Koskettaneet

   

    Vuoden aikana olen kokenut monenlaisia hyviä hetkiä kulttuurin parissa.  Niinhän meistä jokainen, toivottavasti.  Nyt kun vuosi taas lähenee loppuaan, on hyvä hetki vähän pohtia näitä kokemuksia.  Mielen täyttää ensin sekava vyyhti, mutta hetken setvimisen jälkeen nousee esiin sellaiset hetket ja tapahtumat, jotka ovat koskettaneet eniten.  Koskettaneet siten, että niitä muistelee mielellään, ne ovat saaneet ajattelemaan ja ehkä saaneet niitä kylmiä väreitä selkäpiihin.  Tai sitten lämmöntunteita.  Tässä nyt joitakin kokemuksia, jotka ovat hämmentäneet minun maailmaani.  Tai sitten ovat saaneet joitakin asioita loksahtamaan paikoilleen.  Joka tapauksessa ne ovat tavalla tai toisella koskettaneet jotain osaa minussa.  Saaneet katsomaan sisäänpäin, löytämään jotain kadoksissa ollutta, ehkä jo unohdettua.

    Elokuvat:
    Aloitetaan hankalammasta päästä.  Vuoden aikana näkemistäni elokuvista, niin uudemmista kuin jo vanhemmistakaan, en osaa nostaa erikseen mitään esille.  Se ei tarkoita, etteikö niiden joukossa olisi ollut minua lainkaan koskettaneita.  En vain nyt osaa niitä laittaa mitenkään järjestykseen.  Sen voin sanoa, että kovasti odotin pääseväni jossain näkemään Roy Anderssonin trilogian päätösjakson ”Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien”, mutta eipä toiveeni täyttynyt, vielä.
    Jos joku on pakko mainita, niin sanotaan sitten Ingmar Bergmanin ”Syyssonaatti”, jonka katsoin juuri hiljan tallenteelta.  En muista monesko katsomiskerta, mutta aina se vaikuttaa  yhtä väkevästi, kahden upean naisen yhteistyö hienon ohjaajan kanssa.
    Alkoipa tämä nyt ruotsalaisissa merkeissä.  Mutta mitä pahaa siinä on.

    Tv-sarjat:
    ”Tapahtukoon sinun tahtosi”
on juuri päättynyt ranskalainen laatusarja, jonka aihe ja asioiden käsittelytapa on melkoisesti tavanomaisesta poikkeava ja joka jo tästäkin syystä on mielenkiintoinen.
    Viisi nuorta miestä ovat päättäneet mennä katolisen kirkon kapusiinipappien seminaariin ja omistaa elämänsä kutsumukselleen. Nuoret ovat lähtöisin hyvin erilaisista olosuhteista, jokaisella on menneisyytensä. Heitä vastassa on yhteisö, joka sekä vahvistaa, että horjuttaa nuorten miesten vakaumusta.  Valmistuminen, vihkiminen papiksi ja seurakuntalaisten kohtaaminen ei suinkaan vähennä paineita ja vaatimuksia joita heihin kohdistetaan toisaalta seurakuntalaisten keskuudesta ja toisaalta kirkon taholta.
    Sarja nostaa esille aina niin ajankohtaisina pysyviä kysymyksiä, mutta myös lukuisia juuri tähän päivään ajoittuvia ongelmia.  Etsitään moraalisesti kestäviä vastauksia, joita lähestytään eri suunnista.  Esille nostetaan keskeisesti myös katolisen kirkon sisäinen ja likainenkin taistelu - taistelu vallasta ja rahan käytöstä.  Pedofiliaakaan ei unohdeta.
    Sarjan jokainen jakso laittoi tällaisen pakanankin miettimään käsiteltäviä asioita.  Mikä saa jonkin teon oikeutetuksi ja moraalisesti kestäväksi, mikä taas häpeälliseksi ja tuomittavaksi.  Ja miten tuomittavaa ja moraalitonta vastaan pitää toimia, että ei tarvitse hävetä omaa toimintaansa.  Sarja oli mielenkiintoinen, 24 jakson mittainen matka ulkopuolelle tavanomaisten tv-sarjojen rajojen.  Siitä tuli lämmin olo.

    Kirjat:
    Kirjoista eniten koskettaviin kuului Karl Ove Knausgård: ”Taisteluni, Viides kirja”.  Tätä norjalaisen nuorukaisen ja nuoren miehen kasvamista kirjailijaksi olen seurannut tammikuulta 2014 alkaen.  Viimeinen osa, ”Taisteluni, Kuudes kirja” ilmestyy suomenkielellä joskus ensi keväänä.  Tätä mammuttimaista teosta ei kannata tässä lähteä analysoimaan, se on vaan itse koettava, ja siitä joko pitää tai ei pidä.
    Jussi Valtonen:    ”He eivät tiedä mitä tekevät” kuuluu niihin kirjoihin joka ehdottomasti pisti ajattelemaan.  Siinä herätettiin kysymyksiä niin monilta alueilta, että välillä tuntui kuin korvien välissä tapahtuisi ylikuumenemista.  Osansa saivat tiedemaailman tutkimusmenetelmät, eläinaktivistit, tekniikan kehitys, some, ihmismielen muokkaus, koulumaailma jne.  Ja asiaan kuului, että yhteenkään kysymykseen ei tarjottu suoraa, eikä oikeastaan minkäänlaista vastausta.

