Laulu suuresta kaipuusta

   

    Kun puhutaan Somerosta/somerolaisista ja musiikista, puhutaan yleensä ja enimmäkseen Unto Monosesta, Rauli Somerjoesta ja M. A. Nummisesta.  Heistä kukin edustaa musiikillaan genrejä joilla kaikilla on ollut omat, hyvinkin paljon toisistaan poikkeavat kuulijansa ja faninsa.  60- ja 70-luvuilla Unton tangokansa ja Raulin rokkikansa eivät juurikaan samoissa tanssipaikoissa kohdanneet.  M.A. puolestaan on aina ollut omassa  erityisessä ominaisuudessaan omalaatuinen poikkitaiteellinen ilmiönsä jota on vaikea luontevasti sijoittaa mihinkään vain yhteen genreen.  

    Tämän päivän Somerolla nämä kolme persoonaa on kylläkin saatu istumaan ja keskustelemaan saman kuvitteellisen pyöreän pöydän ympärille.  Näin on tapahtunut muun muassa Esakallion näyttämöllä.  Somerolaisten mielenlaatuun sopiva musiikkimakukin on muuttunut niin että on luontevaa nauttia näiden herrojen musiikista samoissa tilaisuuksissa.  Hyvä näin.

    Yksi olennaisen tärkeä henkilö kuitenkin puuttuu porukasta:  Arto Koskinen.  Hänen musiikilliset ansionsa ja tuotantonsa oikeuttavat kiistatta omaan tuoliin tämän pyöreän pöydän äärellä.  Hänet on aivan liian helposti ja liian usein unohdettu kun somerolaisesta musiikkikulttuurista puhutaan.  Tämän selittää tietysti ainakin osittain se, että hänen edustamansa musiikin genre ei kuulu siihen joka soi päivittäin radion soittolistoilla ja jota löytyy jokakodin levyhyllystä.

    Minulla on ollut kunnia kuluttaa koulun pulpetteja samalla luokalla Rauli Somerjoen kanssa Hirsjärven kansakoulussa, ja sen jälkeen Arto Koskisen kanssa samalla luokalla Someron Yhteiskoulussa.  Rauli ei koulun ajalta sen kummemmin jäänyt mieleen mutta Arton kanssa kehittyi kaveruus jossa yhtenä tärkeänä osana oli musiikki – nimenomaan jazz.  Tuohon aikaan Mauri Numminen kuului niihin isompiin poikiin jotka touhusivat soittopuuhissa ja joita tietysti katsottiin ihaillen niska kenossa yläviistoon.  Keskikoulun jälkeen perheemme muutti Espooseen ja minun yhteydenpitoni Artoon jäi viiden vuosikymmenen ajaksi.

    Toki somerolaisten tekemisiä musiikin parissa tuli seurattua aktiivisesti.  Suomen talvisota oli kokoonpano johon heitä kuului useampiakin.  Raulin Fiilaten ja höyläten jälkeen hankin tietysti kaikki hänen levynsä ja M. A:lta tuli uusrahvaanomaista, Herra Huuta ja mitä kaikkea sitä olikaan.  Mutta Artosta ei sitten oikein mitään kuulunutkaan vuosikausiin.


    Kunnes sitten huhtikuussa 1980 HS:ssa oli juttu otsikolla ”Mamba Koskinen tulee taas”.  Siitä kävi ilmi että Arto oli opiskellut Intiassa musiikkia neljän vuoden ajan ja nyt koonnut yhtyeen The Middle-Earth Band joka oli vuoden alussa levyttänyt LP:n nimeltä The Thoughtfull Bride.  Levyllä soittivat Arton lisäksi suuresti arvostamani Pekka Pöyry, Make Lievonen ja Jukka Wasama, somerolaisia edustivat Raimo Lyly ja Tommi Parko.  Pitihän tuo levy heti hankkia.  Takakannen täytti laaja englannin kielellä tehty selostus kappaleista, millaisiin intialaisen musiikin muotoihin niiden rakenne perustuu.  Tuo teoria ei oikein mennyt minulle perille mutta itse musiikki kyllä puhutteli vahvasti muutaman kuuntelun jälkeen.


    Kului taas vuosia kunnes heinäkuussa 1988 HS:ssa oli taas asiaa Artosta otsikolla ”Maailmanmusiikin yksinäiset sudet”.  Siinä kerrottiin miten Arto Koskinen ja Samppa Salmi ovat yhdessä kehittäneet kokonaisvaltaista musiikkikäsitystään.  He olivat perustaneet yhtyeen Karuna, jonka musiikkia he kuvailivat eurooppalaisen polyfonian, aasialaisen melodiikan sekä afroamerikkalaisen rytmin ja harmonian synteesillä.
    1990 Karuna julkaisi levyn nimeltä Space For Truth.  Levyn musiikki perustui pohjoisintialaiseen melodiikkaan johon lisättiin eurooppalainen harmonia sekä afroamerikkalaiset improvisaatiot.  Kaiken kaikkiaan todella hieno kokoelma.  Arton lisäksi levyllä soittivat Samppa Salmi, Jari Hongisto, Sami Hurmerinta, Eeva Koskinen, Pentti Lahti, Eero Mieho, Soile Pohjasniemi, Timo Pyhälä sekä Luis Ramirez.  


    Arto tavoittaa vihdoin 1990-luvun alkupuolella polyfonisen sävellysmetodin ja seuraavien vuosien aikana syntyy seitsemän pianosävellystä joista syntyy Fuga Indiana -niminen kokonaisuus.  Tämä kokonaisuus esitettiin Helsingin juhlaviikoilla 2003 Joonas Ahosen tulkitsemana.  Fuga Indiana julkaistiin levynä Arton itsensä soittamana vuonna 2005, ja hän pitää teosta edelleen pääteoksenaan.


    Nyt oli tullut aika syventyä persialaisen vokaalimusiikin sekä runouden ja musiikin keskinäisen suhteen opiskeluun ja tutkimiseen.  Syntyi laulusarja Rabintrah Tagoren, Jalaluddin Rumin, Juan Ramon Jimenezin sekä Niilo Rauhalan runoihin.  Tämän laulusarjan, Laulu suuresta kaipuusta, kantaesitys oli 2010 Someron Seurakuntakeskuksessa.  Laulujen tulkitsijaksi Arto oli löytänyt Sanna Pietiäisen jonka puhdas, kaunis ja turhista maneereista vapaa lauluääni sopivat Arton sävellyksiin.  Arto säesti pianolla Sanna Pietiäistä.

    2012 oli samassa paikassa toinen kantaesitys samalla kaksikolla.  Arto oli säveltänyt laulusarjan Kuolematon kevät joka koostui Saima Harmajan runoista.  Tämä laulusarja esitettiin myös Saima Harmajan 100-vuotis juhlatilaisuudessa keväällä 2013 Helsingisssä  Balderin salissa.
 
