keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Aatos ei enää riennä


Kun ihminen kuolee, hänen kokoisensa tyhjä tila jää maailmaan, ympäristöön, jossa hän eli.  Jos ihminen on tehnyt päivätyönsä pääasiassa käsillään, muokannut ympäristöään, on tuo tyhjä tila ulkopuolisenkin helposti aistittavissa.  Tuo tyhjä tila luonnollisesti täyttyy ympäröivällä elämällä ajan myötä.  Toisinaan sen huomaa vielä vuosienkin jälkeen.





 
 
Aatos kuoli syksyllä 2007.  Kerron tässä muutamin sanoin joitakin häneen liittyviä piirteitä, sellaisia jotka jäivät mieleen sen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jolloin sain Aatoksen tuntea.  En tuntenut häntä nuorena miehenä, olen vain kuullut juttuja, joten niistä ajoista en voi kertoa.  Laitan tähän myös joitakin hänen vakiosanontojaan jotka tulivat vuosien myötä hyvinkin tutuiksi, lentäviksi lauseiksi.

                              





 
Kuvat kesämökin (jonka hän itse rakensi) pihamaalta kertovat mielestäni Aatoksen jättämästä tyhjästä tilasta.  Aika on jotenkin käsin kosketeltavasti pysähtynyt, työkalut ja muut tavarat selvästi odottavat isäntää vähän hyljätyn oloisina.  Mutta Aatos ei enää palaa.


Aatos oli niitä ihmisiä, jotka puuhastelivat koko ajan jotakin.  Välillä isompaa, välillä taas lähes jonninjoutavaa, mutta jotakin oli aina tekeillä.  ”Kun ei tässä ole mittään vakituista kiirettä” oli Aatoksella tapana sanoa silloin, kun hän joskus vain istuskeli olutlasi kourassaan.  Sanonta kuvasi hyvin myös hänen työnteon vauhtiaan: otettiin rennosti, puuhasteltiin.



Puuhasteltavaa täällä Strängnäsissä, Mälaren rannalla olevassa kesäpaikassa todella riittikin.  Mökissä oli jatkuvasti kunnossapitoa, ja jos ei ollut tarpeeksi, niin rakennettiin vierasmökki lisäksi.  Varsinkin suuri piha-alue istutuksineen teetti runsaasti työtä.  ”Se on omistavan luokan ongelma” totesi Aatos, jos joku hänelle päivitteli työn suurta määrää.  Kaiken tämän lisäksi Aatoksella oli vielä lähes pakkomielteisen intohimoinen suhde vanhaan kunnon Tipparelluun (Renault 4L).  On muuten melkein yhtä miellyttävä ajaa kuin Rättisitikka.  Tätä klassikkoaaan hän piti ajokuntoisena niin pitkään kuin rahkeet riittivät.  Joskus vuosituhannen vaihteessa rellu viimein tuli siihen kuntoon, että uskalsin lyödä konjakkipullosta vetoa sen liikkeelle saamisesta.  Liikenteeseen rellua ei enää saatukaan.


Sauna oli Aatokselle tärkein asia mökillä.  Ei mennyt varmaan päivääkään, etteikö sitä lämmitetty.  Sauna oli tilava ja siinä oli kertakaikkisen hyvät löylyt.  ”Saunassa olis akkojen ja kissojen lämpö”, kuului saunasta huuto, kun lämpömittari näytti vajaata seitsemääkymmentä.  Kun sitten akat ja kissat olivat päässet jaloista, tuli miesten vuoro.  Saunominen oli perusteellista, välillä istuttiin terassilla ja vähennettiin olutvarastoja.  Joskus kaivettiin konjakkipullokin jostakin kätköstä, loraus lasin pohjalle ja  ”armen i vinkel och botten upp”.  Siinä tuli juteltua monenlaisista maailman asioista.  Uuteen jutun aiheeseen Aatos vaihtoi sujuvasti aloittamalla ”sanoppas sinä, kun olet meistä viimeksi kouluja käynyt”, ja taas välillä löylyyn.



Kun sitten pitkän kaavan saunomisen jälkeen kävi kutsu ruokapöytään, joka oli usein katettu pihamaalle, kuului vastaus ”millä te oikeen elätte, kun te aina syötte”.  Mutta jos ruokana sattui olemaan maksakastiketta, siirtyi Aatos hyvin sukkelaan pöydän ääreen.  Mikään suursyömäri hän ei todellakaan ollut, vähän naposteli, ja selitti syyksi että ei kannata turhaan syödä ”kun olen tällainen läppaskuri”.  Mutta ruokaryypyt oli silti aina nautittava, ”ei kai tänne seurustelemaan tultu”.  Ja kun jutut alkoivat luistaa, tuli aina johonkin väliin ”Isshällä oli ärrrävika ja äidillä ässhävika, mut musshta on tullu sshuhtkoht norrrmaali”, omaa pientä ärrävikaansa naureskellen.


Muutamat kauhunhetketkin tuli Aatoksen kanssa koettua.  Se tapahtui joskus 90-luvun alussa, kun oltiin taas vietetty muutama kesäinen päivä mökillä, ja tuli poislähtöpäivä.  Oltiin laitettu edellisenä aamuna verkot veteen ja ne piti ottaa tietysti pois ennen mökiltä lähtöä.  Mälaren näytti tuona aamuna tylyimmän puolensa, myräkkä oli melkoinen.  Mutta pienellä perätuupparilla sinne vaan lähdettiin.  Matka vastatuuleen kesti loputtoman kauan, aallot heittelivät, perämoottori haukkasi välillä tyhjää.  Ketään muuta ei vesillä näkynyt.  Siellä kaukana rannasta tuli väkisin mieleen, että näinköhän tänne jäädään.  Aatoskin näytti melko kalpealta, mutta myrskyn yli huusi, että prrrkele, kyllä me ne verkot haetaan.  Ja haettiinhan me ne verkot, ja takaisin rantaankin päästiin.  Polvet vähän notkahteli, ei paljon naurattanut ja sovittiin, että naisväelle ei kerrota myräkän kovuudesta mitään.  ”Enkelt så faan”, kuittasi Aatos.  Mitäpä siihen lisäämään.



