Maalaismaisemasta Urbaaniin ja grungeen

    Mielentiloja-kirjan julkaisutilaisuus sekä valokuvanäyttelyn avajaiset olivat pari päivää sitten Someron kirjaston Parvigalleriassa.

 

 
    Mielestäni tilaisuuden alkuun sopi erinomaisesti torvimusiikki.  Sen vuoksi otin oikeudekseni sulostuttaa juhlatilaisuutta soittamalla ”torvetilla” (= digitaalinen saksofoni) Astor Piazzollan ehkä rakastetuimman sävellyksen ”Oblivion” (onkohan sitä ennen esitetty saksofonilla?).

 

 

    Näyttelyn avajaiset olivat oiva tilaisuus myös uuden runokokoelmani julkistamiseen.  Kerroin muutamin sanoin runoistani, mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään sekä luin kokoelmasta muutaman runon.  Runokokoelmasta enemmän sivulla Mielentiloja.

 

    Valokuvausta olen harrastanut tuolta oppikouluajoista lähtien, välillä ahkerammin välillä taas laiskemmin.  Olen tallentanut erilaisia asioita, tapahtumia ja miljöitä. 

 

    Vuosien myötä ja tekniikan kehittyessä filmirullat vaihtuivat digikuviin.  Digikuvaamisen alkuaika oli melkoista räpeltämistä.  Ensimmäisillä digikameroilla joissa oli suunnilleen yksi esiasetus sai otettua muutaman kuvan ja sitten olivatkin patterit tyhjiä eikä kuvan laatu todellakaan vetänyt vertoja filmille tallennetuille kuville.  Nykyään laadukkaat kännykkäkamerat tallentavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista joka sitten katoaa tietokoneiden ja internetin uumeniin ja joista suurin osa unohtuu ikiajoiksi.  Ja nyt sitten vielä oman lusikkansa soppaa hämmentämään tuo tekoäly joka tuottaa kuvia ja kuvaväärennöksiä mielinmäärin. 

 

 

    Reilut kymmenen vuotta sitten sain päähänpinttymän: kuvat ilmaisevat tunteita ja tunnelmaa paremmin kun niistä nostaa selkeästi esiin keskeisiä tuntemuksia, asioita ja elementtejä.  Ja niinpä käsittelin niitä kokeilumielessä aika rajullakin otteella ja lopputulos oli ns grungea – valokuvissa grunge-termillä viitataan rosoiseen, likaiseen ja epäsiistiin.  Nämä kokeilut olivat välillä aika yliampuvia.  

 

    Nyt olen mielestäni löytänyt itselleni sopivan tyylin nostaa kuvissani esiin sen aiheuttamat tuntemukset ja tunnelmat.  

   Näyttelyn kuvat on tulostettu kankaalle ja kiinnitetty kiilakehyksille.  Näin käsiteltyinä ne ovat valmiita seinälle ripustettaviksi sopivia tauluja.  Suurimmat ovat kooltaan 60 x 90 cm ja pienimmät 30 x 40 cm.  Aiheet vaihtelevat näyttelyn nimen mukaisesti: maalaismaisemasta urbaaniin ja grungeen (ja kaikkea siltä väliltä).

 

   

 

   Mitään elementtejä en ole poistanut kuvista enkä mitään niihin lisännyt, ainoastaan rajauksella, sävyillä ja rosoisuudella korostanut siinä olevia mielestäni merkityksellisiä seikkoja.  Poikkeuksena taulu 12 ”Tarinan synty” jonka tein ”Mielentiloja” -kirjaa varten lisäämällä Välimeren päälle kuvan upeasta Underwood -kirjoituskoneestani vm 1952.  Tämän upean ja toimivan laitteen onnistuin hankkimaan pari vuotta sitten.

Näyttely on avoinna 30.10 saakka Someron kirjaston Parvigalleriassa.

Tervetuloa tutustumaan kirjaston aukioloaikoina!

(Kuvat avajaisista otti Juan Miguel Aguilar Cordoba,

kuvien käsittely Pertti Hagelberg.)

Suru

Kuva: Elsa Hagelberg      

 

Äiti….
Äiti antaa lapsilleen elämän, äiti on elämän synnyttäjä.
Äiti syöttää lapsensa, pesee ja vaatettaa.
Äiti opettaa lapsensa kävelemään.
Äiti opettaa lapsensa ymmärtämään sanoja.
Äiti on useimmiten ensimmäinen sana jonka lapsi oppii.
Äiti on lapselle koko maailma, turvallinen maailma.

Äidit tekevät näin, myös minun äitini teki kaiken tämän kaikille kuudelle lapselleen.  Sitten vähän myöhemmin äiti toimi puskurina kodin ulkopuolella olevan vieraan maailman ja meidän välillämme, opetti ottamaan vastaan iskuja joita elämä tuo tullessaan.  Opetti meitä selviytymään.  Opetti erottamaan hyvän pahasta.  Opetti kasvamaan ihmisiksi.

Äiti saatteli meidät koulutien alkuun.  Äiti saatteli meidät portille kun muutimme kasseinemme pois kotoa.  Äidillä oli kyyneleitä silmissä.

Äidin luokse oli aina helppo tulla.  Me kaikki kelpasimme hänelle juuri sellaisina kuin olimme, kaikkine vikoinemme, murheinemme.  Olimme aina tervetulleita.

Äiti kantoi meistä jatkuvaa huolta, halusi meidän pärjäävän elämässä.  Äiti halusi meidän kokevan edes häivähdyksen onnesta.  Äiti halusi meille hyvän elämän.  

Kun äidin voimat alkoivat hiipua ja ajatukset haurastua, äidin katse kertoi yhä edelleen huolesta, selviydymmekö me nyt.

Äidin maatessa sairaalassa heikkona ja tuskissaan tunsin sellaista suurta avuttomuutta jollaista en ole koskaan ennen tuntenut.  Anteeksi äiti etten osannut auttaa sinua niinkuin sinä olit osannut auttaa minua.

*********

Mennessäni ensi kertaa äidin asunnolla kuoleman jälkeen kaikki näytti olevan kuin ennenkin.  Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.  Kesti hetken aikaa ennenkuin tajusin että kaikki tosiaan jatkuu: vain äiti puuttuu.

Vain äiti puuttui – ja sen mukana puuttui kaikki!  Asunto muuttui siinä hetkessä hengettömäksi, se ei ollut enää äidin koti, se oli ainoastaan paikka jossa oli äidiltä jääneet tavarat.

Äitiä ei näe enää koskaan.  Äidin kanssa ei voi jutella enää koskaan.  Muistot sentään säilyvät, ne eivät häviä koskaan. 

 

Muistoissa voi palata hetkiin jotka on viettänyt äidin kanssa.

  

Omistettu edesmenneelle äidilleni.

