Aamu on ehtinyt vasta valjeta. Päivän tärkeimmät ovat jo takana: aamuinen kävelylenkki, aamupuuro, kahvi sekä päivän lehti. Nyt pitäisi keksiä tekemistä loppupäiväksi.
Ikkunasta näkyy sateenoloinen, vielä vähän hämärä aamupäivä. Viime viikkoisista kuulakkaista syyspäivistä on vain muisto. Puissa ja pensaissa on syksyn värejä odottamassa tuulia, jotka puhaltavat ne hetkeksi painottomaan tilaan ennen maahan karisemista. Muutama koivu on jo tiputtanut lehtensä ja on valmis vastaanottamaan marraskuun räntäsateineen.
Karin Krog pohtii ikuista arvoitusta. The Meaning of Love. Yhtä mystistä kuin elämänkin tarkoitus. Lauluissa löytyy monenlaisia vastauksia monenlaisiin kysymyksiin, silti lukuisia kysymyksiä jää avoimiksi. Onko kysymyksiä liikaa vai eivätkö ne vain kohtaa oikeita vastauksia. Tokihan meille tyrkytetään median täydeltä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin joita emme ikinä ole edes älynneet kysyä.
Kirjat ovat aina olleet sellainen ehtymätön kaivo, josta voi ammentaa vastauksia mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Joku muu on työstänyt probleemaa puolestasi päiväkausia, viikkoja, ehkä vuosiakin. Enää ei tarvitse muuta kuin lukea - omat ajatukset saavat joko tukea tai sitten huomaa olleensa ehkä aivan väärillä jäljillä.
Mutta mitä sitten tapahtuu, jos kirja tuokin eteen lukuisan joukon kysymyksiä, joihin se ei yritäkään tarjota vastausta? Silloin mieleen jää kaivertamaan omituinen tyhjä ja voimaton tunnetila. Silloin pitäisi kai yrittää käyttää omaa aivokapasiteettiaan ja yrittää muodostaa oma kanta heränneisiin, ehkä mutkikkaisiinkin kysymyksiin.
Tällaisen lukukokemuksen jälkeisen kysymysmerkkien tulvan synnytti Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät". Melkoisen järkälemäinen romaani, joka imi mukaansa kuin vastustamaton, tumma pyörre. Pyörteen antoi viedä yhä syvemmälle pimeään, koska odotti koko ajan valon, vastausten löytymistä. Vastauksia ei kuitenkaan tarjottu, jonkinlainen valon pilkahdus tosin pohjalta löytyi. Lukijan tehtäväksi jäi muodostaa oma kanta isoihin kysymyksiin. Voi lukija raukkaa!
Tämä aamupäivä meni nyt tässä.
Mitäpä sitä sitten loppupäivän, mitä jonninjoutavaa keksisi, mikä olisi se onnellinen olotila johon juuri tänään kannattaisi pyrkiä? Jos ei muuta, niin aina voi antautua vuosien retusoimien muistikuvien vietäväksi ja torkahtaa nojatuoliin.
Kesäkuun lopussa kuoppasin blogini. Silloin tuntui, että on sopiva aika jättää se taakseen. Unohtaa ja antaa olla.
Kun tulee vanhaksi, niin täytyykö kaikki menettää - kaikesta luopua. Putsata tomut kengistä ja pestä kädet. Kuin mitään sen kummoisempaa ei olisi elämässä ollutkaan. Totuttautua ajatukseen, että ei tästä nyt ihmeempää jälkeä mihinkään jäänyt.
Ei perhana! Minä jo niin ehdin kiintyä tähän blogiini, että en oikeasti haluakaan sitä haudata. Tuli vahvasti sellainen tunne, että taas; tämäkin jää kesken. Eihän tätä tosin valmiiksi voi saadakaan, mutta tämän kanssa elämällä voi tuntea jonkinlaista jatkuvuutta. Kun ihmiset kysyvät että minä teen, on rehellinen vastaus että en oikeastaan mitään. Lukemista, musiikin kuuntelua ja sen sellaista puuhastelua ei oikein voi sanoa miksikään tekemiseksi.
Bloggaamista, blogiin kirjoittamista, voi sentään pitää edes jonkin asteisena tekemisenä!
Laman iskiessä 90-luvun alussa jouduin luopumaan hyvistä työkavereista. Jouduin luopumaan työyhteisöstä, jossa olin ollut pitkään mukana ja jonka kehittämisessä olin ollut mukana alusta alkaen. Työkaverien tuen ja avun puuttuminen oli asia, jota kaipasin usein yrittäjänä toimiessani. Yritystoiminnan aloittaminen laman kurimuksessa oli yksinäistä ja epätoivoista pakertamista.
