa yhteen.
He ostavat rapistuneen talon Reinin laaksosta ja Itä-Saksasta tuodut työmiehet alkavat remontoida heille yhteistä kotia.
Kolmas osa on eurooppalaista lähihistoriaa Berliinin muurin murtumisesta vuoteen 2000. Tähän ajanjaksoon sisältyy suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, kuten Saksojen yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Euroopan unionin perustaminen sekä maailmantalouden globalisoituminen. Nämä tapahtumat ovat taustalla sarjan 3. osan jaksoissa.
Sarjan loppu jää avoimeksi.
Huhujen mukaan Edgar Reitz saattaisi olla kiinnostunut neljännen osan tekemisestä, mikäli rahoitus järjestyisi. Neljännen osan sisältönä voisivat olla Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen tulevat kohtalot.
Kuukausi sitten kerroin erikoisimmasta paikka, jossa olen käynyt. Se oli kallioon louhittu kaupunki Sassi di Matera Italiassa. Samalla matkalla tutustuttiin myös trullikaupunki Alberobelloon. 11000 asukkaan pikkukaupunki Alberobello sijaitsee Apuliassa (Puglia) Barin maakunnassa. Kaupunki tunnetaan tornimaisista, pyöreistä rakennuksistaan, joita kutsutaan nimellä "trulli".
Nämä trullit on rakennettu alueelle ominaisesta rakennusmateriaalista, kalkkikivestä. Rakentamisessa ei ole käytetty lainkaan laastia, vaan kivet on ladottu paikoilleen kivimuurin tapaan. Rakennustapa on tunnettu jo esihistorialliselta ajalta, mutta Alberobellon alueella sitä käytetään yhä edelleen. Unescon maailmanperintöluetteloon trullit pääsivät vuonna 1996.
Alberobellon historia juontuu jo 1100-luvulta, jolloin sen lähistöllä oleva suuri tammimetsä Sylva Aut Nemus Arboris Belli lahjoitettiin piispalle. Metsästä saatiin puuta sotalaivojen rakentamiseen. Vuonna 1481 Napolin kuningas antoi alueen Conversanon kreivin Andrea Matteo Acquavivan haltuun. Tämä alkoi asuttaa alueelle talonpoikia jotta metsään voitaisiin raivata viljeltävää maata.
Metsäalueelle asettuville talonpojille tarjottiin tiettyjä etuuksia, mutta niiden vastapainoksi heille ei suotu minkäänlaisia kansalais- tai perusoikeuksia, ei oikeutta minkäänlaiseen omaisuuteen. Tuolloin oli voimassa laki joka kielsi rakentamasta uusia asutuksia ilman lupaa, jonka saaminen taas olisi tarkoittanut veroseuraamuksia alueen omistajalle kreiville. Tästä syystä talot rakennettiin kiviä latomalla ilman laastia. Talon kupolimainen kattorakenne suunniteltiin niin, että oviaukon päälle tuleva kivi oli koko rakennelman koossa pitävä avainkivi. Kun tarkastajan tiedettiin tulevan, tämä kivi vedettiin siihen sidotun köyden ja hevosen avulla pois paikaltaan, ja näin koko talo sortui. Kivet levitettiin lähimaastoon, jolloin mitään merkkejä pysyvästä asutuksesta ei ollut, ja kreivi vältti verot. Tarkastuskäynnin jälkeen talo oli taas nopeasti kasattavissa, mutta talonpojille tämä talojen purkaminen ja kasaaminen oli tietysti rankkaa.
Talonpoikia kuitenkin muutti alueelle lisää. 1609 alueelle rakennettiin kirkko asukkaiden uskonnon harjoittamiseen. 1620 alue alkoi laajentua kun kreivi Gian Girolamo Guercio määräsi rakennettavaksi uuden leipomon, myllyn ja majatalon. 1700-luvun lopulla asukkaita oli jo noin 3500.