    Musiikki:
    Musiikki tarjosi lukuisia mieltä koskettaneita hetkiä, vietänhän musiikin parissa runsaasti aikaa päivittäin.  Musiikki kuuluu olennaisena osana päivään.  Parhaat elämykset löytyivät toki jazzin ja sen liepeillä rönsyilevän musiikin parista.  Tämä muuttuisi monille viimeistään tässä lopullisen tylsäksi lukemiseksi, jos alkaisin niitä luetella.  Otankin tähän vain kaksi albumia, joita ei voi luokitella jazziin eikä oikein sujuvasti mihinkään muuhunkaan genreen.  Ne tarjosivat näin eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneen korville hyvin erilaista, outoa nautintoa.  Musiikkiahan on hyvin hankala, ellei mahdoton, saada taipumaan sanoiksi.  Siksi nämäkin täytyy ensin kuulla, jotta voi ymmärtää mistä on kysymys.  Ainakin paljon ylistämäni Spotify  sisältää nämä albumit.
Jordi Savall / Hespèrion XXI: ”Armenian Spirit"
Jocelyn Pook: ”Desh”
(No niin, nyt viimeistään minua pidetään täysin hulluna.)

    Muut:
    Sitten lopuksi on vielä pakko mainita Ateneumin valokuvanäyttely: Henri Cartier-Bresson ”The Man, the Image & the World”.  Esillä oli noin 300 valokuvaa eri puolilta maailmaa 30-luvulta aina 70-luvun puoliväliin saakka.  Henri Cartier-Bresson oli mies, joka onnistui olemaan kameroineen usein siellä, missä tapahtui merkittäviä asioita, mutta myös siellä missä tavallinen ihminen eli tavallista elämäänsä.  Hänen katsotaan luoneen nykyisen kuvajournalismin, hän lanseerasi käsitteen ”ratkaiseva hetki” ja hän oli yksi legendaarisen kuvatoimiston Magnum Photos perustajista.
Henri Cartier-Bressonin (22.8.1908 - 3.8.2004) valokuvanäyttely on avoinna vielä 31.1.2016 saakka. 


 https://www.youtube.com/watch?v=d_rEfRbB8yU

 https://www.youtube.com/watch?v=EWewLnmmIAU

Musiikkivuoteni 2015

   
    Spotify tallentaa tiedon kaikesta sen välityksellä kuuntelemastani musiikista.  Se myös tarjoaa näin vuoden lopulla sen kaiken tilastoina nähtäväkseni.  Toinen asia on, että mihin tätä tietoa tarvitsen.  No, ehkä se paljastaa itselleni jotain yllättävää, mitä en muuten olisi tullut ajatelleeksikaan (aika paljon olen kuunnellut Edu Kettusta(!)).

    Vuosihan ei ole aivan vielä lopussa, mutta tähän mennessä olen kuulemma viettänyt aikaani Spotifyn parissa yhteensä 355 tuntia, joka tarkoittaa noin 15 vuorokautta.  Onko se sitten paljon, jos pelkkään nukkumiseen käytän ehkä noin 90 - 100 vuorokautta vuodessa.  Jäljelle jäävänä aikana en sitten teekään mitään mainittavaa.

    Vuoden aikana olen kuunnellut yhteensä 987 eri artistia (396 enemmän kuin 2014).  Heidän esittäminään olen kuunnellut yhteensä 2225 eri kappaletta (433 enemmän kuin 2014).  Tästä voi päätellä ainoastaan, että kovasti olen ainakin etsinyt uusia kokemuksia.  Ja onhan niitä toki löytynytkin.

    Lisäksi Spotifyn tilastot kertovat kuunnelluimmat artistit, albumit ja kappaleet.  Se kertoo myös suosituimmat genret sekä kuunnelluimmat artistit vuodenajoittain.  Sitä se ei osaa kertoa, mitä kuunnellessani tein: pelasinko pasianssia, söinkö voileipää vai istuinko vain ikkunaan tuijottaen.  Ehkä hyvä niin, jotain intimiteettisuojaa kuitenkin.

    Lopuksi vielä yksi tunnustus.  Vaikka olenkin hämeenlinnalainen ja on säveltäjämestarin 150 juhlavuosi, en usko omista Spotify-tilastoistani löytyvän yhtään Sibeliusta!  Saa heitellä kiviä.
 

Itsenäisyys

    Isät palasivat sodasta.  He olivat selvinneet hengissä.  Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä.  Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty.  Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
 
    Itsenäisyys.  Tuskin he silloin sitä sillä tavalla juhlallisena pitivät kuin nykyään.  Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla.  Oltiin lyöty vihollinen sotimalla.  Ei siitä silti puhuttu, ainakaan julkisesti.
 
    Joskus joku tuntemattomampi mies tuli kylään, isän kanssa juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä.  Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla.  Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan.  Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.

    Mutta emmehän me sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet.  Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki jotenkin vaistosimme.  Olimme selvinneet sodista.  Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.
   
    Mekin olimme sitten nuoria aikuisia aikanamme.  Ei me osattu koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, eihän me oltu sitä koettu.  Oltiin koettu vain sen seuraukset.  Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan.  Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Vietnamin puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta, Chilen, Polisarion, Angela Davisin jne puolesta.  Melkein poikkeuksetta aina puolesta.