Merellä on tuhansia tarinoita

 

 

Merellä on tuhansia tarinoita
vain taivas tietää määrän
tuntee unohtuneet tarinat

siellä missä meri ja taivas kohtaavat
missä valo lävistää pilvet
siellä tarinat odottavat löytäjäänsä
 
sinne sijoitan Underwoodin
sinne löytävät tuuleen huudetut
ammoin kadonneet sanat ja lauseet
 
siellä tarinat täyttävät rivi riviltä tyhjän paperin
saavat näkyvän muodon
tallentuvat muistiin osaksi historiaamme

    *

Kuu ja meri
    tunnelma vaihtuu
    värit elävät

hetkessä kaikki muuttuu
    palmut tummuvat
    meren poikki kasvaa hopeinen silta
    muistiin painuu uusia kuvia

muisteltavaksi
    unohdettavaksi

    *

Olen kuunnellut
Femi Kutin Dem boboa ja Salif Keitan Labania
kerta toisensa perään
    nappikuulokkeilla
        hotellin parvekkeella

vaahtopäiset aallot rantautuvat
pimeässä yössä Afrikasta
yli Välimeren
autiolle rannalle

olen irti maailmasta
    aika on pysähtynyt

tänä yönä
ei mennä vähään aikaan nukkumaan

    *

Kesäisen illan kiireetön hetki
valkopurjeet merellä
    sekä lokit
jotka lensivät
läpi menneiden kesien
muistoista kaukaisilta kalliorannoilta
kauan sitten eletyiltä

    *

Kylmä tuuli lakaisee autiota katua
    äkkiä muistan tytön rantakalliolla
    ja meren
tyttö kirjoittaa runoa muistikirjaansa
sanat saavat merkityksen
luovat lohtua

merikin muistaa tytön ja runon
    meri muistaa menneet kesät
    lokkien kaartelut
    auringon nousut ja laskut

meri muistaa myös
    hukkuneet pakolaiset
    muoviroskan
    ympäristömyrkyt

itse olin ne jo unohtanut

    *

Päiväkävelyllä ajatukset harhailevat

Aurinko!  meren läsnäolon tunne
Eiranrantaa Kaivopuistoon
talvi takana

äkkiä tajuntaan leikkaa ääni

Lokit!  ne ovat täällä taas
siivet viipaloivat ilmaa
sirpaloivat taivaan
lensivät aiemmista kesistä

Meri!  varhaisen aamun raukeus
hetken olin muualla
keskikesän kalliorannalla

    *

Sydänyö meri ja täysikuu
vastustamaton kolminaisuus
kaipuun elementit
johdanto hulluuteen
    kerran kuukaudessa

    *

Kaikki mitä tapahtuu
tapahtuu ilman että liikautan sormeakaan
    olen joutomies
    tarpeeton kuin mauri tehtävänsä jälkeen

tunnen vahingoniloa
katsoessani Hernesaaren ja Hietalahden
    vanhoja nostureita
    useimmat täysin tarpeettomia

ehkä sittenkin myötätuntoa
ollaan samassa veneessä
    meren rannalla
    ei merellä missä tapahtuu.

    *

Oranssi
syntyy pimeästä
heijastuu pakenevista yöpilvistä
veden pintaan
uusi päivä on nousemassa meren takaa
 
hetken mentyä
aurinko
sulattaa taivaalla hehkuvat värit

pilvet haihtuvat
meri kylpee valossa
Välimeren paahteessa

    

 

  

(Useimmat runot löytyvät kirjasta "Sanoitettuja kuvia" BoD 2020)

 

The Down Walkers

    Sain käsiini kaksi sivua Blues News -lehdestä numero 5/2021 (kiitos Raine Rahmel).  Sivuilla on perin ansiokas Petri Lahden kirjoittama juttu The Down Walkers -yhtyeestä!  Kyllä vaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, olihan yhtyeen hajoamisesta lehden ilmestyessä kulunut jo 55 vuotta.  Blues News -lehteen pääsy on Down Walkersille postuumisti tullut arvostus.  Tuntuu kuin oltaisiin päästy osaksi suurta perhettä, perhettä johon kuuluu niin huippumuusikoita ja -yhtyeitä kuin myös DW:n kaltaisia ns. kellaribändejä jotka puurtamisellaan ovat olleet mukana rakentamassa pohjaa nykyiselle muusiikin tekemiselle.  
 
    Tässä on lehden esittely Blues Newsin omin sanoin:

    ”Blues News on vuonna 1968 perustettu blues- ja juurimusiikkiin erikoistunut asiantuntijajulkaisu. Lehteä ilmestyy kuusi numeroa vuodessa ja sen voi hankkia joko tilaamalla suoraan yhdistykseltä hintaan (42 euroa / vuosi) tai hankkimalla irtonumeroita valikoiduista myyntipisteistä kautta maan.
    Vuonna 1968 perustettu Blues News (BN) on Suomen ensimmäinen ja maailman toiseksi vanhin yhä ilmestyvä blues- ja juurimusiikkiin keskittynyt painotuote. Lehden toimialaan kuuluu kaikenlainen juurimusiikki bluesista rhythm’n’bluesiin, souliin ja gospeliin sekä 1950-luvun rock’n’rollista kantriin ja bluegrassiin. BN-lehteä julkaisee Finnish Blues Society ry.
    BN-lehdessä on vakiokolumneja, uutispalstoja, laajoja artikkeleita artisteista, yhtyeistä ja musiikki-ilmiöistä sekä runsaasti monipuolisia levy-, tapahtuma- ja kirja-arvioita. Lehteä tehdään harrastevoimin, mutta asiantuntijapohjalta.”

https://www.bluesnews.fi/blues-news-lehti/

 

    Ja tässä ovat ne sivut joilla juttu ilmestyi: 

    (Kuvaa klikkaamalla saat sen suuremmaksi, mutta jos et pysty katsomaan kuvia riittävällä suurennoksella ja jos juttu kiinnostaa, voi Blues News -lehden sivuilta tilata myös irtonumeroita.)   

 

 

 Kiitos Blues News ja Petri Lahti!

 

 

Unien virtuaalitodellisuus

   

    Unet ja unimaailma.  Se toinen maailma joka päiväsaikaan on tuossa käden ulottuvilla, mutta jota et millään tavoita.  Vuosien mittaan niistä kuitenkin on joitakin palasia säilynyt niin että niistä voi muodostaa pieniä kokonaisuuksia.  On paikkoja – metsiä, mäkiä, polkuja, teitä, katuja, taloja, huoneita, kyliä ja kaupunkeja.  Niistä muotoutuu tiloja, maailmoja, joissa tapahtuu monenlaisia toimintoja ja asioita, joissa itse on osa toimintaa tai vain sivusta seuraamassa tapahtumia.  Siellä voi luontevasti seurustella kuolleiden omaistensa ja ystäviensä kanssa.  Niihin voi jopa päästä uudelleen, useita kertojakin.

    Toisinaan tapahtuu niin, että on tosissaan mietittävä josko näin on oikeasti joskus tapahtunut.  Unimaailma ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, hämmentävät muistia.  Unimaailma on ikäänkuin virtuaalitodellisuutta ilman päähän pantava häkkyrää ja silmille sovitettavia laseja.

    On ihmisiä jotka sanovat valveilla ollessaan nähneensä enkeleitä tai ainakin kokeneensa heidän läsnäolonsa.  Itselläni ei ole enkelikokemuksia vaikka joitakin selittämättömiä asioita olenkin muutaman kerran kokenut.  Jotkut ovat kohdanneet tuonen maille siirtyneitä omaisiaan, toiset jopa kummituksia ja aaveita.  Eikö tässäkin ole kyseessä eräänlainen virtuaalitodellisuus?