Aluetta hallitsevat kreivit olivat olivat hyvin omavaltaisia ja piittaamattomia asukkaista. Tarina kertoo, että eräällä kreivillä oli tapana huvitella hyvin julmalla tavalla. Kylän naiset joutuivat päivittäin hakemaan vettä melko kaukaa. Polku kulki vuoren rinteen alaosassa. Kreivi asettui ratsunsa selässä vähän ylemmäs rinteelle ja alkoi sieltä ammuskella pään päällä kannettavia vesiastioita. Valitettavasti luoti osui toisinaan astian sijasta astiankantajaan. Arvattavista syistä kreiviä kutsuttiin haukkumanimellä ”kierosilmä”.
Vasta vuonna 1797 metsän asukkaat lopulta päättivät tehdä vetoomuksen oikeuksiensa puolesta. Kuningas Ferdinand IV oli matkalla Apuliassa ja metsäasukkaiden lähetystö pääsi kertomaan hänelle, miten he olivat täysin riippuvaisia kreivin tahdosta. Tilannetta tutkittuaan ja harkittuaan kuningas allekirjoitti metsäasukkaiden lähetystön toiveiden mukaan asetuksen, jolla kreivin valta päättyi, asukkaat pääsivät eroon feodaaliorjuudesta ja alue sai kuninkaan kaupunkioikeudet. Myös kaikki rakentamiskiellot kumottiin, taloja ei tarvinnut enää rakentaa nopeasti purettaviksi.
22.6.1797 valittiin kaupungille ensimmäinen pormestari. Kaupungin nimenä päätettiin säilyttää vanha nimi Sylva Aut Nemus Arboris Belli, joka italialaistettiin Alberobelloksi. Nimellä muistettiin suurta tammea jonka luokse oli kokoonnuttu haaveilemaan vapaudesta, joka nyt vihdoinkin oli toteutunut. Alberobellon vaakunassakin on suuri tammi, ritari taistelemassa keihään kanssa leijonaa vastaan sekä kaksi rauhankyyhkyä.
Nykyinen Alberobello jakautuu kahteen alueeseen. Montin alue on hyvin yhtenäinen, rinteessä on 1030 trullia ja kapeat kadut laskeutuvat rinnettä. Vastakkaisella rinteellä sijaitsevassa Aja Piccolassa on 590 trullia, se ei ole samalla tavalla yhtenäinen alue kuin Monti.
Youtubesta löytyy useita videoita Alberobellosta, tässä yksi linkki:
http://www.youtube.com/watch?v=uFlkP9rvTJ4
Kävin päiväkävelyllä Arabianrannassa, kamera tietysti mukana. Kuljin näissä maisemissa joskus 70-luvulla käydessäni Lammassaaressa joissakin seminaareissa. Niistä ajoista ranta on muuttunut melko lailla. Kerrostaloja on noussut runsaasti, mutta väljyyttä on silti jäänyt. Taloja ja pihoja olisi ollut mukava kuvata, mutta nyt ei ollut niin paljoa aikaa. Kuviin tarttui syksyä sekä jotakin Iittalan tuotantoa.
Ihan aluksi olisi mieleni tehnyt muuntua pieneksi - aivan peukaloiseksi. Olisi voinut päästä äänekkäästi matkasuunnitelmia tekevien hanhien matkaan.
Arabian rantapuistoon saapui myös ryhmä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoita filmikameroineen, jalustoineen ja muine tarvikkeineen. Tulevia elokuvantekijöitä.
Vanhankaupunginkoski pudottaa vettä, jonka pinnalla kelluu runsaasti keltaisia puiden lehtiä.
Koskipuiston kujat ja museorakennukset ovat saaneet runsaasti lisäväriä syksyisistä puista.
Hämeentien varrella osa puista näyttää jo hyvin paljailta.
Arabiakeskuksen Iittalan tehtaanmyymälässäkin hehkuivat värien rytmit. Nämä värit pitävät pintansa pidempään kuin myymälän ikkunoista näkyvien puiden väriloisto.
