Kumu. Kuin maan syvyyksistä kuuluva sydämen syke. Sanovat, että maailmankaikkeus sykkii. Elämäkin tuntuu kulkevan sykäyksittäin eteenpäin, välillä hitaammin, sitten taas nopeammin. Kaikella on oma rytminsä, sykkeensä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olenko minäkin osa kaikkea, minä, tähtien takaa tänne kauan sitten tullut.
Miten osaan tunnistaa oman sykkeeni ja miten osaan elää sen kanssa. Miten sen voi tahdistaa tai miten pystyisin hyväksymään sen, että välillä kaikki tuntuu hidastuvan. Aika melkein pysähtyy loikatakseen sitten taas huimaa vauhtia eteenpäin. Elämän syke on kumu jonka kuulee kun kulkee metsässä tai seisoo keskellä peltoa kuin olisi siinä aina seissyt. Kumu kuuluu kun Linnunrata muuttaa muotoaan, tähdet etsivät uusia asentoja ja meteorit jolkottavat loputtomia ratojaan.
Vähäisiksi siinä omat murheet jäävät. Pieni on rooli, joka itselle on suotu. Pieniä asiat joihin voi itse vaikuttaa. Maapallon navat eivät paljoa liikahda kovasta yrityksestä huolimatta, eikä yksikään planeetta värähdä voimakkaimmankaan tahdon voimasta.
Itseään voi silti aina muuttaa vaikka maailmaa ei voisikaan. Ja kas vain: oma maailma muuttuu samalla kuin itsekin. Ja mikä merkillisintä, se vaikuttaa myös läheisten elämään, heidän maailmaansa. Kun tarkkaan kuuntelee kumua, se on jo jotenkin muuttunut, tullut tutummaksi ja turvallisemmaksi. Enää ei pelota niin paljon kuin ennen. Tuntuu, että en ole yksin, vaan olen kuin olenkin onnistunut tahdistamaan oman elämäni osaksi kokonaisuutta. Olen osa kumua.
Sumu peittää taas aamuisin maiseman. Sumu pehmentää kaiken, suojaa ulkoiselta maailmalta. Samalla se kuitenkin myös eristää muusta maailmasta, sitä on aivan yksin sumun keskellä, ympärillä ei ole mitään. Pitää vain luottaa, että siellä näköpiirin ulkopuolella kaikki jatkuu ennallaan.
Viime helmikuussa kirjoitin tänne blogiin tuntemuksiani eräänä oikein sumuisena päivänä Jätkäsaaressa. Se oli sellaista tajunnanvirtaa, siinä ei ollut oikein mitään järjellistä sanottavaa. Se oli aikaa, jolloin jälleen kerran kamppailin ankarasti pitääkseni iso M:n loitolla. Iso M on sellainen salakavala ja kutsumaton vieras, joka tilaisuuden tullen tunkee itsensä kaikkiin mielen sopukoihin. Se pyrkii koko ajan isännäksi isännän paikalle. Kun se kerran on päässyt asettumaan ihmisen mieleen, siitä on mahdotonta päästä koskaan kokonaan eroon. Joka hetki se odottaa sopivaa ajankohtaa soluttautuakseen pään sisälle, mielen sopukoihin.
Iso M kramppasi mieltäni tuolla 2000-luvun alkuvuosina. Lento tuntui loppuvan lyhyeen, ilma siipien alla lakkasi kantamasta ja mieli ja kroppa sakkasi. Sain jonkinmoista apua, ja sittemmin luulin siitä kutsumattomasta vieraasta päässeeni, mutta erehdyin. Kyllä se siellä koko ajan on väijynyt aikaa sopivaa. Tuon helmikuisen kirjoitukseni, tajunnanvirran ulostuksen aikoihin tuo iso M taas kerran vahvensi otettaan. Vanne rinnan ympärillä kiristyi, ahdistus kuvasi parhaiten olotilaa. Kun joskus kesällä luin tuon kirjoitukseni uudelleen, huomasin selvästi, mitä vastaan tuolloin tappelin, mikä oli taas kerran pääsemässä niskan päälle.