Nämä valokuvat on otettu nyt heinäkuussa, kun käytiin ensimmäistä kertaa Aatoksen kuoleman jälkeen mökillä.  Täytyy myöntää, että kyllä Aatos tuli joka kulmauksessa vastaan (toki tietysti vain kuvannollisesti).  Tai oikeastaan siellä törmäsi siihen tyhjään tilaan, joka hänestä sinne oli jäänyt.  Puhuimme hänestä paljon, muistelimme, nauroimme ja vakavoiduimme.  Varsinkin siellä Aatoksen pyhätössä, tilavan saunan isoilla lauteilla, hyvässä löylyssä yksin istuessani, tunsin, että tämä on sitä hyvästien jättämistä.  Ja vaikka Aatos tykkäsi kuumasta saunasta, soisin hänen kuitenkin katselevan touhujamme tuolta pilven reunalta, ei tuolta kuumasta alakerrasta.  

Eiköhän oteta malja sille, vai mitä Aatos.





                                                    * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Elämä on sattumalta saatua


Lahden kartano sijaitsee Somerolla.  Keltaiseksi maalattu, kaksikerroksinen päärakennus on rakennettu v. 1803, ja sitä on uusittu v. 1899. Sen nykyinen, puhtaasti empiretyylinen asu ja muoto on arkkitehti Signe Lagerborgin käsialaa.


Vuonna 1792 J. R. de Pontin vanhin poika, majuri Mårten Reinhold de Pont lunasti Lahden muilta perillisiltä, ja rakennutti nykyisen päärakennuksen.  Majuri de Pontin aikana Lahdessa toimitettiin isojako (vv. 1790–96).


                                         * * * * * * *


Jonas Hagelberg (s. 1769. k. 19.02.1817) mainitaan Someron Lahden kartanon palkollisena ensi kertaa 1787-88.  On huomattava, että Joonaksella on sukunimi: Hagelberg.  Vielä tuohon aikaan sukunimi ei ollut kovinkaan yleinen, useimmiten se oli käsityöläisillä, kauppiailla ja sotilailla.  En ole löytänyt vanhempaa tietoa Joonaksesta, mutta vahva käsitykseni on, että Joonas on palvellut ruotusotilaana, ja sieltä on peräisin sukunimi. No, ehkä tämäkin selviää.
 
Joonas meni naimisiin Turusta kartanoon piiaksi 1790 muuttaneen Greta Andersdotterin kanssa.  Häitä vietettiin 18.11.1791. Isojaossa he saivat Ilolan torpan Lahden kartanosta.  Torpan koosta ja varustuksesta ei ole tietoa, mutta erään toisen torpan katselmuksessa  pidetty pöytäkirja antaa käsityksen siitä,  millainen somerolaisen kartanon torppa saattoi olla yli 200 vuotta sitten:  "Asuintupa, 12 vuotta sitten rakennettu, mäntyhirsistä, katto tuohesta ja maloista, välikatto laudoista, lattia palkeista, 10 kyynärää sekä leveydeltään että pituudeltaan, 5 kyynärää korkea, ovi rautasaranoilla ja kellolla varustettu; leivinuuniin ja lieteen on talosta saatu tiilet, pelti ja muut rautaesineet; 2 ikkuna-aukkoa; kaikki hyvässä kunnossa, vain kivijalka puuttuu". (1 kyynärä = 59,3802 cm.)  Lisäksi torpan rakennuksiin kuului vielä "pirtti eli leivintupa, navetta, lammasnavetta, riihi ja lato”.


Joonakselle ja Gretalle syntyi yhteensä 8 lasta, joista Henrik (s 10.10 1805) oli kuudenneksi vanhin.


Henrik Hagelberg jäi rengiksi Lahden kartanoon.  Hän avioitui 30.11.1834 Helena Eriksdotterin (s. 24.04.1807 Someron Wilukselassa) kanssa. Kuten tuohon aikaan oli tapana, lapsia syntyi useita, koska nykyisiä ehkäisykeinoja ei ollut.  Mutta lapsethan toki toivat leivän tullessaan, ja myös lapsikuolleisuus oli suuri.

 
Ensin syntyi Mathilda (03.08.1835), kaksi vuotta myöhemmin Karl August (02.08.1837), sitten Henrik Johan (08.03.1840), Maria (01.04.1842) sekä Jacob (21.03.1844).


Tuohon aikaan elettiin Suomessa jonkinlaista rauhaisampaa ajanjaksoa. Suomen sota oli käyty 1808 - 1809 ja sen seurauksena Suomi oli nyt osa Venäjän keisarikuntaa, autonomiaan pohjautuvana Suomen suurruhtinaskuntana.  Nikolai I oli Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1825 - 1855.  Ruotsin ja Norjan kuninkaana oli Oskar I 1844 - 1859.

 
Elettiin syksyä 1846, syystyöt kartanon pelloilla oli tehty ja valmistauduttiin tulevaan talveen. Helena alkoi odottaa kuudetta lastaan, edellinen oli syntynyt kaksi vuotta aiemmin.  Lokakuussa perheen isä, Henrik, sairastui yllättäin ankaraan kuumeeseen,
influenssaan.  Suomessa liikkui 1800-luvun alkupuolella tauteja, joihin ei oikein ollut kunnollisia  parannuskeinoja.  Tällaisia oli mm. aasialainen kolera, isorokko, punatauti ja influenssa.  Näinpä tämä kuumetauti koitui myös Henrikin kohtaloksi, hän kuoli 22.10.1846, vain 41 vuoden ikäisenä.  Vanhin lapsi Matilda oli tuolloin 11 vuoden ikäinen ja perheeseen oli keväällä tulossa kuudes lapsi.  Isku on varmaan ollut kova, mistä leipä lapsille.