Mammalan vintille Waldemar kapusi aina kun vain mahdollista. Vintin takaosaan oli rakennettu kesähuone. Siellä oli sivustalevitettävä sänky, pieni pöytä ikkunan edessä, pari tuolia, pieni hylly seinällä sekä vanha räsymatto lautalattialla. Pöytää koristi kukkavaasi, jossa oli usein erilaisia Mamman kukkapenkeistä poimittuja kukkia. Ikkunan reunoilla roikkuivat haalistuneet raidalliset verhot. Ikkunan sai avattua, ja sieltä näki mukavasti talon vieressä kasvavan omenapuun yläoksille. Sieltä korkeuksista kun seurasi lintujen touhua, tuntui kuin olisi itsekin ollut lintu. Seiniä oli tapetoitu kuvalehdistä leikatuilla kuvilla. Huoneessa voi aistia kuumana kesäpäivänä ihan oman tunnelmansa sekä myös hajunsa. Haju muodostui vanhasta lämpimästä laudasta, eristeenä olevasta sahanpurusta sekä vanhoista sanomalehdistä jotka estivät sahanpurua valumasta seinälautojen rakosista.
Huoneessa oli mukava oleskella. Makailla sängyllä tekemättä mitään. Katsella kattolautojen oksankuvioita, joista hahmottui monenlaisia kuvia. Tai seurata ikkunassa kiipeileviä kärpäsiä. Ulkoa kuului lintujen laulua ja alakerrasta välistä kolahduksia, kun Mamma touhusi kattiloidensa kanssa. Silloin, kun Pappa käveli käveli keittiöstä kammarin puolelle radiosta uutisia kuuntelemaan, tuntui kuin koko talo olisi tärähdellyt. Askeleet kumahtelivat lattialankuissa. Radionkin ääni erottui ylös juuri ja juuri, koska se oli aivan sängyn kohdalla. Tuli sellainen olo, että voi tarkkailla ja hallita kaikkea mitä talossa tapahtui ja olla samalla itse hiljaa näkymättömissä.
Kun pelkkä kesäpäivän kulumisen seuraaminen alkoi kyllästyttää, voi ottaa jonkun vanhan Suomen Kuvalehden tai Kotilieden selailtavaksi. Lehdet olivat muuttuneet sellaisiksi vanhanvaaleanruskeiksi kuin lehdet muuttuvat kun ne ovat olleet riittävän kauan vintillä. Kyllä niistä silti saattoi hyvin lukea ja katsella kuvia. Varsinkin ulkomailta otettuja kuvia oli mukava katsella. Isoja kaupunkeja isoine taloineen ja paljon autoja kaduilla. Ei Waldemarilla muuta kokemusta kaupungeista ollutkaan kuin mitä kuvissa oli nähnyt. Kuvia katsellessa voi kuitenkin helposti arvata, ettei niistä kaupungeista varmaankaan tällaisia vinttikammareita löydy. Eikä siellä varmaan ole mahdollista kuunnella lintujen lauluakaan koska joka paikassa pörrää autoja. Kyllä tämä mammalan vintti sentään oli ylivetopaikka...
Waldemar havahtui. Hän huomasi nukahtaneensa puoliksi lehden päälle. Kättäkin vähän pisteli, mutta se ei varmaankaan ollut syy heräämiseen. Sitten kuului Pappan huhuilua vintin rappujen alapäästä:
”Oletkos sinä Waldemar vielä siellä vintillä kun on niin hiljaista?”
Pappan ääni oli siis herättänyt hänet. Waldemar nousi istumaan sängyn reunalle ja vastasi olevansa täällä.
”Mamma on leiponut rusinapullaa ja odottaa että joku tulisi maistamaan sitä. Sitä olisi nyt pöydällä jos kelpaa.” Sitten kuului kun Pappa meni ulko-ovesta.
Waldemar taitteli lehden takaisin hyllyyn ja meni narisevasta ovesta vintin etuosaan. Etuvinttiä ei oltu rakennettu huoneeksi. Se oli vaan vintti, joka ulottui talon reunasta reunaan ja kattohirret näkyivät katossa. Lattiallakin oli lautoja vain keskiosassa, reunoilla näkyivät hirret ja sahanpuru. Tästä etuosasta löytyivät kuitenkin vintin kaikkein mielenkiintoisimmat tavarat. Täällä oli monenlaisia kenkiä ja saappaita, oli takkeja roikkumassa kattohirsistä, vanhoja työkaluja, laatikoita joissa oli vanhoja lehtiä sekä laatikko joka sisälsi vanhoja postikortteja. Postikorteissa oli enimmäkseen joulukortteja, mutta oli myös onnittelukortteja sekä sellaisia joissa oli kuvia eri puolilta Suomea.
