Kuukauden ensimmäinen tiistai. Perinteinen markkinapäivä Hämeenlinnan
torilla. Sinnehän oli taas mentävä, tällä kertaa ehdin tosin vasta
iltapäivällä (hitaus on ilmeisesti sisäistynyt ominaisuus).
Nykyään ei enää Alkon eikä anniskeluravintoloiden tarvitse sulkea
oviaan markkinoiden ajaksi. Näin kuulemma tapahtui vielä reilut sata
vuotta sitten, kun meno markkinoilla äityi vallan hurjaksi. Sekään ei
kuulemma hämäläisten menoa hillinnyt, vaan markkinat piti kokonaan
lopettaa ja tilalle tulivat toripäivät. Mikään ei ole kuitenkaan
pysyvää, joten aikanaan taas markkinatkin palasivat torille. No nykyään tuo
meno markkinoilla on jopa hämäläisittäin melko hillittyä.
Markkinoille tullaan perinteisesti jo heti aamusta, niin läheltä kuin
kauempaakin. Näin iltapäivällä oli jo, sanoisinko ruuhkatonta. Siitä
huolimatta ihmisiä riitti joka puolella toria, toiset kulkivat
määrätietoisina kohteeseensa, toiset nauttivat lettukahveista tai peräti
paistetuista muikuista. Joka paikassa kuitenkin huomasi, että yksi
tärkeä pointti markkinoilla oli tuttujen tapaaminen, markkinat ovat
ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma.
Tänään oli sattumoisin
myös päivä jolloin museokortti julkaistiin myyntiin. Museokortin hinta
on 54 euroa, se on voimassa vuoden ja sillä aukeaa ovet lähes 200
museoon eri puolilla maata. Nyt kannattaa kiertää museoita.
Käykää myös markkinoilla. Jos tavalliset markkinat eivät enää innosta,
niin tulkaa ihmeessä elokuussa Keskiaikamarkkinoille Linnanpuistoon!
Huhtikuu lopuillaan. Lumet hävinneet jonnekin, materia muuttanut muotoaan. Huomenna tulee vuosi siitä, kun kysynnän ja tarjonnan määrittämällä rahasummalla loimme enemmän tai vähemmän pysyvät siteet tähän rivitalopäätyyn. Samalla vastuullemme siirtyi piha, joka edellisen asukkaan jäljiltä oli saanut melkoisen määrän kasvillisuutta. Eikä se ole mitään voikukkaa ja rikkaruohoa, vaan oikein kunnon sortimentti toinen toistaan upeampia kukkia tai sanoisinko koristekasveja.
Tänään hämmästytin itseni, sekä tietysti naapurit, haravoimalla menneen vuodenajan muistot osittain sammaloituneelta nurmikolta. Viime kesänä rakentamani terassin siivosin roskista jo lauantaina. Isoista keväisistä työsuorituksista on enää jäljellä terassin pesu sekä puuöljykäsittely. Sitten vaan kalusteet paikalleen sekä odottamaan josko se kesä pian tulisi.
Tein myös jotain sellaista, jota monet varmaan kauhistelevat: purin kompostorin sisältöineen alkutekijöihinsä. Kompostoria oli hoitanut edellinen asukas, viherpeukalo-vanharouva suurella rakkaudella sekä selvästikin taidolla. Pari vuotta maatuneen, ihan hyväntuntuisen tavaran levittelin varovasti kukkapenkkien päälle sekä pensasaidan juureen. Varsinaisen kompostorin purin siistiksi läjäksi, säkkiin pantavaksi ja pois kuljetettavaksi. Olen nimittäin elämäni aikana moneen eri otteeseen, monessa eri paikassa ja monennäköisillä kompostoreilla yrittänyt saada aikaiseksi hyödynnettävää biojätöstä ruohoista, lehdistä, raparpereista, perunankuorista ja kaikenlaisesta kompostoriin kuuluvista aineksista. Tulos on ollut aina joko kuiva ja karheaa rusehtavaa tai sitten limaisen oloista mustaa mönjää. Ei se ole paljoakaan kannustanut jatkamaan kompostointia, olen saanut tarpeekseni!