Talvi kuitenkin meni, selvittiin jotenkuten seuraavaan kevääseen.  Tuolloin kohtalo tarttui taas kovalla otteella ohjaksiin.  Nuorimmat lapset sairastuivat lähes samanaikaisesti.  Ahtaissa tiloissa asuttaessa, yhden sairastuttua, oli mahdotonta estää taudin tarttumista muihinkin.  


Henrik Johan kuoli tuhkarokkoon 3.4.1847.  Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, kaksi viikkoa myöhemmin kuolivat kaksi nuorinta parin päivän välein keuhkokuumeeseen: ensin Maria 18.4.1847 ja perään Jacob 20.4.1847. Tämän kärsimyksen keskellä äiti Helena alkoi olla viimeisillään, uusi tulokas odotti syntymäänsä.  Synnytys tapahtui kaksi viikkoa edellisen lapsen kuolemasta, 2.5.1847.
  
Jotta tragedia olisi täydellinen, lapsi syntyi kuolleena.

                                  * * * * * * *
Äidin tuskaa ja epätoivoa on mahdotonta edes kuvitella, vajaassa puolessa vuodessa mailma kääntyi ympäri: meni mies ja neljä lasta.  Lapsista vain kaksi vanhinta jäivät henkiin.  Heidänkin elämänsä muovautui uudelleen, jäljet jäivät varmasti.  Karl Augustin selviäminen oli merkityksellistä tämän blogin kirjoittamisen kannalta.  Eipä olisi minua (tasan sata vuotta tuosta tragediasta syntynyttä) tätä kirjoittamassa, jos kohtalo olisi ollut vielä hitusen kovempi Henrikin ja Helenan perheelle.  He olivat esivanhempiani, minun sukuani: olen heidän hengissä selvinneen poikansa Karl Augustin pojanpojanpojanpoika.

Pienistä sattumista on ihmisen oleminen kiinni.





                                                    * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Näkökulma ”muuttaa” historiaa



Historia on kumma asia.  Ensinnäkin se alkaa yleensä kiinnostaa vasta siinä iässä, kun tulevaisuuteen ei enää tarvitse niin täysillä keskittyä. Me eläkeläiset olemme siitä hyvä esimerkki.  Yksi historian kummallisuuksia on myös se, että hiukan kun kääntää tarkastelukulmaa, vinkkeliä, niin asiat alkavatkin tuntua erilaisilta, saavat aivan uusia ulottuvuuksia.

 
Otetaan nyt vaikka tämä meidän yhteinen historiamme Ruotsin kanssa.  Aika, jolloin olimme osa Ruotsi-Suomea.  Emme siis olleet Ruotsin vallan alla, vaikka jotkut  mielellään asian niin ilmaisevatkin.  Tämä tarkastelukulman muuttaminen tuli taas esiin tutustuessamme (melko pintapuolisesti tosin) Strängnäsin tuomiokirkkoon Ruotsissa käväistessämme.  Heti alkuun muistutin itselleni, että kirkon varhaisempi historia kuuluu aikaan jolloin olimme osa tätä samaa valtakuntaa.  Se historia on myös meidän, minunkin esivanhempieni historiaa.


Tuo pieni asia, pieni asennoitumisen muutos, sai kaiken tosiaan tuntumaan paljon läheisemmältä ja mielenkiintoisemmalta.  Ei se tuntunut enää Ruotsin ja ruotsalaisten historialta, vaan omalta historialta.  Erittäin vaikuttavan kirkon hiljentymistilassa istuessa alkoi toivoa, että olisipa vielä niin paljon vuosia jäljellä, että ehtisi paremmin näihinkin historian tapahtumiin perehtyä.  Tapahtumiin, jotka ovat muokanneet meidän nykypäiväämme, elämäämme ja ympäristöämme.  Tapahtumiin, joiden ansiosta olemme sitä mitä nyt olemme.


Kirkot ovat minulle sellainen asia, että niitä ei voi olla ihastelematta.  Millaista historiaa ne pitävätkään sisällään, vuosisatojen aikana ne ovat jakaneet paikallisille asukkaille lohtua, turvaa, sivistystä ja muuta elämän sisältöä.  Ja sen lisäksi ne vielä useinkin ovat erittäin kauniita ja ylväitä.  Minusta on alkanut tulla kirkkohullu, vaikka olenkin tällainen kirkkoon kuulumaton pakana.



Olen tähän tiivistänyt muutamia Strängnäsin tuomiokirkkoon liittyviä asioita.  Aihetta olisi paljon laajempaankin esittelyyn, mutta siihen ei minulta nyt löydy resursseja.

Strängnäsissä sijaitsee Strängnäsin hiippakunnan piispanistuin. Strängnäsin laajaan hiippakuntaan kuuluu yhteensä runsaat 46 000 henkilöä, jotka ovat ensimmäisen tai toisen polven ruotsinsuomalaisia.  Esitteensä mukaan hiippakunta toimii siten, että ruotsinsuomalainen työ kehittyy, enemmistö ja vähemmistö kohtaavat rikastuttaen toisiaan kokemuksillaan.


Strängnäsin tuomiokirkon vanhimman osan ”ydinkirkon” rakentaminen alkoi vuonna 1250, ja täysin valmis se oli 1330-luvulla.  Kirkko on kokenut useita tulipaloja, 1723 tulipalon jälkeen rakennettiin nykyinen barokkityylinen tornikuomu.