    Onko 70 vuotta ilman sotaa liian pitkä aika?

    Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea.  Toiset vastustavat ja herjaavat maahanmuuttajia, toiset vastustavat ja herjaavat puolestaan heitä.  Ja sitten vastustetaan ja herjataan hallitusta.  Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa.  Jokainen haluaa olla erilainen, siten ansaitsee paikkansa muiden samanlaisten joukossa.  Ansaitaan paikka hyvien joukossa, ollaan parempia, heitetään ensimmäinen kivi.

    Tänäänkin, Itsenäisyyspäivänä, järjestetään taas useita mielenosoituksia.  Jokaiselle mielenosoitukselle järjestetään vastamielenosoitus.  Saadaan taas olla vastaan.  Saadaan rikkoa ja repiä jotakin.  Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa.  Kiitos isiemme.

    Hyvää Itsenäisyyspäivää.

Oi Maamme, Finlandia.

   ”Suomen hallituksen tempoileva, mutta ideologisesti tarkoitushakuinen politiikka murentaa turvallisuudentunnetta. Uusliberalistisen ideologian narratiivissa rikkaiden pöydiltä varisevat murut putoavat köyhän suuhun. Nyt perusoikeistolainen hallituksemme……
   Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi…..”  

------------------------------------------------------------------

    Niin, eiväthän nuo sanat oikeasti lähteneet Taisto Sinisalon suusta, vaan Laura Lindstedtin.  Eikä kyseessä ollut taistolaisten puoluejuhla vaan Suomen merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuus.  Voittajan juhlapuhe.

    Katselin tuon tilaisuuden eilen suorana lähetyksenä, eikä voi mitään, mutta aivojen sopukoista löytyi heti suora yhteys 70-luvun taistolaisuuden ja Lindstedin puheen välille.  Elin tuota aikaa ja olin hyvin läheltä seuraamassa puolueen käyttöön valjastettua kulttuuripolitiikkaa.  Voin vakuuttaa, että aivan noita samoja sananparsia sekä kielikuvia käytettiin siihen aikaan aina kun vain vähänkin oli tilaisuus.

    Ymmärtääkseni myöhemmin lähes kaikki ovat olleet kovasti samaa mieltä siitä, että taide, ja koko kulttuuri yritettiin silloin saada palvelemaan puolueen tarkoitusperiä, ja että onneksi siitä ajasta on päästy pois.   Taide ja kulttuurihan ei todellakaan kuulu ainoastaan tietyille poliittisille ryhmittymille vaan puoluekantaan katsomatta meille kaikille.

    Taiteen tulee ottaa kantaa.  Nostaa esiin epäkohtia, epäoikeudenmukaisuutta, vallan väärinkäyttöä ja kaikkea muuta ihmistä uhkaavaa ja kaltoin kohtelevaa.  Kyllä, sitäkin, olen samaa mieltä.  Taiteella on toki monta muutakin tehtävää, vaikkapa luoda lohtua ja valaa uskoa ihmiseen ja parempaan huomiseen.  Jokaisella meistä on omat syymme ja tarpeemme käydä näyttelyissä, konserteissa tai lukea kirjoja.  Kaikki me ammennamme niistä itseemme jotain, mitä juuri silloin tarvitsemme.

    Suon Lindstedtille kaikin mokomin oikeuden ottaa teoksillaan kantaa juuri niihin asioihin joita hän pitää tärkeinä.  Samoin kaikille muille taiteen tekijöille, suorastaan toivon, että he niin tekisivät.

    Mutta….   Minusta tuon poliittisen palopuheen paikka ei ollut oikea.  En pidä hyvänä, että tämän kaltaiset tilaisuudet ja vähitellen taas koko taide pyritään valjastamaan puoluepolitiikalle.  Sitä en 70-luvulta tosiaankaan kaipaa.

    Tiedän, että tämä kirjoitus ei sovi blogini henkeen, tuskin tulen vastaavia jatkossa kirjoittamaan.  Katsoin kuitenkin nyt olevan minullekin sopivaa ilmaista mielipiteeni, koska kaikki muutkin sitä näyttävät ahkerasti tämän kirjallisuuspalkinnon tiimoilla tekevän.

 
    Tietysti aion lukea Oneironin.

 

Ajatus

    Hämärissä nurkissa ajatukset odottavat löytymistään.  Keskenjääneitä, kiellettyjä, syrjääntyönnettyjä, syntyessään mahdottomiksi koettuja.  Eivät pidä paljoa meteliä itsestään, viihtyvät hämärässä hiljaisuudessa. 

    Joskus joku, mielen hämäristä, vuosien takaa, muistuttaa olemassaolostaan.  Kokeilee, olisiko nyt parempi aika, voisiko pyörähtää eri asentoon vaikka ei aivan paikoilleen loksahtaisikaan.  Ja yllättäähän se aina, joka kerta, oudolla tuttuudellaan.  Tällainenko on päässäni alkunsa saanut,  aikansa kehittynyt, mutta uudelle tilaa tehnyt.