Articano pysyi kuitenkin pystyssä. Rakensin siitä pienen yrityksen, joka kasvoi osaksi minua. Se oli ajatuksissa ympäri vuorokauden, lomia ei pidetty eikä sairauspäiviä. Oli vaikea kuvitella elämää ilman Articanoa. Sitten kuitenkin koitti aika, jolloin piti päättää eläkkeelle jäämisestä. Ikää oli jo sen verran ja jonkinlainen uupuminenkin oli alkanut vaivata. Articano kuopattiin ja alkoi eläkeaika.
Ei kulunut montaakaan kuukautta kun jo tuli ikävä Articanoa! Jouten oleskelu eläkeläisenä ei tuntunutkaan lainkaan mukavalta, olisi ollut paljon mukavampaa lähteä aamuisin avaamaan putiikin ovea. Se vaan ei ollut enää mahdollista.
Paljosta on joutunut luopumaan. Työyhteisöä en voi enää saada takaisin. En voi myöskään saada takaisin Articanoa, joka oli kasvanut osaksi minua. Blogini sentään voin vielä saada takaisin ja pitää hengissä. Kohta sekin olisi varmaan hävinnyt bittiavaruuteen.
Nyt siis voin taas tuntea itseni pieneksi osaseksi jostakin olevaisesta.
Jos joku sattuu kysymään, että mitä minä nykyisin teen, voin vastata: bloggaan!
P.S. Näitä postauksia tulee jatkossa epäsäännöllisin välein, mutta tulee kuitenkin. Riippuen siitä miltä asiat kulloinkin Waarin vinkkelistä näyttävät.
Aloitin blogini Waarin vinkkelistä 3.3.2013. Vuoden 2013 aikana synnytin 109 postausta, seuraavana enää 76 ja tänä vuonna ainoastaan 11. Lukijoita nämä yhteensä 196 postausta ovat kaikesta huolimatta saaneet yllättävän paljon, mikä tietysti tuntuu hyvältä. Mutta suunta on kuitenkin siis ollut alaspäin, postaukset ovat uhkaavasti harventuneet.
On tullut aika laittaa blogille päätepiste. Onko se sitten lopullinen - aika näyttää. Jos tuo viime syksyn aikana kadonnut kirjoittamisen kipinä sekä luottamus itseensä taas joskus jostakin löytyy, niin ehkä homma jatkuu. Ehkä Waarin vinkkelin merkeissä tai sitten jossain muussa muodossa.
Mutta nyt siis kaunis kiitos ja kumarrus kaikille teille jotka olette vaivautuneet lukemaan blogiani ja katselemaan kuviani. Toivorikkaasti Ross Parkeria ja Hughie Charlesia lainaten (koska Einmal ist keinmal):
”We'll meet again,Don't know where,don't know when,But I know we'll meet again, some sunny day.Keep smiling through,Just like you always do,Till the blue skies drive the dark clouds, far away.So will you please say hello,To the folks that I know,Tell them I won't be long,They'll be happy to know that as you saw me goI was singing this song."
70-luvulla kuulutettiin radiossa, varsinkin kesäaikaan, hyvin usein: saksalainen/ruotsalainen/jokumuumaalainen pariskunta, matkalla autolla jossain päin Suomea, ottakaa yhteys kotiin jne… Se oli aikaa kun älypuhelimista ei ollut aavistustakaan. Ihmisiä yritettiin tavoittaa radion välityksellä, jos vaikka vakavan sairauden, onnettomuuden tai jonkun muun tärkeän syyn vuoksi piti saada yhteys eikä ollut tarkkaa tietoa mistä hotellista tai muusta tietystä paikasta voisi tavoittaa.
Ainakin tuo seikka on muuttunut täydellisesti tuosta ajasta verrattuna tähän päivään. Nykyään kun lähdetään matkalle vaikka maan ääriin, ollaan jatkuvasti tavoitettavissa ja myös pidetään jatkuvasti yhteyttä somen kautta niin tuttuihin kuin tuntemattomiin. Enää ei tarvitse turvautua radion apuun henkilön tavoittamiseksi kiireellisissä tapauksissa.