 
Kirkon pihapiirissä on Tuomiokapituli- eli Konsistoritalo, joka rakennettiin 1400-luvun lopulla.  Siellä toimineessa katedraalikoulussa on opettanut mm. Olaus Petri (1493 - 1552), jota pidetään ruotsin kirjakielen isänä aivan kuten meillä Mikael Agricolaa (1510 - 1557) suomen kirjakielen isänä.  Näitä kahta yhdisti myös kummankin opiskelu Saksassa Wittenbergin yliopistossa.  Olaus Petri käänsi Raamatun ruotsiksi, Agricola puolestaan Uuden testamentin suomeksi.  Olaus Petri tunnetaan myös tuomarinohjeistaan, jotka julkaistiin ensi kerran painettuina vuonna 1616. Nuo tuomarinohjeet ovat olleet lakikirjan johdantona niin Ruotsissa kuin Suomessa jo yli 360 vuoden ajan, olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä.


Nämä molemmat uskonpuhdistuksen ja kirjakielen kannalta merkittävät henkilöt toimivat siis Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan (1496 - 1560) aikana, molemmat  olivat myös Kustaa Vaasan nimittämiä kanslereita.  Kustaa Vaasa taas liittyy Strängnäsiin muun muassa siten, että hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi Strängnäsin valtiopäivillä 1523.  (Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin 12.6.1550.)



Tuomiokirkon urut ovat Hillerödiläisen Fredriksborgin urkutehtaan vuonna 1971 rakentamat.  Niissä on 60 äänikertaa, joista 27 on peräisin vuoden 1860 uruista.  Julkisivu on valmistettu 1910 urkujen paikan siirron yhteydessä.

Kirkossa on lukuisia hautamonumentteja sekä hautakuoria.  Kaarle IX, hänen poikansa Carl Gyllenhielmin, prinsessa Isabellan sekä Sten Sturen muutamia luetellakseni.




 
                                                         * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tall Ships’ Races 2013

(Mir, Venäjä)

The Tall Ships Races on vuosittain järjestettävä tapahtuma.  Joka neljäs vuosi kilpailu käydään Itämerellä.  Ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin vuonna 1956. Tänä vuonna yhtenä tapahtumakaupunkina oli Helsinki, jossa purjelaivat pysähtyivät 17 - 20.7.  Suomen kaupungeista ovat aiemmin olleet mukana Helsinki (1972, 1988, 2000), Turku (1996, 2003, 2009) ja Kotka (1992, 2007). Lisäksi Maarianhamina on ollut useana vuonna epävirallisena käyntisatamana.


Tämän vuoden reitillä kilpaosuuksia ovat matkat Aarhusista Helsinkiin sekä Riikasta Szczeciniin. Kilpailuosuudella purjeet nostetaan vain kerran, ennen starttiviivaa, ja lasketaan maaliviivan ylittämisen jälkeen.  Kilpapurjehduksen aikana vähintään puolet aluksen miehistöstä tulee olla iältään 15–25-vuotiaita.


Sail Trainingillä tarkoitetaan pääosin nuorista koostuvan miehistön koulupurjehdusta, jossa opitaan purjehdusta ja navigointia, mutta ennen kaikkea sosiaalisia taitoja. Tarkoitus on koota yhteen nuoria ystävällismielisen kilpailun merkeissä, riippumatta kansallisuudesta, ihonväristä, uskonnosta tai sosiaalisesta taustasta. Kokeneet purjelaivakouluttajat pitävät huolen, että purjehdusoppilaat pääsevät nauttimaan merestä, purjehduksesta ja työskentelystä vahtivuoroissa.


Helsinkiin odotettiin yhteensä 500 000 vierasta tutustumaan purjelaivoihin ja osallistumaan tapahtumiin.  Kävin kiertämässä satamaa ja kuvaamassa veneitä päivittäin 2 - 3 kertaan.  Uskallan väittää, että yleisötavoitteeseen päästiin.  Sen verran massiiviset ihmismassat alueella päivittäin velloivat.  Kun vielä ilmatkin olivat mainiot, niin tunnelma Hietalahden - Jätkäsaaren alueella on ollut uskomaton!  En ole itse mikään vesilläliikkuja, mutta näissä purjelaivakaunottarissa riitti  ihastelemista.  Laitan tähän jatkoksi pienen kuvakoosteen mielenkiintoisimmiksi kokemistani purjelaivoista sekä hulvattomasta miehistöparaatista.  Teen myöhemmin vähän laajemman kuvablogin osoitteeseen: http://tiopepe.kuvat.fi/ .  Kuvien käsittely ja valinta vie jonkin verran aikaa, materiaalia kertyi kuitenkin lähes viidensadan kuvan verran.


Purjeiden paraatikin on nyt sitten takana.  Tarkoittaa että purjelaivat jättivät Helsingin.  Itse katselin tuota mahtavaa spektaakkelia Hernesaaren kärjessä.  Kun viimeiset alukset lipuivat ulos satamasta, olivat ensimmäiset tehneet matkaa jo yli kaksi tuntia.  Ne näkyivät kaukana horisontissa kuin helminauhana, päättymättömänä ketjuna.  Unohtumaton ja jotenkin juhlava näky, piti tämäkin vielä kokea!

Toivottavasti mahdollisimman moni teistä pääsi omin silmin näkemään näitä upeita purjelaivoja, sekä haistelemaan aidosti kansainvälistä tunnelmaa satama-alueella.  Synkkinä syksyisinä iltoina näitä päiviä on mukava muistella.




   Yleisömäärä tapahtuman jokaisena päivänä jaksoi yllättää!


   Näyttävimmästä satamaantulosta vastasi tälläkin kertaa Meksikolainen Cuauhtemoc: miehistö upeasti mastoissa ja kannella sekä meksikolainen musiikki.

  Norjan Statsraad Lehmkuhl voitti ensimmäisen kilpailuosuuden Aarhusista Helsinkiin.
 
  Iskra Orp, Puola, lipuu arvokkaasti satamaan.
 