  
    Viime vuosikymmeninä tiede on kehittynyt käsittämätöntä vauhtia.  Tutkijat tekevät työtä mitä kummallisimmilta tuntuvien tutkimusten kimpussa.  Tiede on selittänyt maailmamme aiemmin käsittämättömiltä tuntuneet asiat läpi ja puhki.  Vieläpä niin että aivan tavallisetkin tallaajat törmäävät näihin tutkimusten tuloksiin ja ainakin osittain jopa ymmärtävät niistä jotakin.  Elämme maailmassa jossa tiede selittää kaiken.

 

    Toisin oli vaikkapa keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin.  Siihen aikaan valtaosa ihmisistä eli maailmassa jonka tapahtumista piti itse ottaa selvää ja ymmärtää niitä parhaan kykynsä mukaan.  Silloin ihmisillä oli monenlaisia kokemuksia ns. henkimaailman asioista kuten vaikkapa enkeleistä, maahisista, kummituksista, noituudesta ja muusta sellaisesta mitä nykyään kohtaavat vain jotkut ihmisistä.  Svend Brinkmannin kirjassa Mitä on olla ihminen? törmäsin ajatukseen (en muista oliko omansa vai muualta lainattu):  ”muinoin ihmiset tiesivät mitä näkivät - nykyään ihmiset näkevät mitä tietävät”.

  
    Ehkäpä osalla nykyihmisistä on säilynyt sellainen herkkyyden alue jota kaiken selittävä tiede ei ole pystynyt ”turmelenaan”.  Onko tiede tukahduttanut ihmisiltä omakohtaisen havainnoinnin, katselemmeko ja ymmärrämmekö maailmaa pelkästään tieteenselittämän suotimen läpi?  Voihan se olla tietysti hyväkin näin, mutta toisaalta…  
    
    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pörriäispuisto valmistuu

    

    Syksyllä istutin Pörriäispuistoon viimeisiä puita ja pensaita, tasoittelin loppuja monttuja ja kylvin uusille poluille nurmikkoa.  Kolmena kesänä olen raivannut mökin takaosan ryteikköä.  Kaivanut kymmeniä kiviä ja lukuisia kantoja.  Kolmena kesänä olen tilannut ison autokuormallisen multaa ja kärrännyt sen kottikärryllä tulevan Pörriäispuiston alueelle.  
    Pörriäispuisto rajoittuu erittäin kiviseen ojaan jonka takana on kesantona olevaa peltoa.  Puisto on jaettu pienillä poluilla eri lohkoihin.  Mutamissa lohkoissa saavat siellä olleet kasvit jatkaa kaikessa rauhassa eloaan.  Joihinkin olen kylvänyt puna- ja valkoapilaa.  Alkuperäisiä puita, kuten muutama kuusi, yksi komea mänty, varmaan satavuotias haapa, jokunen pihlaja, vaahtera, koivu ja leppä jäi alueelle sopiviin paikkoihin.  Uusia tulokkaita istutin vähitellen; paikkansa löysivät kolme lehmusta, saarni, valkopyökki, pari tammea, jalava, mongolian vaahtera sekä puumaiseksi kasvava pähkinäpensas.  Havupuista uusia tulokkaita ovat lehtikuusi ja Douglasinkuusi.
    Keskelle aluetta nousi reilun 20 neliön kokoinen kumpu johonka kasvaa perhosniitty.  Alueella rehottaa runsaasti maitohorsmaa, mesiangervoa ja suo-ohdakkeita.  Nämä kaikki tarjoavat herkkuja pörriäisille ja perhosille.  Pihan puolella pörriäisten ravintoa tarjoilevat omenapuut, luumupuu, marjapensaat, karhunvatukat ja aroniat.  Niin ja tietysti koristepensaat ja kukkaistutukset.

    Syksyn piti alkaa lepuuttaa kroppaani kesän rasituksista.  
    Lokakuun puolivälissä mökkinaapurin takana olevan metsän omistaja parturoi koko metsän paljaaksi.  Kauhistelimme naapurin kanssa näkymää ja totesimme että aukean laidassa olevista meidän puolella kasvavista puista ainakin neljä isoa kuusta on suuressa vaarassa kaatua kun tuuli pääsee puhaltamaan pitkin aukeaa.  Päätettiin tilata metsuri kaatamaan kuuset, naapuri saisi niistä polttopuiksi kolme ja minä hoitelisin yhden.  Kaikki ei käy aina suunnitelmien mukaan, ennen metsurin tuloa tuuli yltyi pariksi päiväksi melko tuimaksi ja kaksi kuusista kaatui.  Onneksi juuri siihen suuntaan mihinkä oli tarkoituskin ne kaataa.

    Siitä alkoikin sitten varsinainen savotta.  Minulle osalleni lankesi sen yhden lisäksi vielä puolikas toisestakin kuusesta.  Ensin karsiminen ja pätkiminen sopivan mittaisiksi pölkyiksi.  Pölkyt piti kantaa ryteikössä sellaiseen paikkaan josta ne sai kottikärryyn ja työnnetyksi puuvajan vierelle.  Oksat oli vedettävä tontin toiselle laidalle poltettavaksi.  Tähän vaiheeseen kului viisi päivää.  Seuraavaksi klapikoneella pölkyt klapeiksi ja pinoon.  Siihen meni seuraavat viisi päivää.  Lopuksi vielä kolme päivää oksien ja muiden risujen polttoa.
    Täytyy tuynnustaa että vanha mies oli kovilla.  Jalat ja kädet kramppasivat iltaisin ja selkä ilmaisi tyytymättömyyttään.  Voimien lisäksi myös tasapainoaisti näyttää hiipuneen, muutaman kerran löysin itseni turvallaan ryteikössä.  Pakko myöntää että ikä tekee tehtäväänsä tunnollisesti.  Onneksi Pörriäispuisto on enää kevyempiä töitä vaille valmis.

 

    On mennyt vuosi siitä kun sain viimeksi jotain kirjoitetuksi, luettu on sitäkin uutterammin.  Noiden kahden julkaisemani kirjan jälkeen tiedän miltä itsensä julkinen häpäiseminen tuntuu.  Hiljaisuus on painostavampaa kuin negatiivinen palaute, se vie voimat, lamaannuttaa.  Kiitos kuitenkin niille muutamille palautteen antajille varsinkin kun ne vielä olivat ihan kannustavia.  Joka tapauksessa päätin laittaa valokuvani ja itseni vielä kertaalleen julkisesti näytille.  Parvigalleriassa esillä oleva näyttelyni oli tarkoitus toteuttaa jo vuonna 2017 mutta galleria oli niin varattu että luovuin ajatuksesta.  Sitten jostakin sain päähäni että teenpä nistä kuvista ja teksteistä kirjan (joka ilmestyikin vuosi sitten).  Kun noita kuvia oli jo valmiiksi tehty, osa raameissakin, ja galleriasta löytyi vapaa kuukausi niin eikun siitä vaan.  Tulee mitä tulee.

    Pörriäispuistoon palataan vielä jatkossa, mutta nyt on sopiva hetki käydä katsomassa 

”Sanoitettuja kuvia” näyttelyä.