Matkalla myös otetaan kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista valokuvia joko itsensä ottajan kera tahi ilman. Ne jaetaan somessa samantien muiden nähtäväksi. Jo muutaman päivän matkasta jää itselle sellainen määrä kuvia, että niitä tuskin kovin paljoa jaksaa selata jälkeenpäin. Ennen digiaikaa kuvia otettiin huolella ja harkiten, vain tärkeimmistä nähtävyyksistä sekä upeimmista maisemista. Matkalla mukana olleita tietysti ikuistettiin muistomerkkien juurella, suuren kiven päällä sekä taukopaikalla kahvia termospullosta juomassa.
Camping-alueita oli 70-luvun Suomessa runsaasti, ja niiden palveluista myös suurin joukoin nautittiin. Se tarkoitti, että telttapaikasta, autosta ja mukana olevista matkaajista piti maksaa tietty maksu per yö. Maksua vastaan sai oikeuden pystyttää teltan sopivaan koloon muiden telttailijoiden keskelle. Lisäksi parhaissa, vähintään 2-tähden luokituksen saaneissa, maksuun sisältyi oikeus käyttää katoksen alle kyhättyä kylmävesisuihkua sekä keittokatosta, jossa omilla laitteilla voi lämmittää hernekeittoa tai nötköttiä. Grillipaikka makkaran paistamiseen löytyi oikeastaan kaikilta camping-alueilta sekä myös uimaranta.
Nykyään mökkikylät ja caravan-alueet ovat syrjäyttäneet telttailualueet. Toki telttailijoitakin vielä joskus näkee. Mökkikylistä löytyy kaikenlaiset mahdolliset palvelut karaokeravintoloineen ja ilmaisine wifineen. Omassa matkailuautossa on sitten se kaikki muu varustus, mitä mahdollisesti alueella ei ole saatavissa.
Jos ei halua näin alkeellisissa oloissa lomareissullaan kärvistellä, löytyy tietysti koko maan kattava hotelliverkosto kilpailemassa palvelujensa laadulla.
Tähän postaukseen sisältyvät valokuvat ovat tarkkaan harkituista kohteista vuonna 1970 tehdyltä kesälomamatkalta itäiseen Suomeen. Auto oli tuohon aikaan tärkeä, sen piti esiintyä useammassakin kuvassa. (Huomaa Minin katolla näppärä muoviin kääritty nyytti, sisätilat olivat minikokoiset.)
Somerolla käynti herättää minussa aina joitakin nostalgisia tuntemuksia, olenhan asunut siellä ensimmäiset 15 vuottani. Niin monet asiat ovat toki muuttuneet vuosikymmenien myötä, mutta aina törmää johonkin, joka tuntuu tutulta - tämä kuului nuoruuteeni.
Eilen, Helatorstaina, oli sitten varsinainen nostalgiapäivä. Itse asiassa Somerolla vietetään oikein kokonaista nostalgiaviikkoa. On monenlaista tapahtumaa ja näyttelyä 50- ja 60-lukujen hengessä. Kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla viikon henkeen sopivaa nautittavaa, kaupat ovat huomioineet sen ja jostakin kuulin, että jopa kaupungintalon henkilöstökin olisi pukeutunut ajan henkeen sopivasti. Useimmat näyttelyistä on avoinna koko viikon, osa tapahtumista vain tiettynä päivänä. Nostalgiaviikon ohjelma löytyy tietysti netistä sekä useimmista somerolaisista liikkeistä.
Me aloitimme nostalgiapäivän Someron torppamuseosta, jossa avattiin valokuvaaja Olavi Virtasen valokuvanäyttely. Kuvia oli kattavasti vuosikymmenien varrelta. Tämän ikäiselle entiselle somerolaiselle ne toivat mieleen runsaasti muistoja. Olavi Virtanen on mies, joka on ikuistanut vuosikymmenien ajan somerolaisten juhlaa ja arkea. On mukana traagisiakin tapahtumia, kuvia auto-onnettomuuksista, tulipaloista jne. Mutta enimmäkseen sitä tavallista arkea, joka ilman näitä kuvia painuisi unholaan. Kunnioitan suuresti näin valtavan työn tehnyttä miestä, kiitos!