   Hollantilainen Morgenster oli yksi ensimmäisistä satamaan saapuneista isoista A-luokan purjelaivoista.
 
   Sympaattisimpia purjelaivoja edusti Suomen Astrid.
 
   Tunnelma Hietalahden satamassa pienempien, C ja D-luokkaan kuuluvien alusten osassa oli kuin Monacon vierasvenesatamassa.
 
   Aamulla satamassa oli vielä hyvin rauhaisaa, joku oli aamupesulla, jossakin keiteltiin aamukahveja.

   Ruotsin ylpeys Götheborg oli mielestäni tapahtuman kaunein purjelaiva.  Alkuperäinen Götheborg upposi 1745 ja tämä alkuperäisen kaltaiseksi rakennettu replika (kopio) valmistui 2003.
 
  Götheborgin pituus on 40,9 metriä, keulapuomin kärkeen 58,5 metriä. Miehistö on 80 henkeä, joista oppilaita 50. Kunnialaukauksia varten on aluksessa 14 tykkiä.
 
   Lähes yhtä kaunis on Venäjän Shtandart.
 
   Shtandart on valmistunut vuonna 1999, pituus 25,8 m, miehistö 40 henkilöä.

   Kuvakooste miehiostöparaatista Bulevardilla. Meno oli toisilla riehakasta, toiset taas marsivat paraatipuvuissaan juhlavasti.
 
   Perjantai-illan päätti värisavutulitus. Tällainen nähtiin ensimmäistä kertaa Suomessa.

 Tässä lopuksi muutama kuva purjeiden paraatista eli lähdön hetkestä:
   (Alexander von Humbolt II, Saksa)

   (Shtandart, Venäjä)

  (Cuauhtemoc, Meksiko) 
 
  (Purjelaivat katoavat helminauhana horisonttiin.)




                                                        * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Somerniemi Rules


 

Mikä on paikka, joka sijaitsee keskellä ei mitään ja jonne kokoontuu vuodesta toiseen kesälauantaisin parhaimmillaan jopa 6000 - 7000 ihmistä?  Se on Somerniemen kesätori!  Helsingistä Somerolle johtavan maantien varressa, muutama kilometri ennen Rauli Padding Somerjoen kotikulmia ja reilut kymmenen kilometriä ennen Someron keskustaa. Uskomaton paikka ja uskomaton tunnelma - se on itse koettava että sen käsittää. Itse käyn siellä ainakin pari kertaa kesässä, ensimmäiset kerrat joskus parikymmentä vuotta sitten.

Kesätorin historia alkaa jo vuodesta 1987.  Muutamien kylä äijien mielessä syntyi idea, somerniemeläiset puuhaihmiset Teemu Lindgren, Pentti Harjula sekä Kai Linnilä ja vaimonsa Kaari Utrio uskoivat idean toimivuuteen ja siitä se lähti.  13.6 1987 Hämeen läänin maaherra Risto Tainio avasi kesätorin ja loppu onkin sitten pientä mutta ihmeellistä historiaa.  Somerniemi-Seuran talkoolaisporukka pyörittää jo rutiinilla tätä rumbaa jossa on mukana tuhansia ihmisiä, satoja autoja ja 200 - 300 myyjää vihanneskauppiaista kirpputorimyyjiin.  Kun paikkaa lähestyy autolla Helsingin suunnasta, ei voi vahingossa ajaa ohi.  Maantien varret ovat täynnä pysäköityjä autoja jo satoja metrejä ennen toria.  Heti torin jälkeen on virallinen parkkipaikka, joka näyttää täydeltä ja kaaosmaiselta, mutta jollain ihme konstilla se toimii!  Autoja on siksi lähes kaaokseen saakka, koska tänne ei pääse muuta kuin omalla autolla.


Torilla kävijöistä suurin osa on tietysti lähialueen mökkiläisiä ja asukkaita.  Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sinne tullaan varta vasten pääkaupunkiseutua myöten.  Tehdään ostoksia, juodaan kahvit, tavataan tutuiksi tulleita ihmisiä ja nautitaan tunnelmasta.  Ja sitten takaisin kotiin, jopa sadan kilometrin päähän.  Eräs ystäväni kertoi järjestäneensä Paimiosta bussiretken kesätorille, on se senverran erikoinen paikka!  Torilla on myös ohjelmaa.  Sinne on rakennettu ohjelmalava, jossa soi elävä musiikki, ja jossa myös Somerniemen Musiikkiteatteri esittää suosittuja musikaalejaan. Hattupäivää vietetään kerran kesässä, paras hattu palkitaan.  Ja tietysti Torineuvos valitaan.  Mutta loppujen lopuksi parasta ohjelmaa tarjoavat itse torillakävijät tuttavineen ja juttuineen. Ja on siellä saattanut törmätä vaikkapa presidenttiin, pääministeriin tai muihin politiikkoihin ja kansakunnan julkkiksiinkin.


Pakko vielä mainita, että torin kohdalta lähtee tie, jossa kivenheiton päässä sijaitsee yksi Suomen suositummista tanssilavoista, Ämyri!  Sielläkin on tullut vietettyä muutama lauantai-ilta unohtumattomissa tunnelmissa.

 
Että on se Somerniemi (nykyisin liitetty Someroon) ihmeellinen kylä.  Kun laskee kesäajan lauantaisin kesätorilla kävijät sekä illalla Ämyrillä kävijät yhteen, päästään sellaisiin ihmismääriin, että on siinä muilla Suomen kylillä tekemistä.  Ja tuskin tällainen ilmiö muualla voisi onnistuakaan.  Varsinkin kun nykyään kaikki lasketaan ja harkitaan tarkkaan, näin hullu idea ei varmaan menisi lävitse muualla.  Somerniemellä ja Somerolla on tätä hullua porukkaa onneksi riittänyt.  Ylpeydellä voin tunnustaa olevani somerolaisia.  Vietin täällä ensimmäiset viisitoista vuottani ja voin sanoa että ne olivat hienoja vuosia.