Aikanaan kaikki päättyy hyvin

    Vuodet eivät ole veljiä keskenään.  Joillekin vuosi on edellisistä poiketen tuonut isojakin muutoksia niin hyvässä kuin pahassakin.  Toki monet asiat jolkottavat samoja polkuja kuin monesti ennenkin.  Hengissä ainakin ollaan selvitty.

    Omakohtaisesti on tullut koettua vuoden aikana monenlaisia tuntemuksia.  Keväällä, koronan alkaessa vyöryä päälle ja iskiessä oikein avokämmenellä, olimme Espanjassa.  Siellä tuli koettua miltä tuntuu oikea ulkonaliikkumiskielto espanjalaisittain ja elämä hotellin vankina.  Paniikin tunnetta lisäsi se että lentoja alettiin peruuttaa, omakin paluulento lähti alta.  Lisäksi tuli määräys että kaikkien hotellien täytyi heittää asukkaansa pellolle ja sulkea ovensa 22.3.  Kuin ihmeen kaupalla saimme juuri tuolle sunnuntaille paikat Finnairin järjestämille ylimääräisille lennoille.  Kotona sitten olimme kuuliaisesti kaksi viikkoa täydellisessä karanteenissa kohtaamatta muita ihmisiä.

    Kesällä oli helpompaa kuten kaikilla muillakin.  Mökillä riitti puuhastelua ja se antoi tarvittavaa vaihtelua.  Saattoi tavata lapsia ja heidän lapsiaan kuten myös ystäviä.  Kesä ei oikein poikennut aikaisemmista kesistä.

    Syksyn edetessä alkoi elonpiiri ympärillä jälleen kaventua.  Tapaamiset onnistuivat skypellä ja puhelimella.  Jäi paljon aikaa käytettäväksi lukemiseen ja kirjoittamiseen.  Syksyn aikana tuli luettua toistakymmentä kirjaa; niin Markus Leikolaa, Venla Saaloa ja Jhumpa Lahiria kuin myös Taija Tuomista ja Natalie Goldbergiä.  

    Kirjoittamiseen jäi sen verran aikaa että sain jo elokuulla valmiiksi kirjan johon raavin tapahtumia elämäni varrelta.  Nyt ihan ennen joulua valmistui toinen kirja joka pitää sisällään valokuvia ja proosarunon kaltaisia tekstejä.  

    Jos elämä olisi rullannut kuten aiemminkin ”normaaliaikoina”, siis ilman koronan tuomia rajoituksia, en varmaankaan olisi samalla intensiteetillä pystynyt keskittymään lukemiseen ja kirjoittamiseen.  Tämä ainakin täytyy laskea plussan puolelle kohta päättyvänä vuonna.  Miinukselle menee ilman muuta fyysisen kunnon ylläpitäminen, kuntosalin olen jättänyt väliin alkusyksystä vapaaehtoisesti ja nythän se onkin suljettu toistaiseksi.  Väliin on jäänyt myös keilaus ja nyt vielä bocciakin.

    Muutosta elämään ei ole näkyvissä aivan kosketusetäisyydellä.  Nyt vaan odotellaan josko kesä toisi ainakin osittaista helpotusta koronan osalta.  On luotettava että aikanaan kaikki päättyy hyvin. 

 

 Hyvää ja onnellista alkavaa vuotta 2021.

Kotona taas

 

    Olen taas somerolaisena Somerolla. Paluumuuttajana synnyinseudullani viidenkymmenenneljän vuoden jälkeen.  Muutin perheen mukana Somerolta keskikoulun käytyäni vuonna 1963 ja palasin 2017.  

    Aluksi yritin tavoittaa Somerosta ja somerolaisuudesta jotakin sellaista lapsuudesta muistiin painunutta, josta ei oikein meinannut saada otetta. Tunnetta – mielentilaa.  Kävelin vanhoja tuttuja teitä, oikaisin aivan uusien katujen kautta.  Kaikki tuntui tutulta ja samalla vaikutti vieraalta.  Vanhojen rakennusten tilalle on noussut uusia.  Vanhojen ikäluokkien tilalle on noussut uusia.
 
    Kaipasin Rostin taloa jonne muutimme Kivisojalta?  Entä missä on saha, missä teurastamo, missä meijeri?  Missä on Sokama, missä Teboil?  Entä missä on Yhteiskoulu ja Anni Halme?  Missä Olavi Virtasen valokuvaamo?

    Vanha Seurakuntatalo on sentään paikallaan kirkon kupeessa, samoin Kirkonkoulu.  Linja-autoasema on hiljennyt, apteekki muuttunut Kroppilaksi.  Isän rakentama kotitalo Heikintiellä on saanut laajennuksen kylkeensä.

    Häme on vaihtunut Varsinais-Suomeksi.

    Maailma muuttuu. Itseni tunnen silti yhä hämäläiseksi ja somerolaiseksi. Täällä ovat esivanhempani asustaneet ainakin jo vuodesta 1781 lähtien.  Syvällä ovat saappaani Someron savessa. Ympyrä on sulkeutunut, tunnen olevani taas kotona.

    Se on hyvä tunne tuo kotona olemisen tunne.  Se on olotila jossa ei ole  lähtemiseen pakottavaa tunnetta, tarvetta.  Elämä soljuu eteenpäin vaikka näennäisesti pysyykin aloillaan.  Voi rakentaa osin paljonkin muuttuneesta lapsuuden kotiseudusta itselleen sopivan mielenmaiseman.  Asetella omat pienet ympyränsä niin että pysyvät mieleisessä järjestyksessä.

    Olen etsinyt ympyröilleni paikkaa hämäläisellä rauhallisuudella.  Olen saanut uudelleen yhteyden muutamiin koulukavereihin.  Eläkeläisillä on täällä runsaasti harrastusryhmiä joihin olen muutamiin tuppautunut mukaan.  Lieneekö ympäristöllä vaikutuksensa että parin vuoden laiskemman kauden jälkeen olen löytänyt taas hienoista intoa valokuvaukseen, ja ennen kaikkea jumissa ollut kirjoittaminen on saanut uutta puhtia.  Kesän aikana sain viimeinkin valmiiksi kirjan johon olen koonnut elämääni lapsiani sekä heidän lapsiaan varten.  Sen lisäksi sain muutama päivä sitten valmiiksi toisen kirjan jossa olen sitonut yhteen valokuvaa ja sanoja: Sanoitettuja kuvia.

https://waarin-vinkkeli.blogspot.com/p/sanoitettuja-kuvia-kuvitettuja-sanoja.html

    Ei kai voi muuta sanoa kuin että Somero on ihan hyvä paikka asua ja elää.  Täältä löytyvät lapsuuden mansikkapaikat!

 

 

 

Laulu suuresta kaipuusta

   

    Kun puhutaan Somerosta/somerolaisista ja musiikista, puhutaan yleensä ja enimmäkseen Unto Monosesta, Rauli Somerjoesta ja M. A. Nummisesta.  Heistä kukin edustaa musiikillaan genrejä joilla kaikilla on ollut omat, hyvinkin paljon toisistaan poikkeavat kuulijansa ja faninsa.  60- ja 70-luvuilla Unton tangokansa ja Raulin rokkikansa eivät juurikaan samoissa tanssipaikoissa kohdanneet.  M.A. puolestaan on aina ollut omassa  erityisessä ominaisuudessaan omalaatuinen poikkitaiteellinen ilmiönsä jota on vaikea luontevasti sijoittaa mihinkään vain yhteen genreen.  