    Tätä tilaisuutta pääsin itsekin seuraamaan, olin lopultakin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä Artoon.  En ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset.  Oman selvästi aistittavan mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Aasiasta.  Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa.  Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit.  Illan anti oli vaikuttava!  Tämän illan jälkeen olemme Arton kanssa taas pitäneet yhteyttä ja tavanneet useinkin nyt varsinkin takaisin Somerolle muuttoni jälkeen.

 

Kuvassa olemme Arton kanssa vanhan koulumme Someron Yhteiskoulun pihalla keväällä 2013.  Seuraavana vuonna tämä arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema ja vuonna 1957 valmistunut rakennus purettiin uuden uljaan koulurakennuksen tieltä.

 

    Laulusarjat Laulu suuresta kaipuusta ja Kuolematon kevät nauhoitettiin Someron Seurakuntatalolla 22.7.2012.

  

    Tämän jälkeen käynnistyi pitkä ja ajoittain rankka projekti jonka lopputulos on nyt kädessäni: Arton neljäs levy CD:n muodossa.

    Arto sävelsi vielä kaksi Tagoren runoa sarjaan Laulu suuresta kaipuusta niin että niitä oli nyt yhteensä seitsemän.  Viisi näistä runoista on myös Arton suomentamia.  Sitten alkoi sävellysten sovitustyö orkesteria varten.  Hän päätti tehdä levyn omakustanteena jotta saisi sen lopputulokseltaan juuri haluamakseen.  Tämä toteutustapa vaati paljon työtä, aikaa ja hermoja: studion ja muusikoiden aikataulujen sovittamista, äänityksen laadun valvomista, mixauksen toteuttaminen ja vielä lopuksi levykannen suunnittelu ja painatus.  Vasta kaiken tämän jälkeen oli valmis levy kädessä!

    Lopputuloksesta, Laulu suuresta kaipuusta, Arto itse kertoo näin:

”Näiden laulujen tekstit valikoituivat sävellettäviksi, koska ne ovat korkeatasoista runoutta ja siksi että niissä on puhe syvistä yleisinhimillisistä tunteista. Rakkaus ja kaipaus, yhdessäolon autuus ja erossaolon tuska ovat keskeisiä runouden teemoja ja laulujen aiheita kautta maailman. Näillä tunteilla ja niiden taiteellisella ilmaisulla on monia tasoja, vivahteita ja syvyysasteita. Rakkaudella ja kaipuulla on fyysinen, romanttinen, henkinen ja uskonnollinen ulottuvuutensa. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä, että runollisessa ja musiikillisessa ilmaisussa näiden tunteiden syvyysaspekti ei pääse unohtumaan ja siksi halusin säveltää juuri tällaisia tekstejä.”

 

    Olen kuunnellut tätä levyä nyt ainakin yli kaksikymmentä kertaa.  Se lähti avautumaan vähitellen, joka kuuntelulla se vei yhä vastustamattomammin mukanaan.  En osaa mainita yhtä laulua joka nousisi yli muiden – yhtenä päivänä se on Muukalainen, toisena mahdollisesti Ruokohuilun valitus, Viimeinen matka tai hurjaan vauhtiin yltävä Oletko ulkona tänä myrsky-yönä.  Tai sitten se voi myös olla Sinä olet taivas, Kun tulivat illan viileät tuoksut tai Sinä teit minut rajattomaksi.  

    Levyn nimi Laulu suuresta kaipuusta kuvaa mielestäni hyvin musiikin sisältöä.  Se on tuo kaipuu (Sehnsucht), josta olen kirjoittanut aiemminkin parissa postauksessa (Heimat-sarjan sekä Pina Bauschin yhteydessä).  Vaikka kaikki muut inhimilliset tunteet vaihtelevat, kaipuu on sellainen jossain syvällä oleva määrittämätön tunne, pohjavire.  Kaipuu ei kohdistu mihinkään tiettyyn paikkaan tai hetkeen, se on jotain sellaista mistä ei oikein saa otetta.  Näissä lauluissa se on vahvasti mukana.

    Sanoisin että tämä levy on kuin kokoelma hiottuja timantteja jollaisia voi syntyä vain kun runo ja sävel sulautuvat yhdeksi taitajien käsissä.  Tällä levyllä kiteytyy mielestäni koko Arton aiempi tuotanto, kaikki aiemmat sävellykset ovat polku tähän Lauluun suuresta kaipuusta.  Ei kuitenkaan pidä kuvitella että tämä olisi päätepiste, että tässä olisi kaikki.  Arton tuntien olen varma että taas löytyy jotain uutta, luovuus on ominaisuus josta on vaikea päästä irti.  Odotan innolla josko klavikordi olisi mukana uuden luomisessa?

    Levyllä mukana olevat muusikot:
Sanna Pietiäinen (laulu) – Arto Koskinen (piano, syntetisaattori) – Lotta Laaksonen (viulu) – Jussi Suonikko (alttoviulu) – Serafiina Kämi (huilu) – Markus Ketola (rummut) – Hannu Mattila (kitara) – Timo Pyhälä (kontrabasso) – Esko Takku (pasuuna, bassopasuuna) – Tom Käldström (kitara) – Raimo Lyly (12-kielinen kitara) – Topi Ilmonen (sähkökitara) – Arttu Aalto (rummut) – Kari Laaksonen (perkussio).

 

 
    Levystä on otettu rajoitettu painos, levyä voi tiedustella: artotapio.k@gmail.com



    Spotify on myös hyvä kanava kuunnella Arto Koskista, sieltä löytyy ainakin seuraavat kokoelmat:

• The Middle-Earth Band: The Thoughtful Bride
• Karuna: Space for Truth
• Arto Koskinen: Fuga Indiana
• Arto Koskinen: Laulu suuresta kaipuusta
• Arto Koskinen Trio: Shiva Nataraja

    Jos mieluummin kuuntelet YouTubesta, olen kerännyt sinne soittolistan jolta ne kaikki myös löytyvät.  Soittolistan löydät klikkaamalla tästä.

    Aiempaan postaukseeni jossa kerron Arto Koskisesta pääset klikkaamalla tästä.

Se mikä oli ennen, ja mikä on nyt

    Lähtiessäni 27. helmikuuta kohti Espanjaa, maailmassa oli päällimmäisiä murheita ilmastonmuutos, ilmastoahdistus.  Oli ihmisiä jotka jotka pitivät ilmastonmuutosta huijauksena tai ainakin sen mukanaan tuomia uhkakuvia runsaasti ylimitoitetuilta.  Oli ihmisiä jotka yrittivät saada ihmiskuntaa huomaamaan tekojensa seuraukset ja toimimaan muutoksen puolesta.  Paljon puhetta, vähän tekoja,  
    Maailmantalous sakkasi öljyvaltioiden yhteisrintaman hajottua, Trumpin asettaessa talouspakotteita ja yleisen epävarmuuden saadessa tilaa markkinoilla.
    Suomessakin oli havaittu 1 koronaviruksen aiheuttama sairastuminen, mutta viruksen liikkeet oli pystytty tarkkaan määrittelemään.