    Hyvä niitä on uudelleen kokeilla, pyöritellä mielessään, jotain lisätä ja jotain jättää pois.  Punnita niiden painavuutta uudessa valossa.  Tulee valmista tai ei.  Väkisin ei kannata vääntää, eivät ajatukset pakottamalla uutta muotoa saa.  Ajatusten maailmaa on yhtenäinen verkko, yksittäisistä ajatuksista kudottu.  Ajatuksella on aina muiden ajatusten tuki.

    Mitä minäkin näitä miettimään.  Nurkat täynnä elämän aikana kertynyttä, kesken jäänyttä, valmiiksi saamatonta.  Niillä ajatuksilla ei vuoria olisi siirrelty, ei maailmoja muutettu. 

    Mukava niitä kuitenkin joskus on päässään pyöritellä, tunnustella, ovatko miltään osin muuttuneet.  Ovatko vuodet silotelleet vai ovatko saaneet lisää ryppyjä tai karheutta.  Ovatko vuosia yksinäistä rataansa jolkottaessaan kokonaan väsähtäneet.  Koskaan ne eivät kuitenkaan enää aivan samoilta tunnu.  Vaikka kuinka omia ovatkin.

Mustat lasit kertovat

    Sain joskus pari vuotta sitten kälyltäni, vaimon siskolta, vanhaan sanomalehteen käärityn paketin.  Paketista löytyi neljä vielä vanhempaa, melko huonokuntoista mustaa lasinegatiivia.  Lasinegatiivit olivat peräisin Ruoholahden Villoilta erään asunnon vintiltä, sahanpurujen seasta.  Kälyni omisti 80-luvun alussa yhden näistä asunnoista, ja vinttiä silloin järjestellessä lasinegatiivit olivat sattuneet löytymään.  Nyt ne olivat sattuneet uudestaan käsiin jonkun laatikon kätköistä, ja hän päätti jättää ne minulle digitoitaviksi, josko niistä paljastuisi jotain mielenkiintoista.

    Tänään muistin nuo lasinpalaset, jotka olin tallettanut omien negatiivieni joukkoon.  Sain vanhan filmien käsittelyyn käyvän skannerini pelaaman romutusta odottavassa läppärissä, mac-ajureita tuolle vanhalle laitteelle ei ole saatavissa.  Tosin vanhat negatiivini ja diani olen kaikki jo aikoja sitten skannannut, joten ei sille paljoa käyttöä olisikaan.

    Aikani laitteiden kanssa räplättyäni sain lasiset negatiivit  digitaaliseen muotoon.  Sitten vaan muistitikulla Macille ja Lightroom auki.

    Sieltä lasinpalasilta paljastui erään perheen joulunviettoa viime vuosisadan alkupuolelta.  Niiden täytyy varmaankin olla ajalta ennen sotia, sotien jälkeen lasinegatiivien käyttö kotioloissa oli ymmärtääkseni jo harvinaista.  En tiedä, ehkä joku pystyy vaatetuksesta tai kahvikupeista määrittämään ajan tarkemmin. 

    Kuvien ihmiset näyttäisivät edustavan kolmea sukupolvea.  He ovat minulle tietysti täysin vieraita, mutta huoneet ovat tutun näköisiä.  Entinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, asui tuossa kälyni omistamassa asunnossa 80-luvun alkupuolella, joten myös minä vietin siellä runsaasti aikaa.  Mekin juhlimme siellä muistaakseni kahta joulua.  En tietenkään täydellä varmuudella pysty sanomaan ovatko kuvat tuosta samasta asunnosta vai ehkä naapurista - kaikkihan ne olivat suunnilleen samanlaisia.

    Kuvista välittyy jouluinen juhlatunnelma, ilmeisesti isovanhemmat sekä sisarukset lapsineen ovat kyläilemässä.  Kuvia varten on asetuttu liikkumatta paikoille ja valotusajat ovat olleet sen verran pitkiä, että kaikki eivät ole jaksaneet pysyä aivan liikahtamatta.  Keittiön kahvipöytäkuvassa kiinnitti huomioni myös taustalla upeasti koristeltu kulmakaappi. Olohuoneen seinältä löytyy Väinämöistä pakeneva Aino.  Ja onhan siellä tietysti myös joulukuusi.

    Kuvien henkilöitä en siis tunne.  Varmaankin tieto aikaisemmista asukkaista jostain löytyisi, mutta antaa olla mysteerinä.  Terveiset heille menköön kuitenkin näiden kuvien myötä. 

     (Helsingin Työväen Rakennusyhtiö (perustettu 1878) rakennutti arkkitehti Constantin Kiseleffin piirustusten mukaan Ruoholahden Villat vuosina 1881 - 1883.  Taloista on säilynyt 13 ja niissä on yhteensä 65 asuntoa.)

 

Mustavalkoista

    Kuuluuko asioiden olla sellaisia, kuin miltä ne näyttävätkin.  Vai halutaanko niiden vain näyttävän sellaisilta, ollen sitten kuitenkin aivan jotain muuta.  Onko musta aina mustaa ja totuus totta.  Onko kaikki sittenkin vain suurta illuusiota.   

    Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten ihmisten mielipiteitä muokataan  jakamalla väärää tai väritettyä tietoa sosiaalisessa mediassa.  Erityisesti on ollut esillä tuo Venäjällä tehtailtu ja sieltä maailmalle syötetty väärä ja tarkoitushakuinen uutisointi.  Sitä on suunnattu huomattavan runsaasti meille suomalaisille.  Somessa jaetut uutiset ovat helppo ja tehokas tapa tämän päivän maailmassa kaikenlaisen sanoman julkiseksi saattamiseen.