Seuraavaksi kävimme Hovilan kartanolla. Kartanon kookkaan navetan tilavalle vintille oli pystytetty näyttely: Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa 1950 - 1960. Avajaispäivän alkutunteina näyttelyssä ei ollut ruuhkaa, mutta uskon, että tännekin yleisö tiensä löytää. Näyttelytilaan oli rakennettu pitkä katu, jonka molemmin puolin oli pystytetty huoltoasemaa, kampaamoa, koulua, elokuvateatteria ja mitä kaikkea siinä olikaan. Kadun päässä oli iso aukio, josta löytyi mm. tanssilava orkesterin takahuoneen kera, maitolaituri sekä kahvila. Koulun luokkahuoneen taululla komeili tutun oloinen runo: kirjailijanimellä Ester Ahokainen lastenkirjoja kirjoittaneen entisen opettajani Ester Savikurjen kirjoittama runo mittarimadosta. Käykääpäs lukaisemassa, jos ette saa valokuvastani tolkkua.
Someron toisella laidalla, Pellavakeskuksen tiloissa, tutustuttiin tekstiilitaiteilija Saara Hirvisalon suunnittelemiin kankaisiin. Saara Hirvisalo suunnitteli teollisuudelle sisustus- ja vaatekankaita, aluksi taiteellisena pääsuunnittelijana Tikkurilan Silkille vuosina 1965 - 1971, ja sen jälkeen vapaana taiteilijana muun muassa Finlaysonille, Tampellalle ja Porin Puuvillalle. Voimakkaat, upeat värit hehkuivat ja toivat muistumia kauan sitten nähdyistä verhoista, pöytäliinoista sekä muista tekstiileistä.
Myymälän puolella löytyi sitten varmaan kaikkea mitä pellavasta voi tehdä, mutta myös paljon muuta taiteilijoiden ja pienten tuottajien valmistamia tuotteita sekä suuhunpantavaa. Itselleni tarttui matkaan pellavalakritsia, piaposuklaata sekä tietysti piapojauhoja kilon pussi. (Muut kuin somerolaiset tuskin tietävät, mitä piapo on. No, ottakoon selvää!)
Someron keskustassa oli alkanut tällä välin melkoinen kuhina. Kaiken ikäisiä ihmisiä oli liikkeellä sekä kokoontuneina istumaan terasseille. Vielä puolilta päivin oli ollut hyvin hiljaista, mutta nyt aurinko oli houkutellut porukat liikkeelle. Poikettiin katsomaan entistä opinahjoani, Someron yhteiskoulua, sittemmin Kiiruun koulua. Eihän siellä enää ollut muuta kuin tasainen kenttä, kosteusongelmainen rakennus purettiin viime vuoden lopulla, surullista. Kiiruun puistossa sen sijaan oli nähtävää, keltavuokkoja koko puisto täynnään, upeaa.
Kun sitten keskustan kadulle alkoi ilmaantua toinen toistaan kauniimpia ja komeampia nostalgia-autoja, oli aika lähteä Rantatupaan tutustumaan nostalgiaherkkuihin. Upeat vanhat autot alkoivat kerääntyä samaisen ravintolan pihalle ja ympäristöön, lähteäkseen kulkueena ensin Hovilan kartanolle ja sieltä edelleen Esakalliolle nostalgiajameihin. Me vaimon kanssa sen sijaan suuntasimme matkamme kotiin kohti Hämeenlinnaa.
Tässä on sitten nippu kuvia näkemästäni ja kokemastani. Menkääpä tutustumaan paikanpäälle, Someron nostalgiaviikko jatkuu vielä sunnuntaihin 15.5 saakka. Somerolla aina sattuu ja tapahtuu!
Kuukauden ensimmäinen tiistai. Perinteinen markkinapäivä Hämeenlinnan
torilla. Sinnehän oli taas mentävä, tällä kertaa ehdin tosin vasta
iltapäivällä (hitaus on ilmeisesti sisäistynyt ominaisuus).
Nykyään ei enää Alkon eikä anniskeluravintoloiden tarvitse sulkea
oviaan markkinoiden ajaksi. Näin kuulemma tapahtui vielä reilut sata
vuotta sitten, kun meno markkinoilla äityi vallan hurjaksi. Sekään ei
kuulemma hämäläisten menoa hillinnyt, vaan markkinat piti kokonaan
lopettaa ja tilalle tulivat toripäivät. Mikään ei ole kuitenkaan
pysyvää, joten aikanaan taas markkinatkin palasivat torille. No nykyään tuo
meno markkinoilla on jopa hämäläisittäin melko hillittyä.
Markkinoille tullaan perinteisesti jo heti aamusta, niin läheltä kuin
kauempaakin. Näin iltapäivällä oli jo, sanoisinko ruuhkatonta. Siitä
huolimatta ihmisiä riitti joka puolella toria, toiset kulkivat
määrätietoisina kohteeseensa, toiset nauttivat lettukahveista tai peräti
paistetuista muikuista. Joka paikassa kuitenkin huomasi, että yksi
tärkeä pointti markkinoilla oli tuttujen tapaaminen, markkinat ovat
ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma.