Tänään aamulla sumuisessa maisemassa kävellessäni, tuli tuo sama tunnelma taas pintaan. Kotona kaivoin kirjoitelmani esille ja aloin jostain syystä pätkiä ja rivittää sitä uudelleen. Jätin joitakin turhia sanoja pois, muutamaa vähän muutin ja lopputulos oli aika oudon näköinen. Iso M paljastui nyt paremmin sieltä rivien takaa. Laitan sen nyt tähän, ihan vaan tyhmyyttäni.
1.
Päivän harmaa tylsyys ikkunoissa
sumu tiivistyy pisaroiksi.
Mereltä huutelevat laivat
odottavat vastausta rannalta.
Kaikki pysähtyy harmaan sisässä
korvat kuulevat
silmät eivät näe.
Eilen samanlaista
huomennakaan ei mikään muutu
päivät kuluvat
vain päivämäärät vaihtuvat.
2.
Tylsä kirja latistaa mielialaa
onko pakko jatkaa
kohteliaisuudesta kirjailijaa kohtaan.
Mitä se voi antaa sellaista
jolla on merkitystä
joka erottaa sen muista
joka erottaa päivät toisistaan.
Ei ainoatakaan lausetta
joka saisi malttamattomana odottamaan seuraavaa.
Sumu tiivistyy
harmaus alkaa muuttua hämäryydeksi.
Iltaan tämäkin päivä on elettävä.
3.
Kun mitään ei tapahdu
silloin ei todellakaan tapahdu mitään
ei vaihdu ainoakaan harmaan sävy.
On turha odottaa
että menisi itsestään ohi
ei se mene
tuuli ei tuule
ilma ei vaihdu
yksi ja sama tunnelma ei miksikään muutu.
Sumun sisällä kaikki on paikallaan
ajatuskaan ei läpäise usvamuuria
se pyörii silmin näkyvällä kehällä.
Mikään ei pääse ulos
mikään ei pääse sisään.
4.
Päivän harmaa tylsyys
laivojen huhuilu
lähtiessä
satamaan saapuessa.
Huutaisiko itsekin
avaisi parvekkeen lasit
vastaisiko Silja tai Viking huutoon.
Avautuisiko sankkaan sumuun väylä
syntyisikö yhteys
näkyisikö komentosilta.
Puhaltaisiko tuuli maiseman vapaaksi
paljastaisi sohjoiset rannat
palelevat puut
autot riveissään parkkipaikalla.
Vai pysyisikö näkymättömissä
kaiken peittävän sumun tylsyydessä
jatkaisi tuijotusta ikkunasta
näkemättä minnekään
olisi omissa oloissaan.
Heinäkuun helteistä oli lopuksi hyvin lyhyt matka elokuisiin sateisiin. Mutta täytyykö sitä sadetta nyt kuitenkaan joka päivä tulla, kohtuus olisi tässäkin paikallaan. Luonto tekee kuitenkin juuri niin kuin sille sopii. Eivät helteet loppuneet niitä manaamalla, tuskin siis sateetkaan. Eipä paljon muuta voi kuin katsella sateen ryöppyämistä, panna kuulokkeet korville ja antautua musiikin vietäväksi. Toki ajankuluksi voi yrittää kirjoitellakin jotain, ainakin pyöritellä kynää ja ajatella suuria ajatuksia. Sopeutua syksyn tuloon.