Mutta, jos ette vielä ole käyneet Somerniemen kesätorilla: menkää ihmeessä.  Tietoja Somerniemestä ja kesätorista löytyy osoitteesta


http://www.somerniemi.fi


 

                                                      * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Qu’Appelle Valley, Saskatchewan

 
Buffy Sainte-Marie (syntymänimeltään Beverly Sainte-Marie) on kanadalainen muusikko-laulaja-lauluntekijä.  Hän syntyi 20. helmikuuta 1941 cree-heimoon, syntymäpaikka oli Qu’Appelle Valley, Saskatchewan, Kanada, josta hänet adoptoitiin lapsena Yhdysvaltoihin.


Musiikkigenre pitää sisällään folk-, rock-, country- sekä elektronimusiikin.  Buffy Saint-Marie on myös arvostettu kuvataiteilijana eripuolilla maailmaa.  Lisäksi hänet tunnetaan luennoitsijana, opettajana ja kansalaisaktivistina, joka on aina rohkeasti pyrkinyt tuomaan intiaanien oikeuksia esille lauluissaan ja puheissaan.  Opiskelupaikkana oli Massachusettsin Yliopisto ja hän on suorittanut tohtorintutkinnon (tiettävästi useammassa kuin yhdessä tieteenalassa).  Tietokonetta (Apple II, Macintosh) hän alkoi käyttää laulujen taltioinnissa ja visualisoinnissa sekä taiteentekemisessä jo niin varhain kuin 1981, alan todellisia pioneereja siis!


Tunnetuksi Buffy tuli läpimurtohitillään The Universal Soldier 1964, jonka myös  Hector on levyttänyt suomeksi nimellä Palkkasoturi. Hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat esimerkiksi Starwalker, Soldier Blue, Bury My Heart At Wounded Knee sekä (myös Elviksen levyttämä) Until It’s Time For You To Go.


Hänelle on myönnetty Oscar-palkinto Upseeri ja herrasmies-elokuvan tunnusmusiikista Up Where We Belong.             
 


Eilen Buffy Saint-Marie yhtyeensä kanssa esiintyi Helsingissä, Savoy-teatterissa.  Sali oli tietysti viimeistä paikkaa myöten täynnä, minäkin kuitenkin onnistuin saamaan lippuni.  Minulla on vahva muistikuva, että olin kuulemassa häntä jonkinlaisessa folk-tapahtumassa nykyisen Kivenlahden seudulla  alkukesästä 1966, jolloin hän vieraili Suomessa ensi kertaa. Jokatapauksessa tutustuin Buffyn musiikkiin ensimmäisen kerran joskus 60-luvulla. Ja kuten arvaatte, jäljet jäivät.  Jäljen jätti sekä Buffy itse, mutta myös intiaanikansojen kohtalo.  Aloin tajuta miten vääristelevää kuvaa lännenelokuvat ja sarjakuvat intiaaneista tuohon aikaan tarjosivat.  Heräsi kiinnostus intiaanikansojen kulttuuriin sekä historiaan, jonka viimeiset vaiheet ovat häpeällistä luettavaa.
 
Historiassa karmaisevimpiin tapahtumiin kuului  Wounded Kneen verilöyly 29. joulukuuta 1890.  Wounded Knee -joen läheisyydessä Etelä-Dakotassa oli 120 Sioux-intiaanimiestä, joista lähes kaikki olivat luovuttaneet aiemmin, sopimuksen mukaan, aseensa Yhdysvaltain armeijan sotilaille.  Lisäksi paikalla oli 230 naista ja lasta. Yhdysvaltain armeijan sotilaita oli 500.  Sotilaat surmasivat, tietolähteestä riippuen, noin 150–300 intiaania.  Joukossa oli runsaasti naisia ja lapsia.  Pakoon pyrkivät aseettomat miehet ammuttiin, haavoittuneet jätettiin taistelupäivänä alkaneeseen lumimyrskyyn ja pakkaseen kuolemaan. Neljä  päivää myöhemmin sotilaat palasivat keräämään ruumiit joukkohautaan, kuolleiden henkilöllisyyttä ei edes yritetty selvittää.

 
Intiaanien maiden valtaamisesta, kuten myös Wounded Kneen verilöylystä, voi lukea Dee Brownin historiateoksesta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.



Eilisen konsertin (jonka sisäänkuulutti tietysti Hector) musiikillisen annin saavat eritellä ne, jotka sen paremmin taitavat.  Totean vain, että konsertti oli aivan muuta kuin odotin, odotukset ylittyivät kirkkaasti!  Buffy Sainte-Marie todella näytti mistä on 72-vuotiaat intiaanitytöt tehty. Konsertti kesti ilman mitään taukoja yhteensä 1 tunnin ja 45 minuuttia, nousevalla intensiteetillä!  Uskomaton suoritus, varsinkin kun esitys ei ollut mitään mummoilua folk-laulelmineen.  Ohjelmistosta löytyi kaikki ne tutut hitit mitkä pitikin, mutta ainakin minulle myös jotain uutta.  Bändi koostui kolmesta nuoresta, taitavasta intiaanimiehestä jotka pitivät huolen siitä, että rokki- ja kantribiisitkin jyräsivät.  Ilta huipentui tuttuun lauluun Starwalker, jonka jyrähtäessä koko alakatsomo hyppäsi villiin intiaanitanssiin. Tämä kaikki livenä, tässä ja nyt, oli kokemus jota levyjä kuunnellessa ei voi saada.


Taas olen saanut nähdä ja kuulla yhtä nuoruuteni idoleista elävänä lavalla.  Olen asiasta onnellinen, koska monista heistä aika on jo jättänyt ja lopuiltakin, kuten itseltänikin, hiekka tiimalasissa vähenee vuosi vuodelta.  Mahdollisuudet kohtaamisiin vähenevät. 