Aivan rappujen vierestä, vintin reunasta, löytyi se ihmeellisin esine, grammari. Se ei toiminut kun siitä oli kuulemma vieteri poikki. Ei auttanut vaikka kuinka olisi veivistä kääntänyt. Grammarin kansilokerossa oli muutama äänilevy. Sellaisen levyn voi laittaa paikoilleen pyörivälle lautaselle. Sitten käännettiin varsi, jonka päässä oli iso pyöreä äänirasia neuloineen, levyn päälle. Nyt kun pyöritti sormella levyä, kuului selvästi musiikkia, joka tosin vinkui ja vonkui. Mutta jos vieteri olisi ollut ehjä, niin veivistä olisi voinut veivata levyn pyörimään oikealla nopeudella itsekseen ja soitto ja laulu olisivat kuulostaneet sellaisilta kuin ne nyt oikeasti kuulostavatkin.
Waldemar laittoi levyn takaisin kansilokeroon ja kannen kiinni. Sitten rappuja pitkin alas. Rappuset olivat komerossa, joka tuntui vähän ahtaalta ja jonka hyllyillä oli jotakin ruokajuttuja, mehupulloja sekä purkkeja. Komerosta tultiin ulkoeteiseen, kuistille, sitten ovesta sisäeteiseen, jonne ulkovaatteet riisuttiin ja josta pääsi suoraan salin puolelle tai toisesta ovesta keittiöön. Waldemar meni keittiön ovesta. Sieltä tuli vastaleivotun rusinapullan vastustamaton tuoksu.
Niihin aikoihin kun aloitin koulunkäynnin ei ollut tietoakaan televisiosta. Radiokin meidän perheeseen hankittiin vasta ollessani 11 vuotias. Aika piti siis saada kulumaan muilla keinoin: leikkimällä ja lukemalla.
Mutta mitä silloin oikein tulikaan luettua. Muistatko sinä, mitä kirjoja luit elämäsi ensimmäisten viidentoista vuoden aikana. Millaisia kirjoja siltä ajalta on jäänyt mieleen. Mitkä kirjat ovat syystä tai toisesta merkinneet sinulle silloin niin paljon, että muistat ne edelleen.
Yritin muistella mitä kirjoja minun mieleeni jäi ajasta Somerolla, josta 15-vuotiaana muutin pois. Tuohon ikään mennessä tuli ahmittua niin paljon kirjoja, että kaikkea ei voi tietenkään muistaa, eikä ole tarkoituskaan, mutta joitakin kirjoja on jäänyt mieleen. Ehkä niillä on ollut jotain vaikutusta myöhempäänkin lukemisharrastukseen.
Ensimmäisellä luokalla koulussa luin elämäni ensimmäisen kirjan: Siviä Heinämaan kirjoittaman Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä. Se oli kansakoulun lukemistoksi tehty kirjanen, joka pohjautui Daniel Defoen romaaniin Robinson Cruseo, jonka puolestaan luin sitten muutamia vuosia myöhemmin. Ensimmäisten kirjakokemusten joukkoon kuuluu myös ehdottomasti ruotsalaisen tutkimusmatkailijan Sven Hedinin Aasian erämaissa, jossa oli paljon mielenkiintoisia kuvia. Isovanhemmillani sattui olemaan tämä teos, jota tuli selattua usein ja luettuakin sieltä täältä kiinnostavimpia juttuja.
Kolmannelle luokalle siirryttiin yläkouluun. Siellä oli muutamassa kirjakaapissa pieni kirjaston tapainen kokoelma, josta kerran viikossa koulun jälkeen voi lainata luettavaa. Sieltä tietysti tuli lainattua opettajani kirjoittamia satukirjoja. Hän nimittäin sattui olemaan Ester Ahokainen-nimellä kirjoittava Ester Ahokainen-Savikurki. Samainen opettaja yritti toppuutella, kun poimin sieltä luettavaksi Simo Penttilän kirjoittamia Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän seikkailuja. Eihän ne tietysti olleetkaan ominaisinta luettavaa 9-vuotiaalle pojalle.