    Palasin 22. maaliskuuta (kaksi viikkoa etuajassa) Espanjasta Finnairin järjestämällä evakuointilennolla Suomeen.  Maailma oli muuttunut 25 päivässä.  Kaikki se mikä oli ennen uutisotsikoissa ja ihmisten puheissa, oli menettänyt tyystin painoarvonsa.  Ihmiskunnan uhkana on nyt COVID-19.  Paljon puhetta, onneksi myös paljon tekoja.

    COVID-19 on repinyt palasiksi totutun toimintaympäristömme, toimintatapamme ja ajatusmallimme.  Kaikki tuttu ja turvallinen on hetkessä hävinnyt, tilalla on epätietoisuus tulevasta.  Epätietoisuus kasvaa päivä päivältä, epätietoisuuden myötä myös huoli niin omasta kuin lähimmäistemme kohtaloista.  Yhteisymmärryksessä asetamme normaalia ja  totuttua elämää rajoittavia toimenpiteitä.   

    COVID-19 tulee jokaisen ihmisen iholle, se ei valikoi kohteitaan.  Se koskettaa minua ja sinua, se vaarantaa ihmisten elämää.  Se yltää ennen pitkää luultavasti joka puolelle planeettaamme.
    Ilmastonmuutos oli paljon kaukaisempi asia eikä se ollut samanlainen uhka maapallon kaikille kolkille.  Eikä ilmastonmuutos ollut niin henkilökohtainen, koska se vaikuttaisi vasta seuraaville sukupolville eikä silloinkaan ehkä omilla kulmilla kovin ankarasti.
    Näinkö me oikeasti ajatellaan?

    Maailma on nyt joka tapauksessa rikki.  Valtioissa on käytössä hätätilalakeja ja pakkotoimia.  Osa ihmisistä hamstraa kuoleman pelossa mitä ihmeellisimpiä asioita, osa uskoo edelleen olevansa kuolemattomia ja elävät kuten ennenkin.  Suurin osa yrittää sopeutua määrättyihin rajoituksiin ja elää niiden puitteissa mahdollimman normaalia elämää.  Mutta mikään ei ole ennallaan COVID-19 hellittäessä otteensa.  Monet asiat toki palaavat vähitellen samantapaisiksi kuin ennenkin ja elämä jatkuu.  Mutta uusia tuntemattomia uhkia virusten muodossa ilmaantuu tulevaisuudessakin.  Ennen niiden ilmaantumista olisi ihmiskunnalla varmaan sopiva hetki keskittyä torjumaan jo tiedostettuja uhkia.  Ilmastonmuutos tulee olemaan pysyvä, se ei ole muutamassa kuukaudessa ohi.  Elämäntapamme tulee joka tapauksessa muuttumaan - miksi emme muuttaisi sitä itse?

   

Kovia aikoja, poikkeuksellisia toimia

   Alkuperäinen paluulentomme Suomeen oli 6.4.  Hallitus kehotti kaikkia suomalaisia palaamaan heti kotiin!  No niinpä minäkin sitten etsin ja löysin siedettävän hintaisen paluulennon Malgasta Lontoon kautta Helsinkiin. Tein muutoksen 6.4 lentoon ensi maanantaiksi.  Kaikki sujui hienosti, rahat napattiin Visalta ja matkustusasikirjat kilahtivat sähköpostiin.  Samassa näytölle pamahti ilmoitus että yksi tai useampia lentoja on peruttu.  Se tarkoitti Malaga - Lontoo osuutta. Huonoa tuuria ajattelin, painoin "tee uusi varaus" ja koska seuraavillekin päiville Norwegian tarjosi samoja lentoja tei uuden varauksen tiistaille. Taas kaikki sujui normaalisti, varasin istumapaikat ja matkavarat sekä vahvistin tiedot.  Varaus hyväksyttiin ja matkustusasiakirjat tupsahtivat postilaatikkoon. Ja taas heti sen jälkeen näytölle ilmoitus että lento on peruttu. Norwegian myi peruttuja lentoja ja niitä oli siinä useammalle päivälle. Valittavana oli taas "tee uusi varaus" tai "peruuta ja pyydä rahat takaisin". En enää yrittänyt uutta varausta koska päivät alkoivat olla jo lähellä alkuperäistä varausta.  Painoin siis "peruuta ....." -vaihtoehtoa jotta saisin turhaan veloitetut rahat takaisin Visalle.

   Satuin sitten vilkaisemaan "omat lennot" sivua todetakseni että minulla ei ollut enää mitään paluulentoa!!!   Perhana!  Löysin asiakaspalvelun puhelinnumeron Suomeen ja soitin siihen. Vastattiin että suomeksi palvellaan vain arkisin 8 - 16 ja että puhelu siirtyy englanninkieliseen palveluun. No sieltä automaatti vastasi että suuren ruuhkan vuoksi palvellaan vain niitä joiden lento  on kolmen päivän sisällä ja kaikenlisäksi puhelu napsastiin siinä kohtaa poikki.  No tuskin minä englanniksi olisin puhelusta selvinnytkään. Seuraava yö meni valvoessa ja pohtiessa tulevaa aikaa poikkeustilaisessa Espanjassa ilman minkäänlaista paluulentoa.

   Aamulla sitten ryhdyin jonottamaan suomenkieliseen asiakaspalveluun.  Sieltä vasrattiin jo kymmenen minuutin kuluttua.  Yritin tuottaa yskän ja kurkkukivun raspittamasta kurkustani jotenkin kuuluvaa ja ymmärrettävää puhetta vaikka sattuin pirusti. Asiakaspalvelija sanoi että ei ole tullut mitään tietoa heille että järjestelmässä olisi joku sellainen vika että se myisi lippuja perutuille lennoille, kyllä heillä siit olisi tullut tieto!  Epäili että käyttämässäni selaimessa olisi joku vika. Lupasi kuitenkin varmistaa että saan niistä rahat takaisin.  Mutta sitten siihen isoon ongelmaan että alkuperäinen paluulentoni oli hävinnyt.  Joo, ei täällä näy mitään paluulentoa, totesi asiakspalvelija.  Vakuutin että olin tilannut ja maksanut lennot jo syyskuussa ja että minulla on tässä edessäni matkustusasiakirjat paperille tulostettuna. Hetken vanhoja tietoja selailtuaan hän totesi että joo, kyllä täällä on sellainen ollut mutt olen sen itse peruuttanut!!  Mitä!  Joo silloin kun olin yrittänyt uutta varausta ja sille sivulle oli tullut jostain syystä ilmoitus perutusta lennosta ja olin painanut sitä "peruuta....."-näppäintä niin se kuulemma peruuttaa sen alkuperäisen lennon vaikka sillä sivulla oli ainoastaan sen ostamani perutun lennon tiedot!