    Katselin vanhoja valokuviani vuodelta 1975.  Siellä oli melkoinen määrä kuvia entisestä Neuvostoliitosta (jos joku vielä muistaa mikä se sellainen oli).  Neuvostoliiton vierailuilla oli aina varsin tarkasti määritelty ohjelma, sekä mukana seuraava henkilö joka valvoi siinä pitäytymistä.  Oli paikkoja, joihin kaikki turistit vietiin ja sitten oli paikkoja, joihin turisteilla ei ollut pääsyä.  Oli siis kaksi todellisuutta.

 

    Ensimmäinen todellisuus oli se ulospäin näytettävä suuri ja mahtava Neuvostoliitto, jossa jokainen uusi viisivuotiskausi löi ennätysmäisesti aina edellisen.  Oli kansan vaaleilla yksimielisesti valitsema johto, jonka puolue oli asettanut demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaan.  Jättimäiset Lenin-patsaat kaikkialla opastivat kansalaisia pysymään oikealla tiellä.  Toki muitakin patsaita löytyi runsaasti: oli tieteissä ja taiteissa ansioituneita suurmiehiä sekä erilaisia suuria saavutuksia kuvaavia patsaita.  Niin, ja tietysti Suuren Isänmaallisen sodan muistoa vaalivia muistomerkkejä, joita rauhaa rakastava neuvostokansa vaali rakkaudella. 

 

    Jos satuit olemaan mukana suomalaisessa delegaatiossa, sinulle esiteltiin palkittua kolhoosia, palkittua lastentarhaa, palkittua elementtitehdasta sekä monia muita palkittuja paikkoja.  Delegaatiolle järjestettiin maittemme välistä keskinäistä ystävyyttä lujittavia puhetilaisuuksia sekä illanviettoja runsaine tarjoiluineen sekä ansioituneine taiteilijoineen ja muina esiintyjineen.  Lopuksi saatiin pinssit rintapieleen.

                           *************************************

    Toinen todellisuus oli se ankea arki suurkaupunkien keskustojen ja turistialueiden ulkopuolella.  Se tavallisen ihmisen arki, se joka oli raatamista elannon hankkimiseksi, asumisen inhimillistämiseksi ja lasten kasvattamiseksi.  Se arki oli raatamista hengissä pysymiseksi.  Siellä ei esitelty ylpeinä sosialismin saavutuksia maailmanrauhan edistämisessä eikä tieteen uusimpia saavutuksia avaruuden valloituksessa ja ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä.  Sitä elämää pääsi näkemään vain pieninä ohikiitävinä vilahduksina turistibussin ikkunasta, sinne ei päässyt opastetuille kuvauskierroksille.

    On sitä siis osattu sieltä suunnasta ennenkin tarjoilla muunnettua totuutta.  Hyvin kritiikittömästi sitä silloin myös Suomen tiedotusvälineissä jaettiin jokaiseen torppaan.  Lienevätkö hyvät kauppasuhteet lujittumisekseen sitä vaatineet.  Niin ja tietysti myös rauhanomainen rinnakkainolo hyvien ja läheisten naapurivaltioiden kesken.

   
    Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen kun vanhoja arkistojaan penkoo.  (Onkohan se pinssikokoelma vielä tallessa.)  Pyydän anteeksi vanhojen kuvien huonoa laatua, heikkoja värejä ja roskaisuutta.  En ole jaksanut alkaa puhdistaa niitä, kertovathan ne kuitenkin olennaisen.  Loppuun vielä oma suosikkikuvani: äkillinen ja raju sadekuuro, jota paettiin Leningradilaiseen porttikongiin.

Kysymyksiä vai vastauksia

    Aamu on ehtinyt vasta valjeta.  Päivän tärkeimmät ovat jo takana: aamuinen kävelylenkki, aamupuuro, kahvi sekä päivän lehti.  Nyt pitäisi keksiä tekemistä loppupäiväksi.

    Ikkunasta näkyy sateenoloinen, vielä vähän hämärä aamupäivä.  Viime viikkoisista kuulakkaista syyspäivistä on vain muisto.  Puissa ja pensaissa on syksyn värejä odottamassa tuulia, jotka puhaltavat ne hetkeksi painottomaan tilaan ennen maahan karisemista.  Muutama koivu on jo tiputtanut lehtensä ja on valmis vastaanottamaan marraskuun räntäsateineen.

    Karin Krog pohtii ikuista arvoitusta.  The Meaning of Love.  Yhtä mystistä kuin elämänkin tarkoitus.  Lauluissa löytyy monenlaisia vastauksia monenlaisiin kysymyksiin, silti lukuisia kysymyksiä jää avoimiksi.  Onko kysymyksiä liikaa vai eivätkö ne vain kohtaa oikeita vastauksia.  Tokihan meille tyrkytetään median täydeltä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin joita emme ikinä ole edes älynneet kysyä.