             ”Äiti Maa, huolehdi meistä kuolemaamme saakka.”
                            (Mustajalkojen rukouksesta)

Tässä Buffy Sainte-Marien laulu syntymäseudulleen:


http://www.youtube.com/watch?v=7sYKzSXhKBg&list=FLHkiCzKVJt0BJIxXy_GGBbw&index=20


                                                       * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Eipä ollut ennen Spotifya.


  Olen tästä aiheesta maininnut jotakin jo aikaisemminkin  tuolla facebookin puolella: harmittaa, että Spotifya ei ollut keksitty jo 60-luvulla.  Minulle se oli aikaa, jolloin musiikin käyttö oli aktiivisinta, musiikki oli lähes tärkein elementti elämässä. Se rytmitti niin arkea ja puurtamista kuin juhlimistakin.  Vaikea kuvitella kaverien kanssa yhdessäoloa ilman että jonkinlaisesta vehkeestä musiikkia kuunneltiin ja usein siitä myös tietysti juteltiin.  Mitä uutta oli tullut Rollareilta, Kinksiltä tai Animalsilta.  Taikka Renegadesilta, joka oli aivan omalaatuinen ilmiönsä, sen aikainen kulttibändi.  Näitä uutuuksia oli mahdollista kuulla ainoastaan radiosta  harvakseltaan tulevista pop-ohjelmista.  Tai sitten jos oli varaa, niin voi ostaa LP-levyn jahka se tänne Suomeen saakka ehti.

Siihen aikaan olisi Spotify ollut kova sana.  Musiikkimaku ja mieltymykset olisivat laajenneet.  Olisi ollut mahdollista vähän rönsyillä, etsiä ja löytää uutta.  Ei olisi ollut pakko pysytellä vain siinä tutussa ja turvallisessa, jonka jo entuudestaan tunsi, koska budjetti ei sallinut epäonnistuneita kokeiluja.  Omaan musiikkimakuun olisi löytynyt ainakin bluesin konkareilta vaikka mitä, kun vain olisi niitä jostakin saanut kuunneltaviksi. Jazzkin jäi muutamiksi vuosiksi omalla kohdalla vähän kuin sivuraiteelle.  Syrjään siitä, mitä bändin kanssa soitettiin ja kaverien kanssa kuunneltiin.  Kaikkeen ei ollut varaa, musiikin kerääminen oli melko kallis harrastus.


Spotifyn pauloihin jouduin muistaakseni 2009.  Se oli jotenkin uskomaton kokemus: voiko tietokone todellakin avata tällaisen käsittämättömän runsaudensarven musiikin maailmaan!  Vieläpä aivan laillisesti ja pienellä rahalla!  Kyllä se voi.  Olen siitä lähtien rakennellut sinne soittolistojani eri genreistä.  Idea on ollut se, että kerään sinne 1 - 2 kappaletta mielenkiintoisilta, usein ennestään tuntemattomilta tekijöiltä.  Näiden kappaleiden kautta sitten pääsen kiinni laajemmin heidän tuotantoonsa ja sitten taas eteenpäin samankaltaisiin artisteihin, loputtomiin.  Nämä soittolistat ovat ainakin minulle ehdottoman tärkeitä, koska en millään voisi oppia muistamaan kaikkien uusien mielenkiintoisten bändien nimiä.  Mutta näin ne toimivat avaimina uusiin seikkailuihin.


Nyt eläkeläisenä ei enää millään ehdi kuunnella kaikkea sitä musiikkia, jonka Spotify tarjoaa, ja joka ansaitsisi tulla kuulluksi.  Vaikka toisaalta; eihän sitä ole ehtinyt lukea kaikkia lukemisen arvoisia kirjojakaan, vaikka kirjoja on ollut runsain mitoin saatavilla jo iät ja ajat. Vaikka taas toisaalta; kirjojen osalta se on tietysti ollut oma valintakysymys. (No nyt tämä alkaa jo kuulostaa Tevjen - Viulunsoittaja katolla - jahkailulta.)  Mutta kuitenkin, kyllä tänäpäivänä musiikin ystävällä on lähes rajattomat mahdollisuudet!  Ainakaan tämä asia ei ollut ennenvanhaan paremmin, liekö sitten loppujen lopuksi mikään ollut.


Kirjoitin tuossa kuukausi sitten jutun Saatanalliset riffit.  Minun on pakko tähän loppuun lisätä vielä yksi riffi tuolta celtic-musiikin maailmasta, se koukuttaa kappaleessa Tell God and the Devil.  Se on Solas yhtyeen hienolta albumilta Shamrock City.  Tähänkään yhtyeeseen en olisi tutustunut ilman Spotifyta!  Tämä linkki tosin vie YouTubeen, joka onkin taas ihan oman juttunsa arvoinen, musiikin aareaitta sekin:


http://www.youtube.com/watch?v=_-VvEXm4C8M&feature=Shore


 
                                                       * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Irtiottoja ja purnausta


 

Viimeiset pari päivää ovat menneet ilman fb-päivitystä, twiittaamista ja bloggaamista!  Kytkin itseni irti somesta, viihdytin (ja kiihdytin) itseäni ihan vain miettimällä kuluvan vuoden ensimmäistä puolikasta. Millaista tämä pioneerina asuminen täällä Jätkäsaaren kärjen tuntumassa on ollut.  Eikä se koko aikaa niin kovin auvoista ole ollut.  Nyt, kolmantena irtiottopäivänä, on aika kirjata ajatuksia muistiin. 