Tänään oli sattumoisin
myös päivä jolloin museokortti julkaistiin myyntiin. Museokortin hinta
on 54 euroa, se on voimassa vuoden ja sillä aukeaa ovet lähes 200
museoon eri puolilla maata. Nyt kannattaa kiertää museoita.
Käykää myös markkinoilla. Jos tavalliset markkinat eivät enää innosta,
niin tulkaa ihmeessä elokuussa Keskiaikamarkkinoille Linnanpuistoon!
Huhtikuu lopuillaan. Lumet hävinneet jonnekin, materia muuttanut muotoaan. Huomenna tulee vuosi siitä, kun kysynnän ja tarjonnan määrittämällä rahasummalla loimme enemmän tai vähemmän pysyvät siteet tähän rivitalopäätyyn. Samalla vastuullemme siirtyi piha, joka edellisen asukkaan jäljiltä oli saanut melkoisen määrän kasvillisuutta. Eikä se ole mitään voikukkaa ja rikkaruohoa, vaan oikein kunnon sortimentti toinen toistaan upeampia kukkia tai sanoisinko koristekasveja.
Tänään hämmästytin itseni, sekä tietysti naapurit, haravoimalla menneen vuodenajan muistot osittain sammaloituneelta nurmikolta. Viime kesänä rakentamani terassin siivosin roskista jo lauantaina. Isoista keväisistä työsuorituksista on enää jäljellä terassin pesu sekä puuöljykäsittely. Sitten vaan kalusteet paikalleen sekä odottamaan josko se kesä pian tulisi.
Tein myös jotain sellaista, jota monet varmaan kauhistelevat: purin kompostorin sisältöineen alkutekijöihinsä. Kompostoria oli hoitanut edellinen asukas, viherpeukalo-vanharouva suurella rakkaudella sekä selvästikin taidolla. Pari vuotta maatuneen, ihan hyväntuntuisen tavaran levittelin varovasti kukkapenkkien päälle sekä pensasaidan juureen. Varsinaisen kompostorin purin siistiksi läjäksi, säkkiin pantavaksi ja pois kuljetettavaksi. Olen nimittäin elämäni aikana moneen eri otteeseen, monessa eri paikassa ja monennäköisillä kompostoreilla yrittänyt saada aikaiseksi hyödynnettävää biojätöstä ruohoista, lehdistä, raparpereista, perunankuorista ja kaikenlaisesta kompostoriin kuuluvista aineksista. Tulos on ollut aina joko kuiva ja karheaa rusehtavaa tai sitten limaisen oloista mustaa mönjää. Ei se ole paljoakaan kannustanut jatkamaan kompostointia, olen saanut tarpeekseni!
Tänä keväänä jo tietää, mistä kohdin pitäisi minkäkinlaisia kukkia nouseman. Nyt uskaltaa jo nypätä rikkaruoholta näyttävän kasvin pois paikasta, jonne tietää nousevan aivan erinäköistä silmän iloa. Uskaltaa myös hankkia johonkin kohtaan uusia kasveja jos muisti sanoo, että siinä oli tyhjän oloinen tila.
Suuri haaste on saada selville kaikkien kasvien nimet! Ja sitten vielä muistaa ne tulevinakin vuosina, kun esittelee ylpeänä ja asiantuntevana kukkia vieraille. No, päätin ratkaista ongelman siten, että kuvaan jokaisen kasvin silloin, kun ne koreilevat kukinnoillaan. Etsin niille oikeat nimet googlettamalla ja hyödyntämällä kasvien tunnistamiseen tehtyjä ohjelmia. Sen jälkeen teen niistä kasviston tai kuvaston, tai siis jonkinlaisen tiedoston, josta voi aina käydä tarkistamassa, että tämä kukka tässä on vaikkapa Posliinihyasintti, Puschkinia scilloides. Luulisi tekevän vaikutuksen!
Joo, tiedän kyllä, että vaativat ne kasvit muutakin kuin vain vieraille esittelemistä. Onneksi tämä piha on niin kompaktin kokoinen, että tällainen tumpelokin vaadittavasta työmäärästä selviää. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä minä jo vähän olen odotellutkin tätä hetkeä, kun saa kaivaa puutarhatyökalut esiin. Kasveja pukkaa mullan alta ja lintujen keväinen laulu täyttää ilman: Waarilla alkoi kevät!