    Tämän päivän Somerolla nämä kolme persoonaa on kylläkin saatu istumaan ja keskustelemaan saman kuvitteellisen pyöreän pöydän ympärille.  Näin on tapahtunut muun muassa Esakallion näyttämöllä.  Somerolaisten mielenlaatuun sopiva musiikkimakukin on muuttunut niin että on luontevaa nauttia näiden herrojen musiikista samoissa tilaisuuksissa.  Hyvä näin.

    Yksi olennaisen tärkeä henkilö kuitenkin puuttuu porukasta:  Arto Koskinen.  Hänen musiikilliset ansionsa ja tuotantonsa oikeuttavat kiistatta omaan tuoliin tämän pyöreän pöydän äärellä.  Hänet on aivan liian helposti ja liian usein unohdettu kun somerolaisesta musiikkikulttuurista puhutaan.  Tämän selittää tietysti ainakin osittain se, että hänen edustamansa musiikin genre ei kuulu siihen joka soi päivittäin radion soittolistoilla ja jota löytyy jokakodin levyhyllystä.

    Minulla on ollut kunnia kuluttaa koulun pulpetteja samalla luokalla Rauli Somerjoen kanssa Hirsjärven kansakoulussa, ja sen jälkeen Arto Koskisen kanssa samalla luokalla Someron Yhteiskoulussa.  Rauli ei koulun ajalta sen kummemmin jäänyt mieleen mutta Arton kanssa kehittyi kaveruus jossa yhtenä tärkeänä osana oli musiikki – nimenomaan jazz.  Tuohon aikaan Mauri Numminen kuului niihin isompiin poikiin jotka touhusivat soittopuuhissa ja joita tietysti katsottiin ihaillen niska kenossa yläviistoon.  Keskikoulun jälkeen perheemme muutti Espooseen ja minun yhteydenpitoni Artoon jäi viiden vuosikymmenen ajaksi.

    Toki somerolaisten tekemisiä musiikin parissa tuli seurattua aktiivisesti.  Suomen talvisota oli kokoonpano johon heitä kuului useampiakin.  Raulin Fiilaten ja höyläten jälkeen hankin tietysti kaikki hänen levynsä ja M. A:lta tuli uusrahvaanomaista, Herra Huuta ja mitä kaikkea sitä olikaan.  Mutta Artosta ei sitten oikein mitään kuulunutkaan vuosikausiin.


    Kunnes sitten huhtikuussa 1980 HS:ssa oli juttu otsikolla ”Mamba Koskinen tulee taas”.  Siitä kävi ilmi että Arto oli opiskellut Intiassa musiikkia neljän vuoden ajan ja nyt koonnut yhtyeen The Middle-Earth Band joka oli vuoden alussa levyttänyt LP:n nimeltä The Thoughtfull Bride.  Levyllä soittivat Arton lisäksi suuresti arvostamani Pekka Pöyry, Make Lievonen ja Jukka Wasama, somerolaisia edustivat Raimo Lyly ja Tommi Parko.  Pitihän tuo levy heti hankkia.  Takakannen täytti laaja englannin kielellä tehty selostus kappaleista, millaisiin intialaisen musiikin muotoihin niiden rakenne perustuu.  Tuo teoria ei oikein mennyt minulle perille mutta itse musiikki kyllä puhutteli vahvasti muutaman kuuntelun jälkeen.


    Kului taas vuosia kunnes heinäkuussa 1988 HS:ssa oli taas asiaa Artosta otsikolla ”Maailmanmusiikin yksinäiset sudet”.  Siinä kerrottiin miten Arto Koskinen ja Samppa Salmi ovat yhdessä kehittäneet kokonaisvaltaista musiikkikäsitystään.  He olivat perustaneet yhtyeen Karuna, jonka musiikkia he kuvailivat eurooppalaisen polyfonian, aasialaisen melodiikan sekä afroamerikkalaisen rytmin ja harmonian synteesillä.
    1990 Karuna julkaisi levyn nimeltä Space For Truth.  Levyn musiikki perustui pohjoisintialaiseen melodiikkaan johon lisättiin eurooppalainen harmonia sekä afroamerikkalaiset improvisaatiot.  Kaiken kaikkiaan todella hieno kokoelma.  Arton lisäksi levyllä soittivat Samppa Salmi, Jari Hongisto, Sami Hurmerinta, Eeva Koskinen, Pentti Lahti, Eero Mieho, Soile Pohjasniemi, Timo Pyhälä sekä Luis Ramirez.  


    Arto tavoittaa vihdoin 1990-luvun alkupuolella polyfonisen sävellysmetodin ja seuraavien vuosien aikana syntyy seitsemän pianosävellystä joista syntyy Fuga Indiana -niminen kokonaisuus.  Tämä kokonaisuus esitettiin Helsingin juhlaviikoilla 2003 Joonas Ahosen tulkitsemana.  Fuga Indiana julkaistiin levynä Arton itsensä soittamana vuonna 2005, ja hän pitää teosta edelleen pääteoksenaan.


    Nyt oli tullut aika syventyä persialaisen vokaalimusiikin sekä runouden ja musiikin keskinäisen suhteen opiskeluun ja tutkimiseen.  Syntyi laulusarja Rabintrah Tagoren, Jalaluddin Rumin, Juan Ramon Jimenezin sekä Niilo Rauhalan runoihin.  Tämän laulusarjan, Laulu suuresta kaipuusta, kantaesitys oli 2010 Someron Seurakuntakeskuksessa.  Laulujen tulkitsijaksi Arto oli löytänyt Sanna Pietiäisen jonka puhdas, kaunis ja turhista maneereista vapaa lauluääni sopivat Arton sävellyksiin.  Arto säesti pianolla Sanna Pietiäistä.

    2012 oli samassa paikassa toinen kantaesitys samalla kaksikolla.  Arto oli säveltänyt laulusarjan Kuolematon kevät joka koostui Saima Harmajan runoista.  Tämä laulusarja esitettiin myös Saima Harmajan 100-vuotis juhlatilaisuudessa keväällä 2013 Helsingisssä  Balderin salissa.
 
    Tätä tilaisuutta pääsin itsekin seuraamaan, olin lopultakin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä Artoon.  En ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset.  Oman selvästi aistittavan mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Aasiasta.  Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa.  Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit.  Illan anti oli vaikuttava!  Tämän illan jälkeen olemme Arton kanssa taas pitäneet yhteyttä ja tavanneet useinkin nyt varsinkin takaisin Somerolle muuttoni jälkeen.

 

Kuvassa olemme Arton kanssa vanhan koulumme Someron Yhteiskoulun pihalla keväällä 2013.  Seuraavana vuonna tämä arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema ja vuonna 1957 valmistunut rakennus purettiin uuden uljaan koulurakennuksen tieltä.

 

    Laulusarjat Laulu suuresta kaipuusta ja Kuolematon kevät nauhoitettiin Someron Seurakuntatalolla 22.7.2012.