   No mutta mitäs nyt sitten, täytyyhän minun joku paluulento saada.  No nyt se alkuperäinen lento on jo täynnä vastasi virkailija ja pyysi odottamaan hetken kun hän soittaisi jollekin. Viiden minuutin jälkeen hän vastasi että katsotaanpa mitä täältä löytyy.  Hetken selailtuaan hän ilosena tarjosi ensi maanantaiksi lentoa Lontoon kautta (juuri sitä samaa jota olin itse yrittänyt).  En maininnut asiasta enempää, olin vaan tyytyväinen jos se varaus häneltä onnistuisi.  Asikaspalvelija kyseli ja täytti kaikki vaadittavat tiedot aina Visa-numeroa (ilman varmistusnumeroa) myöten ja rupatteli iloisena kun oli saanut varattua asiakkaalle jo maanantaina toteutuvan lennon. Alkoi kysellä sähköpostia johon lähettää matkustusasikirjat - sitten tuli yllättäin hiljaisuus. Asiakaspalvelija kertoi epäuskoisella äänellä että nyt näyttää siltä että tämä lento on peruttu?!  Käheällä raspiäänelläni yritin kuiskata että josko se johtuu jostakin teidän selaimen ongelmasta!  No hän ei varmaankaan saanut siitä selvää vaan pyysi taas odottamaan niin soittaisi jälleen jonnekin. Itselläni oli jotenkin voittajan olo vaikka asiat ja ongelmat olivat ennallaan.

  Kymmenen minuutin kuluttua asiakaspalvelija palasi puhelimeen. Hän ei sanallakaan maininnut Norwegianin järjestelmän ongelmasta jonka takia he kauppaavat peruttuja lentoja. Loppujen lopuksi hän etsi aikaisimman mahdollisen lennon joka ei ollut vielä täynnä. Se oli 17.4 kun alkuperäinen paluu olisi ollut 6.4.  Minulle tässä vaiheessa kelpasi mikä tahansa lippu jolla päästäisiin takaisin kotomaahamme. Puhelun kesto oli 50 minuuttia.

   Mittä tästä opimme, en tiedä?  Itse tein tietysti tyhmästi kun aloin muuttaa lentoani.  Olisin vaan pitänyt alkuperäiset liput niin nyt olisi aikaisempi lento ja 500 euroa enempi rahaa. Olisihan minun pitänyt muistaa että tällä halvemmalla lipulla ei sellaista oikeutta muutta lentoa edes ole. Olisi siis täytynyt pitää jo olemassa oleva lippu visusti tallessa ja etsiä kokonaan uutta paluulentoa. Sellaisen löydyttyä sitten vasta peruuttaa se vanha. Norwegian saa kyllä ottaa nimiinsä ja tuntea häpeää siitä että sen järjestelmä myi täyttä häkää peruttuja lentoja. (Ehkä tämä suunnaton kysyntä paluulennoille oli sotkenut järjestelmän, tosi outoa vaan se että kukaan heidän henkilökunnastaan ollut huomannut ongelmaa ennen minua.). Ja myös se menee heidän piikkiinsä että sillä tärkeällä sivulla jolla valttiin joko "tee uusi haku" ta "peruuta" ei mitenkään annettu ymmärtää että se peruuttaminen ei koske uuden haun tekemistä vaan peruuttaa alkuperäise lennon johon muutosta yritettiin tehdä.

  Tällä hetkellä tilanne täällä on sellainen että toistaiseksi vahvistamaton tieto kertoo Finnairin ja Norwegianin lopettavan kaikki lennot Malagaan tulevana lauantaina.  Loppujen lopuksi olisi ollut siis aivan samantekevää olisiko meidän paluu ollut jo maanantaina, alkuperäisesti 6.4 tai niinkuin nyt 17.4. Täällä sitä vaan möllötetään ihmettelemässä maailman muuttumista ympärillä. Mikään muu ei ole varmaa kuin epävarmuus tulevasta.

Aki Kaurismäen Varjoja paratiisissa-elokuvasta löytyy sopiva lainaus loppuun:

”Kaikki on hyvin tänä iltana, huomisesta en tiedä.
Voi tulla huono ilma tai jotain.”

Hätätila

  Joskus ihminen tuntee olevansa aivan pienenä lastuna laineilla, tapahtumien armoilla, pystymättä vaikuttamaan asioihin jotka vyöryvät ylitse.  Ei voi oikein muuta kuin neuvottomana odotella ja katsella miten tilanteet muuttuvat päivittäin.

   Kun helmikuun lopulla lähdimme Suomesta Espanjaan tyttären perheen luo El Bosqueen, ei koronana ollut kovinkaan suuri huolenaihe.  Se oli lähinnä kiinalaisten ongelma!  Mutta eipä kulunut kuin pari päivää lähdöstämme kun asiat alkoivat vyöryä. Koronaa alkoi tulla joka tuutista, tartunnat kääntyivät hurjaan nousuun myös Euroopan maissa.  

  Kun sitten tämän viikon keskiviikkona tulimme Fuengirolaan, alkoi tuo lastuna lipumisen tunne olla päällimmäisenä.  Asiaa ei tee yhtään helpommaksi perhananmoinen yskä, nuha eikä kurkkukipu. Kuumeen puuttuminen on todennäköisesti merkki siitä että kyse ei mitä ilmeisemmin ole kuitenkaan koronasta.  Mutta koville tämäkin ottaa.

  Mitä sitten koronan vaikutuksiin Espanjassa ja varsinkin täällä Aurinkorannikolla tulee niin hyvän käsityksen tilanteesta sain tänään aamulla mennessäni läheiseen ostoskeskukseen tarkoituksena ostaa vähän sukkia, t-paitoja sekä kalsareita Primarkista.  Ovella seisoi topakka henkilö joka ilmoitti että vaatekauppa on nyt suljettu.  Varmemmaksi vakuudeksi kaupan henkilökuntaa alkoi valua ulos liiketiloista kohti henkilökunnan pukeutumistiloja.  Muutenkin kauppakeskuksessa oli ennennäkemättömän hiljaista.  Pikkuliikkeistä osa oli kiinni, osa auki myyjien seisoskellessa ovilla epätietoisen näköisinä. 