    Kirjat ovat aina olleet sellainen ehtymätön kaivo, josta voi ammentaa vastauksia mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin.  Joku muu on työstänyt probleemaa puolestasi  päiväkausia, viikkoja, ehkä vuosiakin.  Enää ei tarvitse muuta kuin lukea - omat ajatukset saavat joko tukea tai sitten huomaa olleensa ehkä aivan väärillä jäljillä. 

    Mutta mitä sitten tapahtuu, jos kirja tuokin eteen lukuisan joukon kysymyksiä, joihin se ei yritäkään tarjota vastausta?  Silloin mieleen jää kaivertamaan omituinen tyhjä ja voimaton tunnetila.  Silloin pitäisi kai yrittää käyttää omaa aivokapasiteettiaan ja yrittää muodostaa oma kanta heränneisiin, ehkä mutkikkaisiinkin kysymyksiin. 

    Tällaisen lukukokemuksen jälkeisen kysymysmerkkien tulvan synnytti Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät".  Melkoisen järkälemäinen romaani, joka imi mukaansa kuin vastustamaton, tumma pyörre.  Pyörteen antoi viedä yhä syvemmälle pimeään, koska odotti koko ajan valon, vastausten löytymistä.  Vastauksia ei kuitenkaan tarjottu, jonkinlainen valon pilkahdus tosin pohjalta löytyi.  Lukijan tehtäväksi jäi muodostaa oma kanta isoihin kysymyksiin.  Voi lukija raukkaa!

    Tämä aamupäivä meni nyt tässä. 

    Mitäpä sitä sitten loppupäivän, mitä jonninjoutavaa keksisi, mikä olisi se onnellinen olotila johon juuri tänään kannattaisi pyrkiä?  Jos ei muuta, niin aina voi antautua vuosien retusoimien muistikuvien vietäväksi ja torkahtaa nojatuoliin.  

Kirjoituksia kuopatusta blogista

    Kesäkuun lopussa kuoppasin blogini.  Silloin tuntui, että on sopiva aika jättää se taakseen.  Unohtaa ja antaa olla. 

    Kun tulee vanhaksi, niin täytyykö kaikki menettää - kaikesta luopua.  Putsata tomut kengistä ja pestä kädet.  Kuin mitään sen kummoisempaa ei olisi elämässä ollutkaan.  Totuttautua ajatukseen, että ei tästä nyt ihmeempää jälkeä mihinkään jäänyt.

    Ei perhana!  Minä jo niin ehdin kiintyä tähän blogiini, että en oikeasti haluakaan sitä haudata.  Tuli vahvasti sellainen tunne, että taas; tämäkin jää kesken.  Eihän tätä tosin valmiiksi voi saadakaan, mutta tämän kanssa elämällä voi tuntea jonkinlaista jatkuvuutta.  Kun ihmiset kysyvät että minä teen, on rehellinen vastaus että en oikeastaan mitään.  Lukemista, musiikin kuuntelua ja sen sellaista puuhastelua ei oikein voi sanoa miksikään tekemiseksi. 

    Bloggaamista, blogiin kirjoittamista, voi sentään pitää edes jonkin asteisena tekemisenä! 

    Laman iskiessä 90-luvun alussa jouduin luopumaan hyvistä työkavereista.  Jouduin luopumaan työyhteisöstä, jossa olin ollut pitkään mukana ja jonka kehittämisessä olin ollut mukana alusta alkaen.  Työkaverien tuen ja avun puuttuminen oli asia, jota kaipasin usein yrittäjänä toimiessani.  Yritystoiminnan aloittaminen laman kurimuksessa oli yksinäistä ja epätoivoista pakertamista.

    Articano pysyi kuitenkin pystyssä.  Rakensin siitä pienen yrityksen, joka kasvoi osaksi minua.  Se oli ajatuksissa ympäri vuorokauden, lomia ei pidetty eikä sairauspäiviä.  Oli vaikea kuvitella elämää ilman Articanoa.  Sitten kuitenkin koitti aika, jolloin piti päättää eläkkeelle jäämisestä.  Ikää oli jo sen verran ja jonkinlainen uupuminenkin oli alkanut vaivata.  Articano kuopattiin ja alkoi eläkeaika.

    Ei kulunut montaakaan kuukautta kun jo tuli ikävä Articanoa!  Jouten oleskelu eläkeläisenä ei tuntunutkaan lainkaan mukavalta, olisi ollut paljon mukavampaa lähteä aamuisin avaamaan putiikin ovea.  Se vaan ei ollut enää mahdollista.

    Paljosta on joutunut luopumaan.  Työyhteisöä en voi enää saada takaisin.  En voi myöskään saada takaisin Articanoa, joka oli kasvanut osaksi minua.  Blogini sentään voin vielä saada takaisin ja pitää hengissä.  Kohta sekin olisi varmaan hävinnyt bittiavaruuteen.

    Nyt siis voin taas tuntea itseni pieneksi osaseksi jostakin olevaisesta.

    Jos joku sattuu kysymään, että mitä minä nykyisin teen, voin vastata: bloggaan! 


    P.S.  Näitä postauksia tulee jatkossa epäsäännöllisin välein, mutta tulee kuitenkin.  Riippuen siitä miltä asiat kulloinkin Waarin vinkkelistä näyttävät.

Nyt on tullut blogin päätepiste.