  

    Tämän jälkeen käynnistyi pitkä ja ajoittain rankka projekti jonka lopputulos on nyt kädessäni: Arton neljäs levy CD:n muodossa.

    Arto sävelsi vielä kaksi Tagoren runoa sarjaan Laulu suuresta kaipuusta niin että niitä oli nyt yhteensä seitsemän.  Viisi näistä runoista on myös Arton suomentamia.  Sitten alkoi sävellysten sovitustyö orkesteria varten.  Hän päätti tehdä levyn omakustanteena jotta saisi sen lopputulokseltaan juuri haluamakseen.  Tämä toteutustapa vaati paljon työtä, aikaa ja hermoja: studion ja muusikoiden aikataulujen sovittamista, äänityksen laadun valvomista, mixauksen toteuttaminen ja vielä lopuksi levykannen suunnittelu ja painatus.  Vasta kaiken tämän jälkeen oli valmis levy kädessä!

    Lopputuloksesta, Laulu suuresta kaipuusta, Arto itse kertoo näin:

”Näiden laulujen tekstit valikoituivat sävellettäviksi, koska ne ovat korkeatasoista runoutta ja siksi että niissä on puhe syvistä yleisinhimillisistä tunteista. Rakkaus ja kaipaus, yhdessäolon autuus ja erossaolon tuska ovat keskeisiä runouden teemoja ja laulujen aiheita kautta maailman. Näillä tunteilla ja niiden taiteellisella ilmaisulla on monia tasoja, vivahteita ja syvyysasteita. Rakkaudella ja kaipuulla on fyysinen, romanttinen, henkinen ja uskonnollinen ulottuvuutensa. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä, että runollisessa ja musiikillisessa ilmaisussa näiden tunteiden syvyysaspekti ei pääse unohtumaan ja siksi halusin säveltää juuri tällaisia tekstejä.”

 

    Olen kuunnellut tätä levyä nyt ainakin yli kaksikymmentä kertaa.  Se lähti avautumaan vähitellen, joka kuuntelulla se vei yhä vastustamattomammin mukanaan.  En osaa mainita yhtä laulua joka nousisi yli muiden – yhtenä päivänä se on Muukalainen, toisena mahdollisesti Ruokohuilun valitus, Viimeinen matka tai hurjaan vauhtiin yltävä Oletko ulkona tänä myrsky-yönä.  Tai sitten se voi myös olla Sinä olet taivas, Kun tulivat illan viileät tuoksut tai Sinä teit minut rajattomaksi.  

    Levyn nimi Laulu suuresta kaipuusta kuvaa mielestäni hyvin musiikin sisältöä.  Se on tuo kaipuu (Sehnsucht), josta olen kirjoittanut aiemminkin parissa postauksessa (Heimat-sarjan sekä Pina Bauschin yhteydessä).  Vaikka kaikki muut inhimilliset tunteet vaihtelevat, kaipuu on sellainen jossain syvällä oleva määrittämätön tunne, pohjavire.  Kaipuu ei kohdistu mihinkään tiettyyn paikkaan tai hetkeen, se on jotain sellaista mistä ei oikein saa otetta.  Näissä lauluissa se on vahvasti mukana.

    Sanoisin että tämä levy on kuin kokoelma hiottuja timantteja jollaisia voi syntyä vain kun runo ja sävel sulautuvat yhdeksi taitajien käsissä.  Tällä levyllä kiteytyy mielestäni koko Arton aiempi tuotanto, kaikki aiemmat sävellykset ovat polku tähän Lauluun suuresta kaipuusta.  Ei kuitenkaan pidä kuvitella että tämä olisi päätepiste, että tässä olisi kaikki.  Arton tuntien olen varma että taas löytyy jotain uutta, luovuus on ominaisuus josta on vaikea päästä irti.  Odotan innolla josko klavikordi olisi mukana uuden luomisessa?

    Levyllä mukana olevat muusikot:
Sanna Pietiäinen (laulu) – Arto Koskinen (piano, syntetisaattori) – Lotta Laaksonen (viulu) – Jussi Suonikko (alttoviulu) – Serafiina Kämi (huilu) – Markus Ketola (rummut) – Hannu Mattila (kitara) – Timo Pyhälä (kontrabasso) – Esko Takku (pasuuna, bassopasuuna) – Tom Käldström (kitara) – Raimo Lyly (12-kielinen kitara) – Topi Ilmonen (sähkökitara) – Arttu Aalto (rummut) – Kari Laaksonen (perkussio).

 

 
    Levystä on otettu rajoitettu painos, levyä voi tiedustella: artotapio.k@gmail.com



    Spotify on myös hyvä kanava kuunnella Arto Koskista, sieltä löytyy ainakin seuraavat kokoelmat:

• The Middle-Earth Band: The Thoughtful Bride
• Karuna: Space for Truth
• Arto Koskinen: Fuga Indiana
• Arto Koskinen: Laulu suuresta kaipuusta
• Arto Koskinen Trio: Shiva Nataraja

    Jos mieluummin kuuntelet YouTubesta, olen kerännyt sinne soittolistan jolta ne kaikki myös löytyvät.  Soittolistan löydät klikkaamalla tästä.

    Aiempaan postaukseeni jossa kerron Arto Koskisesta pääset klikkaamalla tästä.

Se mikä oli ennen, ja mikä on nyt

    Lähtiessäni 27. helmikuuta kohti Espanjaa, maailmassa oli päällimmäisiä murheita ilmastonmuutos, ilmastoahdistus.  Oli ihmisiä jotka jotka pitivät ilmastonmuutosta huijauksena tai ainakin sen mukanaan tuomia uhkakuvia runsaasti ylimitoitetuilta.  Oli ihmisiä jotka yrittivät saada ihmiskuntaa huomaamaan tekojensa seuraukset ja toimimaan muutoksen puolesta.  Paljon puhetta, vähän tekoja,  
    Maailmantalous sakkasi öljyvaltioiden yhteisrintaman hajottua, Trumpin asettaessa talouspakotteita ja yleisen epävarmuuden saadessa tilaa markkinoilla.
    Suomessakin oli havaittu 1 koronaviruksen aiheuttama sairastuminen, mutta viruksen liikkeet oli pystytty tarkkaan määrittelemään.

    Palasin 22. maaliskuuta (kaksi viikkoa etuajassa) Espanjasta Finnairin järjestämällä evakuointilennolla Suomeen.  Maailma oli muuttunut 25 päivässä.  Kaikki se mikä oli ennen uutisotsikoissa ja ihmisten puheissa, oli menettänyt tyystin painoarvonsa.  Ihmiskunnan uhkana on nyt COVID-19.  Paljon puhetta, onneksi myös paljon tekoja.

    COVID-19 on repinyt palasiksi totutun toimintaympäristömme, toimintatapamme ja ajatusmallimme.  Kaikki tuttu ja turvallinen on hetkessä hävinnyt, tilalla on epätietoisuus tulevasta.  Epätietoisuus kasvaa päivä päivältä, epätietoisuuden myötä myös huoli niin omasta kuin lähimmäistemme kohtaloista.  Yhteisymmärryksessä asetamme normaalia ja  totuttua elämää rajoittavia toimenpiteitä.   