  Päivällä sitten kävin tuolla keskustassa apteekissa ja isossa Mercadonan ruokakaupassa.  Aina aiemmin niin täysissä busseissa oli mennen tullen kourallinen matkustajia.  Kaupunki vaikutti vähän aavemaiselta kun normaali lauantain vilske puuttui täysin.  Ja kaupassa vasta tuntuikin epätodelliselta: valehtelematta puolet ison kaupan hyllyistä ammotti tyhjyyttään.  Olo oli vähän kuin Neuvostoliitossa joskus aikoinaan!

  No eilenhän ilmoitettiin tänään alkavasta koko Espanjaa koskevasta hätätilasta.  Madrid on ollut jo pari päivää käytännössä kokonaan suljettu.  Tänään Andalusian maakuntahallinto määräsi Aurinkorannikon myös suljettavaksi ja kehotti ihmisiä pysymään kodeissaan.  Se tarkoittaa että ainoastaan apteekit ja ruokakaupat saavat pitää ovensa auki, muut kaupat kuten myös ravintolat ja baarit sekä elokuvateatterit suljetaan.  Samoin suljetaan rannat ja puistot.  Kaikki kaupungin ylläpitämät laitokset kuten koulut, kirjastot jne on myös tietysti suljettu.  Tänään myöhemmin tehdään päätös mahdollisesta osittaisesta ulkonaliikkumiskiellosta.

  Tällä pitäisi sitten oleskella huhtikuun kuudenteen päivään johon saakka hotelli on maksettu.  Pois ei oikein aiemminkaan pääse, lennot ovat jo alkavalle viikolle täynnä kun ihmiset pyrkivät kiihkeästi kotisuomeen.  Kaiken lisäksi norjalaisen lentoyhtiömme tulevaisuuskin on vaakalaudalla, ei tiedä onko koko yhtiötä enää huhtikuussa olemassakaan. 

    Kaikki seuramatkat Aurinkorannikolle on peruttu kuten varmaan suurin osa yksityisistäkin matkoista. Tämäkin hotelli on jo nyt puoliksi tyhjillään, mitenköhän hiljaista täällä on parin viikon päästä.  Aurinkoa kyllä riittää sekä tyhjiä lepotuoleja uima-altaan ympärillä, auringonpalvojat ja pulikoijat vaan puuttuvat.

  Kokemus tämäkin (korona jääköön kuitenkin väliin)!

As times go by

 

    On kulunut 128 päivää siitä kun viimeksi julkaisin/jaoin jotakin FB:ssa.

    Tunsin tuolloin huhtikuun alussa että minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka saattaisi kiinnostaa muita ja jossa parhaassa tapauksessa olisi lisäksi jotain ajatustakin mukana.  Olin aika tyhjä.

    En ole tuosta tunteesta toki vieläkään päässyt eroon.  Se on toisinaan vallan kiusannut minua vaikka samalla FB:sta poissa pysyminen on antanut aika mahtavan vapauden tunteen.  Ei tarvitse koko aikaa miettiä josko tästä tai tästä saisi päivitettävää kavereille.  Samalla on melko hyvällä omallatunnolla  voinut antaa kameran levätä pimeässä laukussaan ja kynän yksinäisessä kotelossaan.  On voinut kokea asioita, puuhastella tai vain oleilla vailla julkisen tilityksen tarvetta.


    Mitä minä sitten olen tällä välin tehnyt?

    Olen täyttänyt kevään ja kesän ajoittain hyvinkin rankalla ruumiillisella työnteolla.  Olen kaivanut, kärrännyt, valanut, sahannut, naulannut, hakannut, porannut, höylännyt ja maalannut.  Olen tuntenut fyysistä väsymystä ja saanut hyvän mielen kätteni työn tuloksista.

    Olen myös kuunnellut kurkia ja joutsenia, niiden torvien toitotusta.  Olen nauttinut lehtokertun ja mustarastaan laulusta.  Olen hämmästellyt sepelkyyhkyjen vimmaista huhuilua.  Olen ihaillut korpin määrätietoista etenemistä kuusikossa sekä selkäpiitä raapivaa karheaa huutoa.

    Olen istunut saunan jälkeen iltahämärissä terassilla nauttien hellepäivän jälkeisestä viileydestä.  Olen juonut aamukahvin pihamaalla keinussa kuunnellen luonnon heräämistä uuteen päivään.  Olen hämmästyksekseni nähnyt muutaman heinäsirkan vaikka luulin niiden kuolleen sukupuuttoon täytettyäni neljäkymmentä.

    Olen tuntenut olevani elossa ja mukana elämässä.


    Syksyn lähestymisen myötä ajattelin opetella uudelleen FB:n käyttöä, vähitellen ja varovasti pieninä annoksina.  Jos vaikka minulla ei olisikaan paljoa annettavaa muille niin ehkä muilla on minulle. 

    On ollut helpottavaa huomata että en epäilyksistäni huolimatta olekaan täysin FB-riippuvainen.  Elämähän kuitenkin tapahtuu todellisessa maailmassa, FB:ssa jaetaan enimmäkseen vain retusoituja tuokioita todellisen ja kuvitteellisen elämän välimaastosta - sellaisina kuin haluaisimme ne tuokiot kokea ja toivoisimme muidenkin ne näkevän.  Tuskin se silti on synneistä suurimpia! 

   

Leijailen

   

    Bussi rullaa asemalta lähdettyään alamäkeen kohti Leppäsuon Shelliä.  Lokakuinen viima paiskoo vesipisaroita ikkunaan josta pystyn erottamaan vain autojen jarruvaloja pimenneessä illassa.  Jo Lauttasaaren sillalla bussin lämpö alkaa vaikuttaa, raukeus ja hyvä olo leviää popliinitakin pystyyn nostetun kauluksen sisään.
  
    Mielikuvat tulevaisuudesta sekoittuvat nykyhetkeen.  Seitsentoistavuotiaalle maailma on avoinna.  Helsinki edustaa sitä kaikkea uutta aikaa ja maailmaa, joka vielä reilu vuosi aiemmin oli Somerolta katsottuna tavoittamattomissa.  Nyt se on todellisuutta.  Sitä täytyy ahmia joka solulla.

    Tuijotan ikkunasta täysin pimeää maisemaa. Jorvaksentiellä on tievaloja vain harvakseen ja tienvarressa taloja vielä harvempaan.  Mielen täytti Miles Davis, Coleman Hawkins ja Roland Kirk.  Tuntui täysin epätodelliselta, että eilen illalla olin nähnyt ja kuullut näitä maailmantähtiä aivan elävinä Messuhallin lavalla.
 
    Koko tämän illan olin kävellyt levottomana Helsingin keskustassa, istunut parissa kahvilassa ja ajatellut elämää tuon kokemani jälkeen.  Olin varma vain yhdestä asiasta: ilman musiikkia oli mahdotonta kuvitella elämää.  Musiikki on tärkeintä, siinä on kaikki.
 