Tähän asumisympäristön ankeuteen on alkanut tottua.  Ihmismieli hassulla tavalla sopeutuu, kun varsinaisia vaihtoehtoja ei ole.  Aamuvarhaisesta aina iltaan saakka kuuluu mitä erilaisempia työn ja työkoneiden ääniä.  Näin kesäaikaan ne vielä  korostuvat, kun parvekkeen ovea on pidettävä jatkuvasti raollaan. Päiväsaikaan kun sitten menee pihalle, on siellä pujoteltava kaikenlaisten koneiden ja kuorma-autojen välissä.  Se auttaa, kun muistaa, että naapuritalotkin valmistuvat vähitellen ja sitä mukaa koneet ja rakennusmelu vähenevät.  Itse asiassa viime viikon lopulla talomme kummallakin puolella olevat talot saatiin siihen kuntoon, että asukkaita on niihinkin jo muuttanut.  Pihatyöt on sitten vielä erikseen, mutta eiköhän nekin kesän aikana ala valmistua.  Hyvänä puolena alueen keskeneräisyydessä on se, että merinäköala säilyy vielä muutaman vuoden.

 
Kulkuyhteydet ovat sitten aivan oma lukunsa.  Ratikkalinja 9 kulkee aivan tuosta vierestä, sen päätepysäkki on Länsiterminaalilla.  Periaatteessa yhteydet ovat mainiot, mutta käytäntö on hieman toista.  Takkuilu, tai toimimattomuus, johtuu tietysti laivaturistien massiivisesta määrästä, joka muutaman jakson päivästä tukkii ratikkalinjan totaalisesti.  Kun siihen vielä lisätään joidenkin kuljettajien haluttomuus noudattaa aikataulun mukaisia lähtöaikoja, ei linjan toimivuudesta enää voida puhua.
 
On tietysti hyvä asia,
että turisteja tulee runsain joukoin, ei siinä mitään.  Ongelma syntyy, kuten viimeksi eilen aamulla sattui omalle kohdalle, kun ilman ostettua lippua tulevia turisteja jonottaa kuljettajalle maksamaan.  Vuoron lähtöaika koittaa, mutta turistejahan riittää terminaalista, ja kuljettaja rahastaa ja kello käy.  Lähtöaika oli ylitetty jo kymmenellä minuutilla, eli seuraavankin vuoron aika olisi jo lähteä.  Se seuraava ratikka, kuten kolmaskin ratikka ehtivät jo tulla perään jonottamaan omaa vuoroaan, mutta kuljettaja edelleen jatkaa rahastamistaan.  12 minuuttia myöhässä kuljettaja vihdoin älysi sulkea ovet ja lähteä matkaan.  Toisin sanoen se seuraavakin ratikka oli alusta alkaen myöhässä muutaman minuutin ja linjan vuorot sitä myöten sekaisin. 

Se mikä tässä mättää, on se, että julkinen liikenne ei voi toimia turistien ehdoilla.  Jätkäsaaressa asuu ja asioi (Verkkokauppa.com) jo nyt huomattava määrä ihmisiä, kuukausi kuukaudelta yhä enemmän.  Heidän on voitava luottaa aikatauluihin jo työmatkaliikenteen vaihtojenkin vuoksi.  Eikä ole aivan tavatonta sekään, että päätepysäkiltä turisteistä täyttynyt ratikka ajeleekin sitten pysähtymättä keskustaan jättäen paikalliset asukkaat pysäkeille odottelemaan josko seuraaviin mahtuisi.


Tosiasia on, että aikataulujen vuorovälit ovat aivan liian pitkät.  Länsisataman kautta kulkevien turistien määrä kasvaa koko ajan.  Samoin kasvaa Jätkäsaaren asukkaiden määrä.  Koko tämä porukka on yhden ainoan raitiolinjan varassa.  Vuoroja siis pitää ehdottomasti saada lisää ja myös kuljettajat ohjeistaa päätepysäkiltä nousevien  matkustajien odottelemisesta aiheutuvien myöhästelyjen kitkemiseksi.


Liikkumisen ongelmia kärjistää lisäksi jalankulkijoiden kulkureittien onneton järjestely.  Kun täältä lähtee kävellen Ruoholahden suuntaan, vaikkapa kauppareissulle, pitää kierrellä melkeinpä ympäri  Jätkäsaaren.  Kauppakassien kanssa kävellessä on melko turhauttavaa, kun joutuu tekemään useiden satojen metrien kierroksia, vaikka koti on tuossa aivan parinsadan metrin päässä suoraan edessä.  En uskoisi olevan mahdotonta järjestää näitä kävely- ja pyöräilyreittejä järkevällä ja turvallisella tavalla.  Se vaatisi ainoastaan hiukan yhteistyötä kaupungin ja rakennusfirmojen välillä.  Rakennetaanhan tätä uutta Jätkäsaarta nimenomaan meille asukkaille. Ja meitä alkaa olla täällä jo melko paljon.  Pitäisi siis meidät asukkaat jotenkin huomioidakin.  Muutenkin kuin veronmaksajina.

 
Uudisasukkaan osa on aina ankeampi kuin myöhemmin valmiiksi rakennetulle alueelle muuttavien.  Toisinaan vaan alkaa ottaa pannuun jotkin perustavaa laatua olevat asiat.  Asiat jotka kaupunki voisi hoitaa huomattavasti paremmin, jos vain asukkaat haluttaisiin huomioida.
 
Tämä purnaus lienee vaikutusten suhteen aivan turha, ei se kenenkään kaupungin päättäjän korviin tai silmiin joudu.  Mutta mitäpä siitä, oma mieli kuitenkin taas vähän keveni.  Nyt vaan kuppi kahvia ja parvekkeelle katselemaan merelle.  Siellä ne kesäiset elementit ovat: aurinko, meri, laivat ja lokit!


(Selasin blogikirjoituksiani taaksepäin ja huomasin, että eipä sieltä oikeastaan muita purnausblogeja löytynyt. Sitä vaan, että en minä niin kovin negatiivinen ihminen voi olla!)




                                                            * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.