Odotan nimittäin jo innolla syksyn kuulaita ilmoja, häikäisevää aurinkoa, luonnon värittymistä kirkkaisiin ruskan väreihin ja kiireettömiä kävelylenkkejä kevyesti hengitettävässä ilmassa. Silloin alkaa taas saada elämänsyrjästä kiinni. Kuuma kesä on vienyt ainakin minusta viimeisetkin tarmon rippeet. Ei kerta kaikkiaan jaksa ryhtyä mihinkään muuhun kuin pakollisiin askareisiin. Tosin voimat saattoivat huveta myös kevään ja alkukesän remonttihommien myötä. Remontti kävi voimien päälle huomattavasti rankemmin kuin edellisessä, vähän isommassa remonttirupeamassa seitsemän vuotta sitten. Aika tekee tehtävänsä vanhenevan miehen kropassa. Askel lyhenee ja hartiat painuvat.
Nyt tosiaan pitäisi keksiä jokin keino, jolla saisi taas vähän kierroksia elämään, rytmiä päivään. Saisi edes sen verran liikettä itseensä, että pääsisi kunnon kävelylenkille. Nyt kun ei tuo hellekään ole enää sitä estämässä. Toisaalta nyt syksyllähän kaikenlaiset aktiviteetit ovat taas vasta alkamassa. Taiteiden yö tulossa, teatterissa uudet ensi-illat ja konserttisyksykin pääsee alkuun. Niin tosiaan, täällä Hämeenlinnassa alkaa valmistautuminen Sibbe-150v juhlavuoteen, monenlaista tapahtumaa tiedossa. Erilaiset kulttuuritapahtumat täällä keskittyvät paljolti Verkatehtaalle, komealle uudenkarhealle kulttuurikeskukselle. Sinne pääsee sopivasti bussilla aivan tuosta portin pielestä.
Vaikka mitä iloa näistä tapahtumista on, jos ei saa itseään liikkeelle. Kivi sammaloituu jos se ei vieri, mutta mistä sen kivenpyörittäjän nyt tähän hätään ottaa. Vai pitäisikö ihan vaan itsekseen alkaa vieriä omasta kolosta ulos. Jos vaikka aloittaisi huomenna aamulenkillä.
"Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla!"
Aivan tavallinen lauantaipäivä Linnanpuistossa. Sateiset kesät ja ankara nälkä ovat vielä hyvin muistissa, vilja on kuitenkin jo alkanut tuottaa satoa ja kaikki ovat luottavaisia huomiseen. Ihmiset hyörivät arkisissa askareissaan, joku laittaa ruokaa, toinen takoo raudasta työvälineitä ja jossakin valmistetaan puusta käyttöesineitä. Miehet ja naiset kokoontuvat pihapiireilleen neuvonpitoon askareiden lomassa, tytöt koontuvat puhumaan salaisuuksistaan ja pojat esittelevät uusia miekkojaan ja muita sotaisia juttujaan. Jossain ollaan kokoonnuttu laulamaan hävyttömiä lauluja, jossain ihmisiä ilahduttaa värikkäästi pukeutuneet klovnit pitkine puujalkoineen. Kaikki on aivan kuin aina ennenkin on ollut… Vai onko?
Äkkiä jostakin välähtää outoja ilmestyksiä. Väen seassa näyttäisi olevan oudon, mutta samalla omituisen tutun näköisiä ihmisiä oudoissa, epäkäytännöllisissä ja suorastaan rumissa vaatteissaan. Mistä ne tänne tipahtivat, mitä tämä tarkoittaa? Ovatko ne vain pelkkää kuvitelmaa vai välähdyksenomaisia näkyjä tulevaisuuteen, vuosisatojen päähän. Jonnekin 2000-luvulle, jos luoja suo. Voisivatko ne olla meidän jälkeläisiämme? Ei! Täytyyhän kehityksen kulkea eteenpäin, eihän heistä tuollaisia voi tulla. Vaikka tapahtuuhan nykyäänkin kaikenlaisia outoja asioita, saatiinhan me Maunu Eerikinpojastakin kolmen vuoden ikäinen kuningas! Tämä on varmaan jokin hallusinaatio - ei kun haarikalliselle kievariin. Tästä ei kannata hiiskua sanaakaan muille.
Kaikki kuvat Hämeen Keskiaikamarkkinoilta Hämeenlinnan Linnanpuistossa 16.8.