Tänä keväänä jo tietää, mistä kohdin pitäisi minkäkinlaisia kukkia nouseman. Nyt uskaltaa jo nypätä rikkaruoholta näyttävän kasvin pois paikasta, jonne tietää nousevan aivan erinäköistä silmän iloa. Uskaltaa myös hankkia johonkin kohtaan uusia kasveja jos muisti sanoo, että siinä oli tyhjän oloinen tila.
Suuri haaste on saada selville kaikkien kasvien nimet! Ja sitten vielä muistaa ne tulevinakin vuosina, kun esittelee ylpeänä ja asiantuntevana kukkia vieraille. No, päätin ratkaista ongelman siten, että kuvaan jokaisen kasvin silloin, kun ne koreilevat kukinnoillaan. Etsin niille oikeat nimet googlettamalla ja hyödyntämällä kasvien tunnistamiseen tehtyjä ohjelmia. Sen jälkeen teen niistä kasviston tai kuvaston, tai siis jonkinlaisen tiedoston, josta voi aina käydä tarkistamassa, että tämä kukka tässä on vaikkapa Posliinihyasintti, Puschkinia scilloides. Luulisi tekevän vaikutuksen!
Joo, tiedän kyllä, että vaativat ne kasvit muutakin kuin vain vieraille esittelemistä. Onneksi tämä piha on niin kompaktin kokoinen, että tällainen tumpelokin vaadittavasta työmäärästä selviää. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä minä jo vähän olen odotellutkin tätä hetkeä, kun saa kaivaa puutarhatyökalut esiin. Kasveja pukkaa mullan alta ja lintujen keväinen laulu täyttää ilman: Waarilla alkoi kevät!
Tämä on nyt ollut tällaista. Ei ole viime kevään ja kesän jälkeen kovin montaa postausta syntynyt. On vaan jotenkin ollut sellainen olo, että ei enää osaa mitään eikä ole oikein kirjoitettavaakaan. Waldemarillekin jäi monenlaisia asioita sydämelle, mutta ei niitäkään ole saanut paperille.
Elämä täällä Hämeenlinnassa on alkanut jo asettua uomiinsa. Välistä tuntuu, kuin tuota paria vuotta Helsingissä ei olisi ollutkaan. Ainoa asia, joka siitä jäi muistoksi, on se että vaimo on toistaiseksi vielä viikot siellä työnsä takia. Viikolla olisi siis hyvää aikaa vaikka juuri kirjoittamiseen. Mutta kun ei. Kissa on vienyt kielen ja susi sormet.
Miehellä on reppu tyhjänä, ei jupise sanaakaan. Välillä käy mielessä, että olisi ehkä syytä lopettaa koko bloggaaminen. Sitten muistuu mieleen, miten mukavalta silloin joskus pari vuotta sitten tuntui purkaa ajatuksiaan paperille. Mitä siitä, lukiko niitä kukaan - se aikaansaamisen tunne itsessään oli lähes humalluttava. Siispä ei tätä raaski lopettaa, jospa vielä löytyisi se tekemisen ilo ja löytyisi sanojakin ajatusten ja tuntemusten kirjaamiseen. Niin että iloitsemisenne lopettamisesta oli ennenaikaista.
Onneksi noilla valokuvillakin saa ilmaistua asioita. Kuvablogissahan ei tarvita niin monia sanoja koska ne kuvat puhuvat puolestaan, toivottavasti. Silläkin rintamalla tosin on ollut vähän ”luovaa taukoa”, mutta jospa kevään edistyessä uskaltautuisi paremmin ulos kameran kanssa. Helsingissä asuessa kamera kuului ikään kuin asusteisiin ulos lähtiessä. Nyt pitäisi taas opetella samaan. Joka päivä ulkoillessa törmää asioihin jotka olisi pakko saada kuvatuksi. Joitakin pieniä omituisia asioita - tietäisittepä miten hölmöjä kuvia koneellani on, sadoittain, tuhansia. Tai olettehan te jo osan niistä nähneetkin jos blogiani olette seuranneet.