    COVID-19 tulee jokaisen ihmisen iholle, se ei valikoi kohteitaan.  Se koskettaa minua ja sinua, se vaarantaa ihmisten elämää.  Se yltää ennen pitkää luultavasti joka puolelle planeettaamme.
    Ilmastonmuutos oli paljon kaukaisempi asia eikä se ollut samanlainen uhka maapallon kaikille kolkille.  Eikä ilmastonmuutos ollut niin henkilökohtainen, koska se vaikuttaisi vasta seuraaville sukupolville eikä silloinkaan ehkä omilla kulmilla kovin ankarasti.
    Näinkö me oikeasti ajatellaan?

    Maailma on nyt joka tapauksessa rikki.  Valtioissa on käytössä hätätilalakeja ja pakkotoimia.  Osa ihmisistä hamstraa kuoleman pelossa mitä ihmeellisimpiä asioita, osa uskoo edelleen olevansa kuolemattomia ja elävät kuten ennenkin.  Suurin osa yrittää sopeutua määrättyihin rajoituksiin ja elää niiden puitteissa mahdollimman normaalia elämää.  Mutta mikään ei ole ennallaan COVID-19 hellittäessä otteensa.  Monet asiat toki palaavat vähitellen samantapaisiksi kuin ennenkin ja elämä jatkuu.  Mutta uusia tuntemattomia uhkia virusten muodossa ilmaantuu tulevaisuudessakin.  Ennen niiden ilmaantumista olisi ihmiskunnalla varmaan sopiva hetki keskittyä torjumaan jo tiedostettuja uhkia.  Ilmastonmuutos tulee olemaan pysyvä, se ei ole muutamassa kuukaudessa ohi.  Elämäntapamme tulee joka tapauksessa muuttumaan - miksi emme muuttaisi sitä itse?

   

Kovia aikoja, poikkeuksellisia toimia

   Alkuperäinen paluulentomme Suomeen oli 6.4.  Hallitus kehotti kaikkia suomalaisia palaamaan heti kotiin!  No niinpä minäkin sitten etsin ja löysin siedettävän hintaisen paluulennon Malgasta Lontoon kautta Helsinkiin. Tein muutoksen 6.4 lentoon ensi maanantaiksi.  Kaikki sujui hienosti, rahat napattiin Visalta ja matkustusasikirjat kilahtivat sähköpostiin.  Samassa näytölle pamahti ilmoitus että yksi tai useampia lentoja on peruttu.  Se tarkoitti Malaga - Lontoo osuutta. Huonoa tuuria ajattelin, painoin "tee uusi varaus" ja koska seuraavillekin päiville Norwegian tarjosi samoja lentoja tei uuden varauksen tiistaille. Taas kaikki sujui normaalisti, varasin istumapaikat ja matkavarat sekä vahvistin tiedot.  Varaus hyväksyttiin ja matkustusasiakirjat tupsahtivat postilaatikkoon. Ja taas heti sen jälkeen näytölle ilmoitus että lento on peruttu. Norwegian myi peruttuja lentoja ja niitä oli siinä useammalle päivälle. Valittavana oli taas "tee uusi varaus" tai "peruuta ja pyydä rahat takaisin". En enää yrittänyt uutta varausta koska päivät alkoivat olla jo lähellä alkuperäistä varausta.  Painoin siis "peruuta ....." -vaihtoehtoa jotta saisin turhaan veloitetut rahat takaisin Visalle.

   Satuin sitten vilkaisemaan "omat lennot" sivua todetakseni että minulla ei ollut enää mitään paluulentoa!!!   Perhana!  Löysin asiakaspalvelun puhelinnumeron Suomeen ja soitin siihen. Vastattiin että suomeksi palvellaan vain arkisin 8 - 16 ja että puhelu siirtyy englanninkieliseen palveluun. No sieltä automaatti vastasi että suuren ruuhkan vuoksi palvellaan vain niitä joiden lento  on kolmen päivän sisällä ja kaikenlisäksi puhelu napsastiin siinä kohtaa poikki.  No tuskin minä englanniksi olisin puhelusta selvinnytkään. Seuraava yö meni valvoessa ja pohtiessa tulevaa aikaa poikkeustilaisessa Espanjassa ilman minkäänlaista paluulentoa.

   Aamulla sitten ryhdyin jonottamaan suomenkieliseen asiakaspalveluun.  Sieltä vasrattiin jo kymmenen minuutin kuluttua.  Yritin tuottaa yskän ja kurkkukivun raspittamasta kurkustani jotenkin kuuluvaa ja ymmärrettävää puhetta vaikka sattuin pirusti. Asiakaspalvelija sanoi että ei ole tullut mitään tietoa heille että järjestelmässä olisi joku sellainen vika että se myisi lippuja perutuille lennoille, kyllä heillä siit olisi tullut tieto!  Epäili että käyttämässäni selaimessa olisi joku vika. Lupasi kuitenkin varmistaa että saan niistä rahat takaisin.  Mutta sitten siihen isoon ongelmaan että alkuperäinen paluulentoni oli hävinnyt.  Joo, ei täällä näy mitään paluulentoa, totesi asiakspalvelija.  Vakuutin että olin tilannut ja maksanut lennot jo syyskuussa ja että minulla on tässä edessäni matkustusasiakirjat paperille tulostettuna. Hetken vanhoja tietoja selailtuaan hän totesi että joo, kyllä täällä on sellainen ollut mutt olen sen itse peruuttanut!!  Mitä!  Joo silloin kun olin yrittänyt uutta varausta ja sille sivulle oli tullut jostain syystä ilmoitus perutusta lennosta ja olin painanut sitä "peruuta....."-näppäintä niin se kuulemma peruuttaa sen alkuperäisen lennon vaikka sillä sivulla oli ainoastaan sen ostamani perutun lennon tiedot!

   No mutta mitäs nyt sitten, täytyyhän minun joku paluulento saada.  No nyt se alkuperäinen lento on jo täynnä vastasi virkailija ja pyysi odottamaan hetken kun hän soittaisi jollekin. Viiden minuutin jälkeen hän vastasi että katsotaanpa mitä täältä löytyy.  Hetken selailtuaan hän ilosena tarjosi ensi maanantaiksi lentoa Lontoon kautta (juuri sitä samaa jota olin itse yrittänyt).  En maininnut asiasta enempää, olin vaan tyytyväinen jos se varaus häneltä onnistuisi.  Asikaspalvelija kyseli ja täytti kaikki vaadittavat tiedot aina Visa-numeroa (ilman varmistusnumeroa) myöten ja rupatteli iloisena kun oli saanut varattua asiakkaalle jo maanantaina toteutuvan lennon. Alkoi kysellä sähköpostia johon lähettää matkustusasikirjat - sitten tuli yllättäin hiljaisuus. Asiakaspalvelija kertoi epäuskoisella äänellä että nyt näyttää siltä että tämä lento on peruttu?!  Käheällä raspiäänelläni yritin kuiskata että josko se johtuu jostakin teidän selaimen ongelmasta!  No hän ei varmaankaan saanut siitä selvää vaan pyysi taas odottamaan niin soittaisi jälleen jonnekin. Itselläni oli jotenkin voittajan olo vaikka asiat ja ongelmat olivat ennallaan.