Koolinki, kakkos-nelonen, soiro - miksi sitten sitä itsekukin nimittääkään. Mutta koolauksesta se rakentaminen aina lähtee, koolauksen pitää olla kohdallaan terassinkin rakentamisessa. Liitoskohdat pitää osua paikalleen ja niiden tulee kestää. Ne eivät saa liikkua eikä notkahdella, siinä se koolauksen haaste. Kun koolaus on kunnossa, on loppu helppoa.
Pieni pihapiirimme oli edellisen asukkaan jäljiltä varsin selkeästi jaoteltu aidakkeilla, joita valtaosaltaan peittää erilaiset köynnöskasvit. Pari kulmausta oli moninaisille kukkasille, iso suojaisa alue puutarhakalusteille ja oleskeluun, kivetyt kulkureitit sekä kaksi julmetun isoa puutarhatyökalulaatikkoa ikkunoiden alla. Laatikot olivat jo alkaneet lahota, eikä meillä ollut muutenkaan tarvetta niin isoille laatikoille, joten ne heivasin jo keväällä kaatopaikalle.
Keväällä ja alkukesästä tein sisällä pientä remonttia. Olin elementissäni kun sain penkoa rautakaupassa sopivia työkaluja joilla pääsisin toteuttamaan itseäni. Saahan sitä toki yrittää toteuttaa itseään räpsimällä valokuvia ja rustaamalla blogia. Mutta sen vaan sanon, että vasta kun laittaa kuulosuojaimet korville ja ottaa käsiinsä jämerän poravasaran - vasta silloin tuntee itsensä tosi mieheksi, joka kykenee mihin vaan, ugh!
Mutta nyt siis pääsin lopulta pihahommiin, rakentamaan terassia. Minua on aina vaivannut keskeneräisyys ja epämääräinen sotkuisuus. (Ja jos joku nyt väittää, että minun huoneessani vallitsee jatkuva kaaos, hän ei ymmärrä järjestyksestä mitään.) Oleskelualueella oli lattiana iäkkäitä kestopuulaattoja, suoraan maan päällä aseteltuina ja vähän vinksallaan joka puolelle. Auringolta suojaa antavaa paviljonkia ei voisi niihin kiinnittää niin lujasti, etteikö kunnon tuulenpuuska tempaisi sitä mukaansa. Oleskelutilan vieressä betoniin valetut kivilaatat olivat osittain irronneet ja jostain syystä kaikkea muuta kuin tasaisesti. Kivilaattojen ja talon välissä oli leveä kaistale pientä kivenmurikkaa.
Ei muuta kuin kaikki vanhat puulaatat pois. Puutavaraliikkeestä armoton kuorma koolinkia ja terassilautoja, rautakaupasta ruostumattomia terassiruuveja. Myös kirves piti ostaa, sitä en ollut vielä keväällä hankkinut. Niin ja käsisirkkeli myös. Piirustukset oli karkealla tasolla paperilla jotta osasin ostaa tarpeellisen määrän puutavaraa, tarkemmat suunnitelmat syntyivät työn edistyessä (myös aamuyön tunteina).
Kuinka moni nuoremmista ikäluokista lienee veistänyt koolinkia kunnollisella terävällä kirveellä. Voi sitä tunnetta, kun kirves uppoaa koolingin kylkeen, kuuluu kuin vaskikellon helähdys ja lastu irtoaa. Kirkonkellotkaan eivät helähtele ja kumahtele niin soinnikkaan heleästi kuin terve koolinki tehdessään tuttavuutta kirveen kanssa. Sitähän olisi voinut veistellä koko päivän ja hakea uuden koolinkikuorman valtaisan lastukasan vierelle. Hillitsin kuitenkin itseni ja laitoin kirveen vähän syrjemmälle, asettelin koolauksen aluskiviä ja tutkailin vatupassilla niiden makuuasentoa.