    Keveyden tunne sai ajatukset unenomaiseen tilaan.  Tulevaisuuden tulemista pitäisi nopeuttaa mutta samalla halusin leijua tässä tämän hetken epätodellisessa tilassa.  Hämärässä bussissa joka junnaa sitkeästi pimeyden läpi Finnoontien mutkissa.

    Olin viimeisen vuoden aikana katsonut West Side Storyn useita kertoja.  Olin haltioitunut Erkko Kivikosken ja Maunu Kurkvaaran uudesta suomalaisesta elokuvasta.  Olin lukenut P. Saarikoskea ja P. Mustapäätä.  Olin käynyt kuuntelemassa Esa Pethmania ja Carolaa kuin myös Ronnie Kranckin taitavaa orkesteria. Kotona olin pyörittänyt vinyyleiltä Coltranea ja Mulligania.  Saksofonilla juoksuttanut skaaloja illasta toiseen.  Kaikki tuo yhdessä muodosti sen suuren ja sekavan tunteen tulevasta, joka oli jo aivan käden ulottuvilla.
 
    Bussi kääntyi Espoon sairaalan jälkeen Lindholmin Sahan kulmalta viimeiselle etapille ennen Tuomarilaa.
 
    Tuo bussimatkan tunnelma 7.10.1964 on syöpynyt mieleeni.  Siihen on tietysti sekoittunut tunnekuvia monista muista myöhäisillan busseissa tehdyistä matkoista.  Puolityhjässä pimeyden keskellä liikkuvassa bussissa tuntee olevansa ajattomassa tilassa.  Voi vain leijailla menneen ja tulevan rajamaastossa irti kaikesta.  Unohtaa oman rajallisuutensa ja unelmoida.  Olla taas seitsemäntoistavuotias. 

 

 

Olin somerolainen Helsingissä

    Olen asunut kahteen otteeseen Helsingissä, viimeksi 2012 - 2014 Jätkäsaaressa.  Jätkäsaari oli sinne muuttaessamme aivan rakentamisen alkuvaiheessa, talomme oli ensimmäinen joka sai asukkaat.  Käytännössä elimme siis keskellä valtavaa rakennustyömaata ja kaaosta.

    Mieluisimmat kohteet kävely- ja kuvausretkille olivat Kaivopuistossa ja Eiranrannassa.  Meren läsnäolo oli siellä voimakas ja olen aina tykännyt merestä.  Tykännyt siis siitä lähtien kun olen päässyt meren kanssa tekemisiin.  Armeija-aikana Isosaari opetti.  Nämä rannat olivat oikeastaan ainoa paikka jossa tunsin Helsingissä viihtyväni.

    Näiden parin vuoden aikana sain oppia huomaamaan että aika kulkee kulkuaan ja että me oikeasti vanhenemme.  Väkisinkin Helsingistä etsi niitä tuntemuksia ja sitä henkeä, joka siellä oli ollut nuoruudessani joskus -60 luvulla.  Ja eihän Helsinki todellakaan ollut enää se sama enkä tietenkään minäkään.  Helsingistä oli tullut jotenkin ”tekokansainvälinen” ja ”tekomoderni”, minusta kehityksen kelkasta tipahtanut vanha waari.

    Muistoksi tuolta parin vuoden visiitiltä jäi melkoinen määrä valokuvia.  Ne säilyvät toivottavasti paremmin kuin muistikuvat harvenevien hiusten alla.
 
    Olen poiminut tähän kokoelman kuvista joissa Helsinki näkyy sellaisena kuin sen koin.  Meri ja kuvaukselliset puut, Jätkäsaaren rakennustyömaa sekä myös jotain itse kaupungista.  Osa kohteista on ajattomia, osa hyvinkin nopeasti muotoaan muuttavia.  Ainakin meri on ajaton, kuten myös se aavan meren tuolla puolen jossakin oleva maa.

Me somerolaiset

 
    Somerosta on sanottu, että siellä on enemmän sikoja kuin ihmisiä.  Se pitää edelleen paikkansa - tosin nykyään kanoja on vielä sikojakin enemmän.  Antanee ehkä jonkinlaista kuvaa kaupungin elinkeinorakenteesta.  Ja kyllä niitä viljeltäviä peltojakin tästä kaupungista löytyy.

    Hämeen Härkätie on olennainen osa Someroa, Someron historiaa.  Kuten myös hämäläisyys.  Hämäläisyys onkin yksi niistä harvoista asioista joista tunnen ylpeyttä.  Ja siitäkin ilman sen kummempaa omaa ansiota.  Hämäläisyydessä on jotakin samanlaista jäyhää kuin pohojalaisuudessa.  Toki varmaan sitä jotakin on myös savolaisten mielestä savolaisuudessa, ja suotakoon se heille.

    Tietysti olen ylpeä myös somerolaisuudestani.  Siitä että olen täällä syntynyt  ja elämän alkeita itseeni imenyt.  Jälkeenpäin ajatellen olen varsinkin niiden parin viimeisen täällä viettämäni vuoden aikana omaksunut useita asioita ja katsomuksia, jotka ovat kantaneet toisinaan vaikeidenkin aikojen läpi.  Somero on kulkenut mukanani koko tämän 70 vuoden mittaisen matkan.

    Jos minulta nyt kysyttäisiin että mitä se somerolaisuus sitten oikeastaan on ja miten se ilmenee, en rehellisesti sanottuna osaisi tuohon kysymykseen vastata.  Yleensä muualta kotoisin olevat ihmiset mainitsevat heti Rauli Somerjoen, Unto Monosen, M.A. Nummisen ja Pentti Nikulan kun he haluavat osoittaa Somero-tietämystään.  Toki nämä ovatkin hyviä esimerkkejä somerolaisista, heistä kannattaa olla ylpeä.  Heistä ehkä näkee miten käy, kun juo riittävästi somerolaista kraanavettä!  Näiden herrojen teot ja elämä eivät kylläkään yksistään selitä mitä somerolaisuus on.

    Nyt kun olen taas somerolainen, on hyvä mahdollisuus yrittää tuostakin ottaa parempaa selkoa.  On ainakin vertailukohteita asuttuani useissa paikoissa täällä eteläisimmässä Suomessa.  Jos sitten joskus saankin selville mitä somerolaisuus on, en edes yritä sitä muille selittää.  Ei sitä kuitenkaan ymmärtäisi kuin toinen somerolainen (varsinkaan jos käyttäisin Someron murretta!).

Kuvia Hämeen Härkätien varrelta:
http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/search/label/H%C3%A4meen%20H%C3%A4rk%C3%A4tie

Paluu 2

    Voihan tietysti sanoa että olen tullut laiskaksi.  Toisaalta, ehkä olen vaan asettunut.  Yrittänyt löytää sopivaa olotilaa.  Tai sovitaanko että olen pitänyt välivuoden blogista.