Hämeenlinnassa on kyllä paljon kuvattavaa. Kesällä laitoin jo yhden postauksen linnasta, mutta tuossa alussa nyt vielä näkymää Varikonniemeltä Vanajaveden yli. Täältä jostain se viholainenkin aikanaan varmaan katseli ja manasi että: Perhana!
Aika nättiä kaarnaa hyvin vanhan puun rungolla, eikö? Ja tietysti Varikonniemeltä.
Eikö se riitä, että tallentaa sen valokuvan, jonka on kamerallaan ottanut? Onko sille kuvalle vielä pakko tehdä jotain? Eikö se kuva käsittelyn jälkeen ole jo jotakin muuta kuin mitä kuvasit?
Minulla on sellainen hullu tarve yrittää saada tehdyksi kuvasta sellainen, millaisena olen sen hetken kokenut. Yritän saada siitä esiin jotain muutakin kuin vain sen, minkä kamera on tallentanut. Minulla on muutamia paikkoja, joissa olen kuvannut useammin kuin joissakin toisissa. Niitä kai sanotaan lempipaikoiksi, lempimaisemiksi. Tekisipä mieli sanoa, että ne ovat eräänlaista sielunmaisemaa. Niille paikoille hakeutuessa on jo valmiiksi tietynlaisessa mielenvireessä ja tuo mieliala vain vahvistuu siinä maisemassa. Samalla siitä imee itseensä jotain selittämätöntä voimaa.
Se, mitä me jossain kohteessa näemme, riippuu mielialastamme. Sitten se, miten sitä näkemäämme tulkitsemme, riippuukin jo hyvin monista asioista. Saman näkemämme ja kokemamme asian tai tapahtuman tulkitsemme kukin vähän eri lailla riippuen vaikkapa iästämme tai kokemuksistamme ja siis tietysti mielialastamme.
Valokuva sellaisenaan, vaikkapa pelkkänä raw-kuvana, ei siis voi paljoakaan kertoa siitä miten sen hetken olemme kokeneet (poikkeuksiakin tietysti on). Ajatellaan vaikka jotain upeaa merenrantamaisemaa. Joillakin ihmisillä on taito poimia siitä kaikki oleellinen muutamilla siveltimenvedoilla kankaalle, joku toinen ilmaisee sen tunnelman täydellisesti sävelillä, kolmas kuvailee sen tunnelman muutamalla harkitulla lauseella. Minä kun en noihin mihinkään kykene, yritän saada valokuvaan sen merenrannalla kokemani tunnelman. Rajaan kuvaa, yritän nostaa siitä jotain oleellista esille ja vastaavasti häivyttää mielestäni tarpeetonta. Yritän saada siihen rytmiä. Värimaailmaa yritän saada vastaamaan vallinnutta tunnelmaa. Joskus harvoin olen siinä mielestäni jotenkin onnistunutkin, niitä kuvia katselen mielelläni pidempäänkin. Useimmiten kuvat jäävät kuitenkin sellaisiksi, että ne eivät anna minulle juuri mitään, ne on helppo sivuuttaa nopeasti.
Näissä tämänkertaisissa kuvissa ajattelin kokeilla itselleni uutta muotoa, hienommin sanottuna formaattia: kiilapuille pingotettua kangasta. Kuvat näyttävät heti erilaisilta kuin tietokoneen näytöllä, ne saavat ikään kuin uuden ominaisuuden. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta voihan sitä vanha mies jo kokeilla kaikenlaista hullua ajankulukseen ja omaksi ilokseen.
Ja vielä vastauksena ensimmäisen kappaleen kysymykseeni: kyllä, on se käsitelty kuva tietysti jotain muuta kuin minkä kameran kylmä silmä tallensi. Se on nyt sellainen jollaisena sen hetken koin, tai ainakin sellainen, millaisen tunnelman siitä hetkestä haluaisin muistaa.