    Aloitin blogini Waarin vinkkelistä 3.3.2013.  Vuoden 2013 aikana synnytin 109 postausta, seuraavana enää 76 ja tänä vuonna ainoastaan 11.  Lukijoita nämä yhteensä 196 postausta ovat kaikesta huolimatta saaneet yllättävän paljon, mikä tietysti tuntuu hyvältä.  Mutta suunta on kuitenkin siis ollut alaspäin, postaukset ovat uhkaavasti harventuneet.

    On tullut aika laittaa blogille päätepiste.  Onko se sitten lopullinen - aika näyttää.  Jos tuo viime syksyn aikana kadonnut kirjoittamisen kipinä sekä luottamus itseensä taas joskus jostakin löytyy, niin ehkä homma jatkuu.  Ehkä  Waarin vinkkelin merkeissä tai sitten jossain muussa muodossa.

    Mutta nyt siis kaunis kiitos ja kumarrus kaikille teille jotka olette vaivautuneet lukemaan blogiani ja katselemaan kuviani.  Toivorikkaasti Ross Parkeria ja Hughie Charlesia lainaten (koska Einmal ist keinmal):

”We'll meet again,
Don't know where,don't know when,
But I know we'll meet again, some sunny day.
Keep smiling through,
Just like you always do,
Till the blue skies drive the dark clouds, far away.
So will you please say hello,
To the folks that I know,
Tell them I won't be long,
They'll be happy to know that as you saw me go
I was singing this song."

 

… matkalla jossain Suomessa.

    70-luvulla kuulutettiin radiossa, varsinkin kesäaikaan, hyvin usein: saksalainen/ruotsalainen/jokumuumaalainen pariskunta, matkalla autolla jossain päin Suomea, ottakaa yhteys kotiin jne…  Se oli aikaa kun älypuhelimista ei ollut aavistustakaan.  Ihmisiä yritettiin tavoittaa radion välityksellä, jos vaikka vakavan sairauden, onnettomuuden tai jonkun muun tärkeän syyn vuoksi piti saada yhteys eikä ollut tarkkaa tietoa mistä hotellista tai muusta tietystä paikasta voisi tavoittaa.

    Ainakin tuo seikka on muuttunut täydellisesti tuosta ajasta verrattuna tähän päivään.  Nykyään kun lähdetään matkalle vaikka maan ääriin, ollaan jatkuvasti tavoitettavissa ja myös pidetään jatkuvasti yhteyttä somen kautta niin tuttuihin kuin tuntemattomiin.  Enää ei tarvitse turvautua radion apuun henkilön tavoittamiseksi kiireellisissä tapauksissa.

    Matkalla myös otetaan kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista valokuvia joko itsensä ottajan kera tahi ilman.  Ne jaetaan somessa samantien muiden nähtäväksi.  Jo muutaman päivän matkasta jää itselle sellainen määrä kuvia, että niitä tuskin kovin paljoa jaksaa selata jälkeenpäin.  Ennen digiaikaa kuvia otettiin huolella ja harkiten, vain tärkeimmistä nähtävyyksistä sekä upeimmista maisemista.  Matkalla mukana olleita tietysti ikuistettiin muistomerkkien juurella, suuren kiven päällä sekä taukopaikalla kahvia termospullosta juomassa.

    Camping-alueita oli 70-luvun Suomessa runsaasti, ja niiden palveluista myös suurin joukoin nautittiin.  Se tarkoitti, että telttapaikasta, autosta ja mukana olevista matkaajista piti maksaa tietty maksu per yö.  Maksua vastaan sai oikeuden pystyttää teltan sopivaan koloon muiden telttailijoiden keskelle.  Lisäksi parhaissa, vähintään 2-tähden luokituksen saaneissa, maksuun sisältyi oikeus käyttää katoksen alle kyhättyä kylmävesisuihkua sekä keittokatosta, jossa omilla laitteilla voi lämmittää hernekeittoa tai nötköttiä.  Grillipaikka makkaran paistamiseen löytyi oikeastaan kaikilta camping-alueilta sekä myös uimaranta.

    Nykyään mökkikylät ja caravan-alueet ovat syrjäyttäneet telttailualueet.  Toki telttailijoitakin vielä joskus näkee.  Mökkikylistä löytyy kaikenlaiset mahdolliset palvelut karaokeravintoloineen ja ilmaisine wifineen.  Omassa matkailuautossa on sitten se kaikki muu varustus, mitä mahdollisesti alueella ei ole saatavissa.

    Jos ei halua näin alkeellisissa oloissa lomareissullaan kärvistellä, löytyy tietysti koko maan kattava hotelliverkosto kilpailemassa palvelujensa laadulla. 
 
    Tähän postaukseen sisältyvät valokuvat ovat tarkkaan harkituista kohteista vuonna 1970 tehdyltä kesälomamatkalta itäiseen Suomeen.  Auto oli tuohon aikaan tärkeä, sen piti esiintyä useammassakin kuvassa.  (Huomaa Minin katolla näppärä muoviin kääritty nyytti, sisätilat olivat minikokoiset.)

Nostalgiapäivä Somerolla

    Somerolla käynti herättää minussa aina joitakin nostalgisia tuntemuksia, olenhan asunut siellä ensimmäiset 15 vuottani.  Niin monet asiat ovat toki muuttuneet vuosikymmenien myötä, mutta aina törmää johonkin, joka tuntuu tutulta - tämä kuului nuoruuteeni.