Mutta oli siellä myös Grimmin satuja, Tuhannen ja yhden yön satuja sekä jännittäviä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja. Ensimmäinen oma kirjani oli Enid Blytonin Viisikko aarresaarella, jonka sain palkinnoksi jostakin Elanto-lehden kilpailusta. Koulun lähellä asui vanhempieni tuttuja. Heidän vintillään oli pari pahvilaatikollista sarjakuvalehtiä: Tex Willereitä, Pecos Billejä sekä muita lännensarjakuvia. Niitä sain lainaksi aina pienen nipun kerrallaan.
Yhtenä kesänä oli luettavat niin vähissä, että piti tarttua äitini Uuteen testamenttiin. Se oli itseasiassa aika jännittävää, luin sen kannesta kanteen!
10-vuotiaana muutettiin sitten Someron keskustaan, Joensuuhun. Siellä asuttiin se aika kun kävin keskikoulun. Nyt meilläkin oli jo radio, mutta ei televisiota. Monenlaista uutta rientoa alkoi siinä iässä ilmaantua, mutta lukeminen oli kuitenkin se ykkösharrastus. Hyvin lähelle kotiamme valmistui aivan uusi, suuri kirjasto täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoja ja lehtiä. Oli erikseen lasten- nuorten- ja aikuistenosastot sekä vielä lehtihuone. Kirjastossa tuli vierailtua monta kertaa viikossa.
Sieltä tuli kannettua selkä vääränä kirjapinoja kotiin. Skaala oli hyvin laaja. Pinossa saattoi olla Oiva Paloheimon Tirlittan ja Mark Twainin Hucleberry Finnin seikkailut sulassa sovussa Sir Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran sekä Marton Taigan (Martti Erik Hjalmar Löfberg) dekkareiden kanssa. Tottakai Aapelin (Simo Puupponen) Koko kaupungin Vinski sekä Vinski ja Vinsentti tuli luettua kuten myös Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa. Tai sitten Jack Londonin Erämaan kutsu sekä Valkohammas yhdessä Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri kanssa. Unohtaa ei pidä myöskään Alexandre Dumasin Kolmea muskettisoturia.
Koulussa otettiin käsittelyyn Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija sekä Aleksis Kiven Nummisuutarit. Myös Kalevalaan tutustuttiin. Näiden kanssa sitten kilpailivat Korkeajännityssarjat, Jerry Cottonit ja Pekka Lipposet vaihtelevalla menestyksellä. Kaikki kelpasi.
Mutta kirjastossa tuli aikanaan tutustuttua muunkinlaiseen kirjallisuuteen kun nuortenosastolta tuli kaikki mielenkiintoinen, Aaro Hongan (Eino Johannes Arohonka) poikakirjoja myöten, luettua. Käteen tarttui sellaisiakin kirjoja kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Veijo Meren Manillaköysi. Ne nyt ainakin tulevat mieleen. Ja sitten Yrjö Kokon kaksi komeaa teosta: Laulujoutsen sekä Ne tulevat takaisin. Se oli siihen aikaan kun piti koluta pitkin niittyjä ja metsiä seuraamassa lintujen elämää ja tekemässä niistä muistiinpanoja.
Myös runot alkoivat jollain oudolla tapaa kiinnostaa. Pentti Saarikoski oli julkaissut ensimmäisiä runojaan, hyvin erikoisia. Ei tällaisia runoja ollut siihenaikaan tottunut lukemaan. Kuten esimerkiksi:
”Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän”.
Jostakin sain käsiini myös paljon kohutun J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (Pentti Saarikosken suomentama).
Kohta tämän jälkeen olikin sitten edessä muutto Espooseen. Olin 15-vuotias ja vapaa-aika suuntautui tietysti Helsinkiin, jossa sitten koko uusi uljas kaupunkilainen kulttuuri rävähti kerralla käyttöön. Kirjojen lisäksi tuli elokuvat ja musiikki, kuitenkin niin että kirjat olivat muutamia jaksoja lukuunottamatta vahvasti arjessa mukana. Siitä kiitos kuuluu varmaankin lapsuudelle ilman televisiota, ehkä?