  Kymmenen minuutin kuluttua asiakaspalvelija palasi puhelimeen. Hän ei sanallakaan maininnut Norwegianin järjestelmän ongelmasta jonka takia he kauppaavat peruttuja lentoja. Loppujen lopuksi hän etsi aikaisimman mahdollisen lennon joka ei ollut vielä täynnä. Se oli 17.4 kun alkuperäinen paluu olisi ollut 6.4.  Minulle tässä vaiheessa kelpasi mikä tahansa lippu jolla päästäisiin takaisin kotomaahamme. Puhelun kesto oli 50 minuuttia.

   Mittä tästä opimme, en tiedä?  Itse tein tietysti tyhmästi kun aloin muuttaa lentoani.  Olisin vaan pitänyt alkuperäiset liput niin nyt olisi aikaisempi lento ja 500 euroa enempi rahaa. Olisihan minun pitänyt muistaa että tällä halvemmalla lipulla ei sellaista oikeutta muutta lentoa edes ole. Olisi siis täytynyt pitää jo olemassa oleva lippu visusti tallessa ja etsiä kokonaan uutta paluulentoa. Sellaisen löydyttyä sitten vasta peruuttaa se vanha. Norwegian saa kyllä ottaa nimiinsä ja tuntea häpeää siitä että sen järjestelmä myi täyttä häkää peruttuja lentoja. (Ehkä tämä suunnaton kysyntä paluulennoille oli sotkenut järjestelmän, tosi outoa vaan se että kukaan heidän henkilökunnastaan ollut huomannut ongelmaa ennen minua.). Ja myös se menee heidän piikkiinsä että sillä tärkeällä sivulla jolla valttiin joko "tee uusi haku" ta "peruuta" ei mitenkään annettu ymmärtää että se peruuttaminen ei koske uuden haun tekemistä vaan peruuttaa alkuperäise lennon johon muutosta yritettiin tehdä.

  Tällä hetkellä tilanne täällä on sellainen että toistaiseksi vahvistamaton tieto kertoo Finnairin ja Norwegianin lopettavan kaikki lennot Malagaan tulevana lauantaina.  Loppujen lopuksi olisi ollut siis aivan samantekevää olisiko meidän paluu ollut jo maanantaina, alkuperäisesti 6.4 tai niinkuin nyt 17.4. Täällä sitä vaan möllötetään ihmettelemässä maailman muuttumista ympärillä. Mikään muu ei ole varmaa kuin epävarmuus tulevasta.

Aki Kaurismäen Varjoja paratiisissa-elokuvasta löytyy sopiva lainaus loppuun:

”Kaikki on hyvin tänä iltana, huomisesta en tiedä.
Voi tulla huono ilma tai jotain.”

Hätätila

  Joskus ihminen tuntee olevansa aivan pienenä lastuna laineilla, tapahtumien armoilla, pystymättä vaikuttamaan asioihin jotka vyöryvät ylitse.  Ei voi oikein muuta kuin neuvottomana odotella ja katsella miten tilanteet muuttuvat päivittäin.

   Kun helmikuun lopulla lähdimme Suomesta Espanjaan tyttären perheen luo El Bosqueen, ei koronana ollut kovinkaan suuri huolenaihe.  Se oli lähinnä kiinalaisten ongelma!  Mutta eipä kulunut kuin pari päivää lähdöstämme kun asiat alkoivat vyöryä. Koronaa alkoi tulla joka tuutista, tartunnat kääntyivät hurjaan nousuun myös Euroopan maissa.  

  Kun sitten tämän viikon keskiviikkona tulimme Fuengirolaan, alkoi tuo lastuna lipumisen tunne olla päällimmäisenä.  Asiaa ei tee yhtään helpommaksi perhananmoinen yskä, nuha eikä kurkkukipu. Kuumeen puuttuminen on todennäköisesti merkki siitä että kyse ei mitä ilmeisemmin ole kuitenkaan koronasta.  Mutta koville tämäkin ottaa.

  Mitä sitten koronan vaikutuksiin Espanjassa ja varsinkin täällä Aurinkorannikolla tulee niin hyvän käsityksen tilanteesta sain tänään aamulla mennessäni läheiseen ostoskeskukseen tarkoituksena ostaa vähän sukkia, t-paitoja sekä kalsareita Primarkista.  Ovella seisoi topakka henkilö joka ilmoitti että vaatekauppa on nyt suljettu.  Varmemmaksi vakuudeksi kaupan henkilökuntaa alkoi valua ulos liiketiloista kohti henkilökunnan pukeutumistiloja.  Muutenkin kauppakeskuksessa oli ennennäkemättömän hiljaista.  Pikkuliikkeistä osa oli kiinni, osa auki myyjien seisoskellessa ovilla epätietoisen näköisinä. 

  Päivällä sitten kävin tuolla keskustassa apteekissa ja isossa Mercadonan ruokakaupassa.  Aina aiemmin niin täysissä busseissa oli mennen tullen kourallinen matkustajia.  Kaupunki vaikutti vähän aavemaiselta kun normaali lauantain vilske puuttui täysin.  Ja kaupassa vasta tuntuikin epätodelliselta: valehtelematta puolet ison kaupan hyllyistä ammotti tyhjyyttään.  Olo oli vähän kuin Neuvostoliitossa joskus aikoinaan!

  No eilenhän ilmoitettiin tänään alkavasta koko Espanjaa koskevasta hätätilasta.  Madrid on ollut jo pari päivää käytännössä kokonaan suljettu.  Tänään Andalusian maakuntahallinto määräsi Aurinkorannikon myös suljettavaksi ja kehotti ihmisiä pysymään kodeissaan.  Se tarkoittaa että ainoastaan apteekit ja ruokakaupat saavat pitää ovensa auki, muut kaupat kuten myös ravintolat ja baarit sekä elokuvateatterit suljetaan.  Samoin suljetaan rannat ja puistot.  Kaikki kaupungin ylläpitämät laitokset kuten koulut, kirjastot jne on myös tietysti suljettu.  Tänään myöhemmin tehdään päätös mahdollisesta osittaisesta ulkonaliikkumiskiellosta.

  Tällä pitäisi sitten oleskella huhtikuun kuudenteen päivään johon saakka hotelli on maksettu.  Pois ei oikein aiemminkaan pääse, lennot ovat jo alkavalle viikolle täynnä kun ihmiset pyrkivät kiihkeästi kotisuomeen.  Kaiken lisäksi norjalaisen lentoyhtiömme tulevaisuuskin on vaakalaudalla, ei tiedä onko koko yhtiötä enää huhtikuussa olemassakaan. 

    Kaikki seuramatkat Aurinkorannikolle on peruttu kuten varmaan suurin osa yksityisistäkin matkoista. Tämäkin hotelli on jo nyt puoliksi tyhjillään, mitenköhän hiljaista täällä on parin viikon päästä.  Aurinkoa kyllä riittää sekä tyhjiä lepotuoleja uima-altaan ympärillä, auringonpalvojat ja pulikoijat vaan puuttuvat.

  Kokemus tämäkin (korona jääköön kuitenkin väliin)!