     Levottomuus kuitenkin kasvoi välivuoden mittaan, selvästikin vieroitusoireita.  Olenko lainkaan olemassa jos en kirjoita blogia?
 
    Olen yrittänyt todistaa olemassaoloani ruumiillisen työn avulla - rasittumalla kuntooni nähden liian rankasta raatamisesta.  Viime kevättalvesta alkaen olen pitänyt työleiriä mökillä.  Kaatanut puita, repinyt juuria, pilkkonut klapeja, kaivanut kiviä ja kärrännyt maata.  Muokannut nurmea, istuttanut puita ja pensaita.  Heilunut hullun lailla risukossa.

    Olen purkanut vanhaa lattiaa uuden tieltä, rakentanut terassia ja valanut kellaria.  Naulannut, ruuvannut, porannut, sahannut, höylännyt, hionut.
 
    Ja kyllä vain: kroppani on iltaisin todistanut että olen olemassa!  Selkää on kivistänyt, kramppi riivannut jalkoja ja käsiä monien muiden vaivojen ohella.

    Kuin pisteeksi i:n päälle tuli marraskuussa tämä Someron asunnon remontointi sekä koko muuttorumba joka hoidettiin vaimon kera kahdestaan.  Jouluun mennessä kaikki saatiin kuitenkin kunnialla pääosin hoidetuksi.

    Seitsenkymppiselle ukolle tuo 2017 oli melkoisen rankka rupeama.  Oli kuitenkin palkitsevaa nähdä kättensä aikaansaannoksia.  Ruumiillisesta työstä vieraantuneelle se antoi aivan uudenlaista sisältöä elämään.  Siitä kaikesta oppi nauttimaan!  Olisiko ollut se sisäinen maalaispoika joka jostakin syvyyksistä nosti päätään.

    Ympyrä on siis sulkeutunut, olen palannut alkuun, Somerolle.  Monenlaista olen ehtinyt lähtöni jälkeen vuosikymmenien aikana kokea ja se tietysti on muuttanut miestä.  Onko se utelias ja elämän ihmeellisyyksistä kiinnostunut poika eksynyt jonnekin matkan varrelle ja tilalle astunut vanha kyyninen ukko?  Ehkä, mutta toivottavasti se poikakin sieltä vielä löytää perille.

    Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.

Paluu

   
    Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.
    
    Tuolla, noin kahdensadan metrin päässä, on Rampperi, paikka jossa synnyin.  Siellä asuivat silloin isäni vanhemmat, siis mamma ja pappa sekä oma isäni ja äitini.  Siellä minäkin asuin ensimmäiset puolitoista vuottani.  Nyt talon paikan voi enää juuri ja juuri havaita metsittyneellä rinteellä.

    Käännyn paikallani noin 150 astetta vasempaan.  Ehkä noin sataviisikymmentä metriä siihen suuntaan löytyy pienen mökin vanhat perustukset.  Sen mökin rakensi isäni.  Sodan jäljiltä rakennustarvikkeita oli vaikea saada ja sen vuoksi rakentaminen työn ohella olikin aikaa vievää ja hankalaa.  Mökki kuitenkin valmistui, ja ymmärtääkseni muutimme sinne jouluksi 1948.  Vuonna 1957 juuri joulun alla muutimme sieltä pois.  Neljän lapsen kanssa asuminen niin pienessä mökissä kävi liian hankalaksi.

    Käännyn taas vasempaan suunnilleen 90 astetta.  Alle sadan metrin etäisyydellä on aikoinaan mammalaksi kutsuttu talo, jonka mamma ja pappa hankkivat muistaakseni 1953.  Siitä tuli minulle lähes toinen koti, niin paljon vietin siellä aikaani silloin.  Myöhemminkin kyläilin siellä aina kun vain mahdollista.  Oppikoulun 5. luokan ajan jopa asuin siellä muun perheen muutettua Espooseen.  Nyt paikkaa pitää setäni kesäasuntonaan.



    Seison isäni 70-luvun lopulla rakentaman kesämökin pihalla.  Mökki on luettelemieni paikkojen muodostaman kolmion sisällä.  Lähes keskellä tuota kolmiota, jossa vietin 10 ensimmäistä vuottani.  Nuo kolme tärkeää paikkaa muodostivat silloisen maailmani.  Se oli maailma, jossa opin kävelemään, puhumaan, leikkimään, lukemaan ja laskemaan, maailma jossa oivalsin ja koin asioita ensimmäisen kerran elämässäni.  Siihen maailmaan kuului metsää, peltoa, eläimiä - kaikkea mistä maaseutu muodostuu.  Siihen kuului tietysti myös monenlaisten töiden opettelua, mutta kuului siihen myös ensimmäisen sputnikin näkeminen iltaöisellä taivaalla.

    Samalla paikalla katselin nyt syyskuun alussa pimeänä yönä kirkkaalle tähtitaivaalle.  Sillä hetkellä ja siinä paikassa vahvistui päätös, päätös jonka toteuttaminen vaati vielä monta viikkoa ja monenlaista paperien pyöritystä.  Useamman vuoden jossain mielen sopukoissa pyörinyt asia on nyt kuitenkin lopulta toteutunut.  Olen riittävän kauan matkannut elämääni eteenpäin ja lopulta saapunut takaisin lapsuuteni mystiseen kolmioon.  Toinen jalkani on nyt jälleen tukevasti Somerolla, edesmenneen isäni rakentaman mökin vaaliminen on nyt minun harteillani.  Vanhaksi piti elää jotta ympyrä sulkeutui.

    Tähän syksyyn ei ole paljoa muuta mahtunutkaan.  Mökki on vienyt kaiken ajan ja ajatukset.  Outoja tuntemuksia, vanhoja muistoja.  Metsän kohinaa, kurkiauroja, kuuraisia pellon pientareita.
 
    Eilen suoritin rakasta terapiaani: poltin risuja mökin takana.  Ei muita ihmisiä lähimaillakaan.  Iltapäivällä tuuli alkoi nousta ja sade teki tuloaan.  Hämärä laskeutui hiljaiseen maisemaan.  Viivyttelin poislähtöä katsellen punaisena hehkuvaa nuotion hiillosta.  Tuntui kuin isä katselisi touhujani ja olisi tyytyväinen päätöksestäni.

Nyhtöbloki - Pulled blog

   

    Aivan uusi ilmiö on, että ihmiset kokoontuvat joukoittain lauantai-aamuisin Prisman oven eteen hyvissä ajoin ennen kello kahdeksaa.  Ovien avauduttua he kiiruhtavat kilvan kylmäaltaalle,  jonne henkilökunnan on tarkoitus purkaa viikoittainen nyhtökauralasti.  Nyhtökaurapaketit viedään kuitenkin jo suoraan rullakosta, vain nopeimmat saavat viikoittaisen annoksensa.      Ennen muinoin riitti Elovena, sillä minäkin aion ainakin toistaiseksi pärjätä.