Uskoisin että monilla muilla minun ikäluokkani ihmisillä on tuo kirjaluettelo lapsuudessa ja teini-iässä ollut hyvinkin samankaltainen, vaihtoehtoja ei hirveän paljoa ollut. Tytöillä tietysti esimerkiksi Aaro Hongan poikakirjat ovat korvautuneet joillakin tytöille suunnatuilla kirjoilla, mutta muuten samankaltainen. Nyt 2000-luvulla julkaistaan niin paljon kirjallisuutta, että välistä on vaikea löytää sieltä omaan käteen sopivaa. Tarjontaa riittää, välistä aivan ihmetyttää josko kaikelle löytyy lukijoita.
Täytyy tähän loppuun laittaa vielä yksi lukemiseen liittyvä juttu. Minulla on ollut tapana (kuten varmaan monella muullakin) että kun innostun jostakin kirjasta, yritän haalia mahdollisimman monia sen kirjoittajan teoksia luettavaksi. On ollut Franz Kafka -kausi, John Steinbeck -kausi, Gabriel García Márquez -kausi jne. Viimeisin tällainen kausi oli vuonna 2006. Joku saattaa nyt pitää minua vähän omituisena kun kerron, että luin Eeva Joenpellon 24 romaania peräkkäin ja melkein ilmestymisjärjestyksessä! Onnistuin samaan ne Hämeenlinnan kirjastosta. Jo puolessa välissä alkoi tuntua, että olin päässyt kirjailijan pään sisään.
Olen tähän saakka elämässäni onnistunut ohittamaan kaikki ns. elämäntaito- ja itsensäkehittämisoppaat sekä muut vastaavat teokset. Siis sellaiset, joissa pitää miettiä itseään ja sitten saa neuvoja miten olisi tullut tai tulisi elää. En oikein osaa sanoa syytä miksi olen jättänyt sellaiset väliin. Ehkä olen kokenut ne jotenkin tyhjänpäiväisinä (kyllähän minä muutenkin osaan) tai sitten se oikeasti voi johtua siitä että olen pelännyt, että mitä ne minusta paljastavatkaan. Millaiseksi luuseriksi minä paljastunkaan. Kun vielä olen tälläinen vaikea luonne ja jääräpää, niin kannattaa ohittaa sovinnolla tuollaiset kirjat. Paras pysyä vaan proosassa, runoissa ja faktoissa.
Nyt sitten kuitenkin pääsi käymään niin, että hankin itselleni Marja-Leena Toukosen kirjoittaman Kuvittele itsesi (luovuus, mielikuvat ja metaforatyöskentely oman elämän työvälineinä).
Olen lukenut sitä tällä viikolla aina kun päivällä istahdin nojatuoliin. Yllätin itseni täysin, unohdin suojauksen alas ja kirja alkoi viedä mukanaan.
En suinkaan ole kaikesta täysin samaa mieltä. Kirjassa oli toki myös paljon entuudestaan tuttuja asioita. Sellaisia, joita olin jo aiemmin omassa päässäni pohtinut ja päätynyt samankaltaisiin ajatuksiin. Ja hyvä näin, nyt sain vahvistusta ajatuksilleni - joku muukin ajattelee samoin.
Mutta paljon sain myös uutta ajateltavaa ja kokeiltavaa!
Kirjan takakannessa tiivistetään mistä tässä on kysymys: ”Kirjaa voi käyttää apuna omien vahvuuksien löytämiseen työelämässä ja ihmissuhteissa, päämäärien ja elämäntavoitteiden kartoittamiseen ja yleisen itsetuntemuksen parantamiseen.” Tästä jo voi päätellä, että tällainen eläkeikäinen äijän köriläs ei ehkä kuulu juuri siihen kohderyhmään, jolle tämä kirja on suunnattu. Tässä iässä työelämä on jo takana, omat vahvuudetkin olisi jo pitänyt löytää jos niitä yleensä on ja elämäntavoitteidenkin kanssa alkaa olla jo niin ja näin. Mutta ihmissuhteet ja itsetuntemus, niitähän ei ole koskaan liian myöhäistä työstää. Ja toisaalta, ainakin minä olen nimenomaan nyt eläkeläisenä asettanut itselleni (ehkä liikaakin) tavoitteita, joita vielä pyrin saavuttamaan. Kun kerta jääräpää olen ja koska isältänikin opin, että ”kyllä se siitä sit lopultas onnistu kun oikeen vaan yritti”.