    Eilen, Helatorstaina, oli sitten varsinainen nostalgiapäivä.  Itse asiassa Somerolla vietetään oikein kokonaista nostalgiaviikkoa.  On monenlaista tapahtumaa ja näyttelyä 50- ja 60-lukujen hengessä.  Kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla viikon henkeen sopivaa nautittavaa, kaupat ovat huomioineet sen ja jostakin kuulin, että jopa  kaupungintalon henkilöstökin olisi pukeutunut ajan henkeen sopivasti.  Useimmat näyttelyistä on avoinna koko viikon, osa tapahtumista vain tiettynä päivänä.  Nostalgiaviikon ohjelma löytyy tietysti netistä sekä useimmista somerolaisista liikkeistä.

    Me aloitimme nostalgiapäivän Someron torppamuseosta, jossa avattiin valokuvaaja Olavi Virtasen valokuvanäyttely.  Kuvia oli kattavasti vuosikymmenien varrelta.  Tämän ikäiselle entiselle somerolaiselle ne toivat mieleen runsaasti muistoja.  Olavi Virtanen on mies, joka on ikuistanut vuosikymmenien ajan somerolaisten juhlaa ja arkea.  On mukana traagisiakin tapahtumia, kuvia auto-onnettomuuksista, tulipaloista jne.  Mutta enimmäkseen sitä tavallista arkea, joka ilman näitä kuvia painuisi unholaan.  Kunnioitan suuresti näin valtavan työn tehnyttä miestä, kiitos!

    Seuraavaksi kävimme Hovilan kartanolla.  Kartanon kookkaan navetan tilavalle vintille oli pystytetty näyttely: Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa 1950 - 1960.  Avajaispäivän alkutunteina näyttelyssä ei ollut ruuhkaa, mutta uskon, että tännekin yleisö tiensä löytää.  Näyttelytilaan oli rakennettu pitkä katu, jonka molemmin puolin oli  pystytetty huoltoasemaa, kampaamoa, koulua, elokuvateatteria ja mitä kaikkea siinä olikaan.  Kadun päässä oli iso aukio, josta löytyi mm. tanssilava orkesterin takahuoneen kera, maitolaituri sekä kahvila.  Koulun luokkahuoneen taululla komeili tutun oloinen runo: kirjailijanimellä Ester Ahokainen lastenkirjoja kirjoittaneen entisen opettajani Ester Savikurjen kirjoittama runo mittarimadosta.  Käykääpäs lukaisemassa, jos ette saa valokuvastani tolkkua.

    Someron toisella laidalla, Pellavakeskuksen tiloissa, tutustuttiin tekstiilitaiteilija Saara Hirvisalon suunnittelemiin kankaisiin. Saara Hirvisalo suunnitteli teollisuudelle sisustus- ja vaatekankaita, aluksi taiteellisena pääsuunnittelijana Tikkurilan Silkille vuosina 1965 - 1971, ja sen jälkeen vapaana taiteilijana muun muassa Finlaysonille, Tampellalle ja Porin Puuvillalle. Voimakkaat, upeat värit hehkuivat ja toivat muistumia kauan sitten nähdyistä verhoista, pöytäliinoista sekä muista tekstiileistä.

 
    Myymälän puolella löytyi sitten varmaan kaikkea mitä pellavasta voi tehdä, mutta myös paljon muuta taiteilijoiden ja pienten tuottajien valmistamia tuotteita sekä suuhunpantavaa.  Itselleni tarttui matkaan pellavalakritsia, piaposuklaata sekä tietysti piapojauhoja kilon pussi.  (Muut kuin somerolaiset tuskin tietävät, mitä piapo on.  No, ottakoon selvää!) 

    Someron keskustassa oli alkanut tällä välin melkoinen kuhina.  Kaiken ikäisiä ihmisiä oli liikkeellä sekä kokoontuneina istumaan terasseille.  Vielä puolilta päivin oli ollut hyvin hiljaista, mutta nyt aurinko oli houkutellut porukat liikkeelle.  Poikettiin katsomaan entistä opinahjoani, Someron yhteiskoulua, sittemmin Kiiruun koulua.  Eihän siellä enää ollut muuta kuin tasainen kenttä, kosteusongelmainen rakennus purettiin viime vuoden lopulla, surullista.  Kiiruun puistossa sen sijaan oli nähtävää, keltavuokkoja koko puisto täynnään, upeaa.

    Kun sitten keskustan kadulle alkoi ilmaantua toinen toistaan kauniimpia ja komeampia  nostalgia-autoja, oli aika lähteä Rantatupaan tutustumaan nostalgiaherkkuihin.  Upeat vanhat autot alkoivat kerääntyä samaisen ravintolan pihalle ja ympäristöön, lähteäkseen kulkueena ensin Hovilan kartanolle ja sieltä edelleen Esakalliolle nostalgiajameihin.  Me vaimon kanssa sen sijaan suuntasimme matkamme kotiin kohti Hämeenlinnaa.

    Tässä on sitten nippu kuvia näkemästäni ja kokemastani.  Menkääpä tutustumaan paikanpäälle, Someron nostalgiaviikko jatkuu vielä sunnuntaihin 15.5 saakka.  Somerolla aina sattuu ja tapahtuu!