Nyhtökaura.  Nyt! 

    Pakko päästä tunnissa Helsingistä Tukholmaan, onhan se tietysti ymmärrettävää.  Siispä Salossa on aloitettu valmistelut nopeasti liikkuvan junan testiradan rakentamiseksi.  Sitä tarkoitusta varten rapakon takaa tulee yritys, joka toteuttaa testitunnelin sekä testaukset.  Kun testaukset ovat valmiit ja tunneliputki rakennettu, on meillä vihdoinkin kauan ja malttamattomasti odotettu huippunopea yhteys Helsingin ja Tukholman välillä.  Astumme vain Helsingissä putkeen, jossa meitä odottaa 1000 km/h liikkuva juna - ja kas, kohta olemme jo Tukholmassa.  Olemme me onnellisia.  Mutta entäs Pietari; voi meitä onnettomia, kun joudumme odottamaan vielä puolen tunnin yhteyttä Pietariin.
    Ennen muinoin riitti Vikingline ja Siljaline, seisova pöytä ja pallomeri.  Niin, ja tietysti Taxfree.

 
    Autolla pitää ajaa ilman ajajaa ja kuljettajaa.  No niinpä tietysti, toki turvallisuus maanteillä ja kaupunkien kaduilla paranee huomattavasti kun autot liikkuvat somasti toistensa lomassa vailla kuljettajaa, tuota muinaisaikaista turhaketta.  Mikään ei voi enää satuttaa meitä liikenteessä kun automatiikka kuljettaa meidät turvallisesti aamuruuhkassa työpaikalle tai kesälomalla mummolaan.  Miten jotkut  saattavatkin olla niin vanhanaikaisia, että kuvittelevat auton tarvitsevan ajajaa, ohjaajaa, kuljettajaa.

Ensin kuuluu kova pauhu
sitten näkyy sauhu
viimein työntyy esiin vaunu
jota ajaa Väinö Paunu.
(Näin ennen muinoin.)

    Ennen muinoin puhelinta käytettiin puhumiseen, nykyään Pokemonien keräämiseen, valokuvaamiseen ja kaiken jakamiseen.

    Ennen muinoin musiikkia tehtiin ja soitettiin erilaisilla jousisoittimilla, puhallinsoittimilla, lyömäsoittimilla ja mitä niitä olikaan.  Nykyään riittä sopiva appssi älypuhelimessa, tabletissa tai läppärissä (entinen sylimikro).

    Ennen muinoin laitettiin ruoaksi lihapullia ja perunamuussia, tai jos hienostella haluttiin niin spaghettia tai lasagnea.  Nykyään pitäisi osata laittaa nachoja, tacoja, koftia, kasvissamosaa, chutneytä, tonkatsu-lihaa, kimchiä, satayvartaita ym sellaisia ruokia joidenka nimeä en osaa edes kirjoittaa saatikka lausua.

 
    Jos vielä jatkan tätä listaa kaikista niistä ilmiöistä, jotka minua kovasti alati hämmästyttävät, pidetään minua aivan varmasti vanhana höperönä.  Ajan kulusta ja kehityksestä tipahtaneena fossiilina, jolta pitäisi vähintäänkin viedä äänestysoikeus, katsoa pitkään ja kiertää kaukaa.  Ja blogissa sellaiset eivät ainakaan saisi mielipiteitään julkituoda.
    Mutta tuo nyhtökaura ….  Mitä me taas söimmekään ennen nyhtökauraa?

Kotiseutu - vielä kerran

  

    Nyt se sitten päättyi.

    Simonin suvun vaiheista kertova Heimat (Kotiseutu)-trilogia oli hieno ja mieliinpainuva matka halki vuosisadan (1919 - 2000). Oli haikeata jättää jäähyväiset nyt, kun heidän matkassaan oli kulkenut viikoittain yli seitsemän kuukauden ajan. Monta ihmistä ja monta ihmiskohtaloa ehti tulla tutuiksi matkan aikana, melkein kuin itsekin olisi asunut Schabbachissa ja kylän asukkaat, elokuvan henkilöhahmot, olisivat olleet tuttuja naapureita.  Tämä Edgar Reitzin luoma järkälemäinen trilogia piti sisällään 30 elokuvaa ja kesti yhteensä 52 tuntia.

* * * * *

    ”Olen varma siitä, että Heimat-sarja tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta."  Näin kirjoitti säveltäjä Kalevi Aho esseessään tästä elokuvahistorian suurimmasta filmiprojektista.  Otsikkona oli ”Maailman paras musiikkielokuva”. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/19/maailman-paras-musiikkielokuva

* * * * *

     Tämä kaikki oli Edgar Reitzin omaa luomusta, sitä ei tehty minkään romaanin pohjalta.  Kyseessä on siis melkoinen näyte luovuudesta, tahdosta ja vahvuudesta.    Toivottavasti Reitz antaa vielä jossain vaiheessa kuulua itsestään.  Ikää hänellä tosin on jo 83 vuotta, mutta luomisvoimahan ei välttämättä häviä minnekään.  Vuosituhannen vaihteesta, johon tuo kolmas osa päättyi, on jo kulunut 16 vuotta.  Tänä aikana maailmassa on ehtinyt tapahtua paljon asioita.  Ajan tapahtumia voisi tarkastella vaikkapa Hermannin tyttären Lulun ja tämän pojan Lukaksen kautta.

    Onhan häneltä kyllä trilogian jälkeen valmistunutkin vuonna 2013 lähes nelituntinen ”Kotiseutu - Kaipauksen vuodet (Die andere Heimat: Chronik einer Sehnsucht)”, joka sijoittuu 1840-luvulle.  Draama kuvaa samaisen Schabbachin kylän asukkaita (erityisesti Simonin sukua) aikana, jolloin lähdettiin paremman elämän toivossa meren taakse siirtolaisiksi.  Elokuva esitettiin Teemalla 2.1 ja nyt 15.8 ja 22.8 se esitetään uusintana kahdessa osassa.

    Kirjoitin blogissani lokakuussa 2013 esittelyn Heimat-trilogiasta http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/2013/10/heimat-kotiseutu.html .  Tuossa postauksessani on vierailtu sen jälkeen 1136 kertaa.  Tämän vuoden alussa se nousi uudelleen blogini luetuimmaksi postaukseksi - viimeisen viikon aikanakin siellä on vierailtu viitisenkymmentä kertaa.

   Kiitos kaikille lukijoille ja Heimatin ystäville!