Kirjassa annetaan ohjeita erilaisten tekemisiämme ohjaavien sisäisten hahmojen, erilaisten minän hahmojen tunnistamiseen. Tämä oli mielenkiintoista. Olin työelämässä ollessani useillakin johtamistaidon kursseilla oppinut, että meissä asuu kaksi käyttäytymismallia, lapsi sekä aikuinen. Että näiden tunnistaminen vuorovaikutuksessa on tärkeää.
Nyt ilmeni, että näitä sisäisiä hahmoja, jotka meidän käyttäytymistämme ohjaavat, onkin siis useampia. Nämä hahmot eivät kommunikoi ylhäältä alas tai päinvastoin, vaan samalta tasolta mutta eri ominaisuuksia, luonteenpiirteitä, ohjaillen. Näiden kanssa olisi tarpeellista oppia keskustelemaan tai panna ne jopa keskenään keskustelemaan. Tämä avasi aivan uuden näkökulman asiaan. Tähän saakka ainoa sisäinen hahmo, joka on minun kanssani pyrkinyt keskustelemaan, on tuo polvihousuinen pikkupoika, Waldemar. Se aina välillä yrittää muistuttaa minua niistä haaveista ja tavoitteista, joita kauan sitten pidin tärkeinä. Oman ikäistäni hahmoa, siis sellaista jolla olisi elämänkokemusta samanverran kuin itselläni, en ole tunnistanut. Myönnän, että käyn kyllä toisinaan selvästi vuoropuheluksi tunnistettavaa äänetöntä keskustelua itseni kanssa. Ehkä silloin keskustelenkin jonkun hahmoni kanssa?
Kirjassa puhuttiin myös asiasta, jonka olin jo aikonutkin ottaa työstettäväksi, kunhan tulee sopivaa aikaa. Nimittäin yhteisöllisyydestä, sosiaalisesta ympäristöstä ja kaikesta siihen liittyvästä. Oma tausta, lapsuudenperhe, sukulaiset sekä lapsuus- ja nuoruusajan ystävät. Näitä suhteita miettiessäni on oma erakoitumiseni noussut korostuneesti esiin. Olen kasvanut tai kasvattanut itseni monella tapaa ulkopuoliseksi, sivulliseksi. Oman elämänsä sivulliseksi. En tiedä vielä, miten tätä solmua purkaisi, jotain olen kuitenkin jo yrittänyt asialle tehdä. Katsotaan, mihin tämä tie johtaa.
Muutamia sellaista hienoja, positiivista oivalluksia myös kirjasta sain. Esimerkiksi kirja antaa luvan kutsua luovuudeksi monia tekemiämme arkisia askareita. Alkaen ruoan laitosta huvimajan rakentamiseen tai jonkun ongelman ratkaisemiseen. Tai selviämistä 90-luvun lamasta perustamalla oma yritys tyhjästä. Meissä siis asuu luovuutta, meidän tulisi vaan enemmän antaa sille tilaa ja mahdollisuuksia. Oppia tunnistamaan tämä luova minämme.
Ja sitten vielä oppia löytämään meissä kaikissa asuva hiljainen tieto ja viisaus. Kaikki se, mikä vuosikymmenien aikana on opittu, ja se, mikä jo geeneissä on periytynyt esivanhemmiltamme. Sieltä voimme löytää apua monenlaisiin elämäntilanteisiin, kunhan vaan taas opimme sen tunnistamaan ja löytämään itsestämme.
Kirja päättyy lauseeseen: ”Siispä älä tyydy siihen, mitä näet ja koet paraikaa, vaan kuvittele, kuvittele itsesi.”
Eräässä Kaurismäen elokuvassa (olisiko ollut Laitakaupungin valot) sama asia ilmaistiin muistaakseni suunnilleen seuraavasti: ”Elämää ei pidä nähdä sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen näemme unelmissamme”.
Molemmat hienoja ohjeita, jälkimmäinen iskostui mieleeni heti elokuvan nähtyäni. Se on useasti auttanut löytämään ulospääsyn vaikeasta elämäntilanteesta. Se on osoitus kuvittelun ja unelmoinnin voimasta auttaa selviytymään reaalimaailmassa!