Kun koolaus oli valmis, alkoi käsisirkkeli laulaa ja terassilaudoista syntyi oikeanmittaista paikoilleen latomista odottavaa tulevaa lattiaa. T 20 kannalla olevat ruskeat ruostumattomat terassiruuvit upposivat iloisesti lautaan ja pureutuivat tukevasti koolaukseen. Selkäparkani oli ainoa joka pani koko ajan hanttiin, se vaati pientä lepyttelyä vähän väliä kuten myös kramppaavat käteni. Mutta kaikesta selvisi sillä kuuluisalla jääräpäisyydellä.
Nyt se on enää pientä viimeistelyä (nöpöstelyä) vaille valmis. Paviljonki on myös paikoillaan suojaamassa niin auringon paahteelta kuin sateeltakin. Sen kunniaksi poimin jääkaapista kylmän oluen ja istuin ihailemaan reilun viikon kestänyttä puurtamisen tulosta. Itse olen perin tyytyväinen tähän kesäiseen olohuoneen jatkeeseen: kyllä tämä meille kelpaa. Ja sitä paitsi tärkeintä ei ole lopputulos vaan itse rakentaminen. Eihän matkustamisessakaan tärkeintä ole määränpää vaan itse matka.
Mitäköhän seuraavaksi kehittelisi. Jotain, missä saa käyttää poravasaraa....
Kun ei nukuta, vaikka kello on vasta vähän yli neljän. Vanhat, jo monesti nähdyt unet vain pyörivät mielessä. Ei niihin väkisin yrittämällä saa kunnon otetta, ne tulevat taas aikanaan, oman tahtonsa mukaan.
Articanon myymälä muuttaa uusiin tiloihin. Salossa tai Turussa, mitä sen on väliä. Ensimmäistäkään listapakettia ei ole toimitettu vaikka aamulla pitää avata. Tauluja odottaa hyllyssä kehystämistä. Postiauto yrittää peruuttaa oven eteen, mutta siinä on lipunmyyntikoju jonka edessä tungeksii ihmisiä.
Lähden autolla etsimään tietä Espooseen. Moottoritien työmaa louhii maisemaa joka puolella ympärillä. Isot maansiirtoautot kuljettavat kuormiaan. On vaikeaa erottaa tietä, kaikki on samanlaista hiekkaista ja kivikkoista louhosta. Uskon olevani tiellä, vaikka ei siinä muita autoja näykkään. Tie kapenee, nousee ja mutkittelee kunnes siinä ei enää mahdu ajamaan. Peruuttamaankaan ei pysty.
Kävelen metsän poikki. Muistan reitin tarkalleen, ensin mäelle, sitten ison männyn luota laskeudutaan pienen pellon laitaan. Pellon toisella puolen on pieni talo jonka pihan lävitse pitää oikaista. Pihalla on kanoja, yritän kiertää ne huomaamatta. Sen jälkeen maisema äkkiä muuttuu, enkä mitenkään muista mihin pitäisi suunnata.
Jatkan matkaa juosten. Jalassa on kevyet juoksutossut. Metsässä kiertelee lenkkipolku, ilma on kevyttä, askel vie vauhdilla eteenpäin. Pitkillä loikilla nousen mäkeä ylös, mäen harjalla heittäydyn ilmaan ja ylitän seuraavan notkelman puunlatvojen korkeudella. Alhaalla ihmiset huomaavat minut ja minua alkaa kaduttaa ilmaan nousu. Laskeudun huomaamatta pitkän rakennuksen taakse.
Istahdan talossa nojatuoliin ja katselen ympärilleni odottaen, että asukkaat näyttäytyisivät. Huoneet näyttävät tutuilta, ja muistan, että olen asunut täällä. En ole varma, olenko kotona vai kylässä. Kävelen asunnosta ulos ja olen isojen kerrostalojen pihalla. Tiedän asuvani täällä, en vaan millään muista missä rapussa. Yksikään ihminen ei näytä tutulta.