En osaa enkä yritäkään kirjoittaa tästä mitään varsinaista kirja-esittelyä. Olenhan saattanut ymmärtää kaiken aivan väärin! Kerroin ainoastaan muutamia ajatuksia mitä kirjaa lukiessa nousi mieleeni. Kirjassa oli myös runsaasti eri alueisiin liittyviä harjoituksia, mutta niiden suorittamiseen en ainakaan vielä ole ryhtynyt. Ne tuntuivat vanhalle eläkeläismiehelle vähän hankalilta.
Kaikenkaikkiaan pidän lukukokemusta antoisana, käyn kirjaa varmasti uudelleenkin lävitse joidenkin lukujen kohdalta. Tarkistan joitakin asioita, ehkä kokeilen jotain harjoitustehtävääkin. Voin kyllä suositella kirjaa luettavaksi, se antoi monta oivallusta ja välinettä mielikuvituksen käyttämiseen jokapäiväisissä tehtävissä ja tilanteissa. Kaupanpäällisinä oma suhtautumiseni tämän lajin kirjallisuuteen muuttui!
Jostakin syystä löysin alkuviikolla itseni jälleen paikalta, jossa vietin kymmenen ensimmäistä vuottani.
Sama vanha tie kulkee tutussa paikassaan tontin reunaan ja siitä edelleen pellon reunaa jatkuen. Tiestä erkanevalle mökille johtaneesta polusta ei ole enää maastossa merkkiä, mutta muistissa sen paikka on tarkasti tallella.
Joskus vuoden 1950 paikkeilla isäni katseli mökkiä tontin ulkopuolelta, ehkä noin sadan metrin etäisyydeltä, ja tallensi näkymän laatikkokameralla. Talvinen kuva osoittaa, että piha-alueella ei ollut montaakaan puuta. Nyt samalta paikalta otettu kuva näyttää metsittyneen tontin, mökkiä ei sieltä kunnolla näkyisi vaikka se siellä vielä olisikin.
Tässä epäselvässä kuvassa mökki on kuvattu vähän lähempää, nurkalla erottuu kaksi naishahmoa joita ei pysty tunnistamaan. Tämänpäivän kuvassa mökin perustukset löytyvät sammaleen, ruohikon ja pienten pensaiden alta. Niistä saa hyvän käsityksen mökin pienestä koosta. Tuntuu käsittämättömältä, että nissä tiloissa asui perhe jossa oli neljä lasta! Mökin perustuksia katsellessa ymmärrän hyvin, miksi vanhempani tiukasta taloudesta huolimatta päättivät velkarahalla rakentaa vähän isomman talon Someron keskustaan.
Kotimökistä on siis jäljellä vain perustukset, kivijalka kallion päällä. Huonosta betonista valetut rappuset sekä eteisen lattian alla ollut pieni kylmäsäilytystila ovat myös uhmanneet aikaa. Ei se kovin huonoa betonia ole voinut olla koska vielä 66-vuodenkin jälkeen se on vähän rapautuneena muodossaan. Vuonna 1949 otetussa kuvassa äiti istuu rappusilla laittaen minulle kenkiä jalkaan. Valokuvaamista varten minulle on puettu parhaat vaatteet päälle! Tämänpäivän kuvassa erottuu betonissa selvästi aivan samat valulautojen jäljet kuin vanhassakin.
Minut siis puettiin parhaisiin ilmeisesti tätä yllä olevaa kuvaa varten. Siinä poseeraan, kovin hämillään olevan näköisenä, Uttiputaksi nimetyn lampaan kanssa. Koivusta on jäljellä enää uuden kuvan etuvasemmalla oleva sammaleen peittämä lahonnut kanto. Avara näkymä on metsittynyt.
Paikasta on säilynyt runsaasti muistoja, olinhan jo 10-vuotias kun muutimme sieltä pois. Vanhempieni kesämökki on tuosta paikasta muutaman sadan metrin päässä. Luulen käyväni näillä vanhan kotimökin raunioilla vielä jatkossakin. Pienellä pojalla, polvihousuisella Waldemarilla tuntuu oleven aina vaan jotakin asiaa minulle.