Lopultakin työpaikalla. Isossa huoneessa on monta työpöytää. Löydän omani helpolla. Ympärillä käy melkoinen hälinä, yritän järjestellä papereita pöytälaatikossa. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä. Yritän peittää tarpeettomuuttani lukemalla papereita, joissa en ymmärrä juuri mitään. Miten pystyn koko päivän esittämään työskenteleväni. Nousen ja lähden kiertämään toimiston käytäviä. Huoneissa on tuttuja ihmisiä. Rakennuksesta puuttuu kerroksia, kaikki hissit eivät toimi. Löydän toimivan hissin, se vie ravintolan keittiöön, lattia keinuu, ollaan laivalla, ilman matkatavaroita. Pitäisi löytää hyttiin.
Lainaus Wikipediasta:
"Suden hetki tarkoittaa aikaa varhain aamuyöllä noin kello 3.00–5.00, jolloin ihmisen ajatellaan olevan heikoimmillaan. Muinaiset roomalaiset arvelivat, että suden hetkellä useampi ihminen kuolee sairauteen tai vanhuuteen kuin muina aikoina vuorokaudesta. He olivat myös sitä mieltä, että suden hetkellä unet ovat voimakkaimpia. Suden hetkeä on pidetty aavemaisena ja pelottavana. Suden hetkellä myös pelättyjen susien on arveltu saalistavan.
Kansanperinne kertoo, että suden hetkellä ihminen helposti torkahtaa, esimerkiksi nuotiolla, jolloin susi pääsee hyökkäämään.
Nykyisin sanotaan kansanomaisesti, että suden hetkellä nukkuvan ihmisen elimistö alkaa valmistautua uuteen päivään, ja vanha ihminen kuolee, jos hän ei enää jaksa aloittaa uutta päivää. Suden hetkellä normaalin päivärytmin mukaan nukkuvalla on uni syvintä ja elintoiminnot hitaimpia. Suden hetkellä ihmisen ruumiinlämpö lähtee nousuun ensin laskettuaan.
Myös yön kylmyys voi olla sairaille ja vanhoille vahingollista suden hetkellä. Suomessa keskikesällä suden hetki on vuorokauden kylmin hetki, sillä se osuu aikaan juuri ennen aamun sarastusta."
Nel blu dipinto di blu
Kuumaa Huumaa on Hämeenlinnan Linnan puistossa vuosittain järjestettävä tapahtuma. Yleisöä alkoi kertyä lauantai-iltana jo kello kuuden aikoihin, pallojen oli kerrottu lähtevän kello seitsemän jälkeen. Tunnelma oli hyvin rauhallinen ja verkkaisa, pallokuntia saapui paikalle vähitellen. Kello tuli seitsemän ja suurin osa palloista odotti vielä purkamistaan. Miehistöt rupattelivat keskenään sekä yleisössä olleiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Hämäläisittäin: kellään ei ollut minkäänlaista hoppua, odoteltiin lämpimässä kesäillassa ja katseltiin Vanajaveden näkymiä.
Sitten vähän vailla kahdeksan alkoi tapahtua, itse asiassa alkoi melkoinen säpinä. Kyseessä oli tällä kertaa pallojen yhteislähtö, joten joka puolella kaikki tapahtui saman aikaisesti. Pallot alkoivat täyttyä, polttimet suhisivat ja miehistöt tekivät tottuneen näköisinä tehtäviään. Kun kello tuli kahdeksan, nousi ensimmäinen pallo, sen jälkeen pallo toisensa perään alkoi kohota korkeuksiin ja suuntasi kohti Vanajavettä.
Näky oli komea, kun taivaan sineä värittivät ylöspäin kohoavat pallot. Laskujeni mukaan niitä oli kaikkiaan yksitoista. Hetken kuluttua ensimmäiset pallot alkoivat hävitä jo näkyvistä vetäen perässään komeaa pallojen paraatia.
