Tämä on nyt ollut tällaista. Ei ole viime kevään ja kesän jälkeen kovin montaa postausta syntynyt. On vaan jotenkin ollut sellainen olo, että ei enää osaa mitään eikä ole oikein kirjoitettavaakaan. Waldemarillekin jäi monenlaisia asioita sydämelle, mutta ei niitäkään ole saanut paperille.
Elämä täällä Hämeenlinnassa on alkanut jo asettua uomiinsa. Välistä tuntuu, kuin tuota paria vuotta Helsingissä ei olisi ollutkaan. Ainoa asia, joka siitä jäi muistoksi, on se että vaimo on toistaiseksi vielä viikot siellä työnsä takia. Viikolla olisi siis hyvää aikaa vaikka juuri kirjoittamiseen. Mutta kun ei. Kissa on vienyt kielen ja susi sormet.
Miehellä on reppu tyhjänä, ei jupise sanaakaan. Välillä käy mielessä, että olisi ehkä syytä lopettaa koko bloggaaminen. Sitten muistuu mieleen, miten mukavalta silloin joskus pari vuotta sitten tuntui purkaa ajatuksiaan paperille. Mitä siitä, lukiko niitä kukaan - se aikaansaamisen tunne itsessään oli lähes humalluttava. Siispä ei tätä raaski lopettaa, jospa vielä löytyisi se tekemisen ilo ja löytyisi sanojakin ajatusten ja tuntemusten kirjaamiseen. Niin että iloitsemisenne lopettamisesta oli ennenaikaista.
Onneksi noilla valokuvillakin saa ilmaistua asioita. Kuvablogissahan ei tarvita niin monia sanoja koska ne kuvat puhuvat puolestaan, toivottavasti. Silläkin rintamalla tosin on ollut vähän ”luovaa taukoa”, mutta jospa kevään edistyessä uskaltautuisi paremmin ulos kameran kanssa. Helsingissä asuessa kamera kuului ikään kuin asusteisiin ulos lähtiessä. Nyt pitäisi taas opetella samaan. Joka päivä ulkoillessa törmää asioihin jotka olisi pakko saada kuvatuksi. Joitakin pieniä omituisia asioita - tietäisittepä miten hölmöjä kuvia koneellani on, sadoittain, tuhansia. Tai olettehan te jo osan niistä nähneetkin jos blogiani olette seuranneet.
Hämeenlinnassa on kyllä paljon kuvattavaa. Kesällä laitoin jo yhden postauksen linnasta, mutta tuossa alussa nyt vielä näkymää Varikonniemeltä Vanajaveden yli. Täältä jostain se viholainenkin aikanaan varmaan katseli ja manasi että: Perhana!
Aika nättiä kaarnaa hyvin vanhan puun rungolla, eikö? Ja tietysti Varikonniemeltä.
Eikö se riitä, että tallentaa sen valokuvan, jonka on kamerallaan ottanut? Onko sille kuvalle vielä pakko tehdä jotain? Eikö se kuva käsittelyn jälkeen ole jo jotakin muuta kuin mitä kuvasit?
Minulla on sellainen hullu tarve yrittää saada tehdyksi kuvasta sellainen, millaisena olen sen hetken kokenut. Yritän saada siitä esiin jotain muutakin kuin vain sen, minkä kamera on tallentanut. Minulla on muutamia paikkoja, joissa olen kuvannut useammin kuin joissakin toisissa. Niitä kai sanotaan lempipaikoiksi, lempimaisemiksi. Tekisipä mieli sanoa, että ne ovat eräänlaista sielunmaisemaa. Niille paikoille hakeutuessa on jo valmiiksi tietynlaisessa mielenvireessä ja tuo mieliala vain vahvistuu siinä maisemassa. Samalla siitä imee itseensä jotain selittämätöntä voimaa.
Se, mitä me jossain kohteessa näemme, riippuu mielialastamme. Sitten se, miten sitä näkemäämme tulkitsemme, riippuukin jo hyvin monista asioista. Saman näkemämme ja kokemamme asian tai tapahtuman tulkitsemme kukin vähän eri lailla riippuen vaikkapa iästämme tai kokemuksistamme ja siis tietysti mielialastamme.
Valokuva sellaisenaan, vaikkapa pelkkänä raw-kuvana, ei siis voi paljoakaan kertoa siitä miten sen hetken olemme kokeneet (poikkeuksiakin tietysti on). Ajatellaan vaikka jotain upeaa merenrantamaisemaa. Joillakin ihmisillä on taito poimia siitä kaikki oleellinen muutamilla siveltimenvedoilla kankaalle, joku toinen ilmaisee sen tunnelman täydellisesti sävelillä, kolmas kuvailee sen tunnelman muutamalla harkitulla lauseella. Minä kun en noihin mihinkään kykene, yritän saada valokuvaan sen merenrannalla kokemani tunnelman. Rajaan kuvaa, yritän nostaa siitä jotain oleellista esille ja vastaavasti häivyttää mielestäni tarpeetonta. Yritän saada siihen rytmiä. Värimaailmaa yritän saada vastaamaan vallinnutta tunnelmaa. Joskus harvoin olen siinä mielestäni jotenkin onnistunutkin, niitä kuvia katselen mielelläni pidempäänkin. Useimmiten kuvat jäävät kuitenkin sellaisiksi, että ne eivät anna minulle juuri mitään, ne on helppo sivuuttaa nopeasti.
Näissä tämänkertaisissa kuvissa ajattelin kokeilla itselleni uutta muotoa, hienommin sanottuna formaattia: kiilapuille pingotettua kangasta. Kuvat näyttävät heti erilaisilta kuin tietokoneen näytöllä, ne saavat ikään kuin uuden ominaisuuden. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta voihan sitä vanha mies jo kokeilla kaikenlaista hullua ajankulukseen ja omaksi ilokseen.
Ja vielä vastauksena ensimmäisen kappaleen kysymykseeni: kyllä, on se käsitelty kuva tietysti jotain muuta kuin minkä kameran kylmä silmä tallensi. Se on nyt sellainen jollaisena sen hetken koin, tai ainakin sellainen, millaisen tunnelman siitä hetkestä haluaisin muistaa.
Päivä Marokon Tangerissa. Ali Baba johdatti ryhmämme ensin sateisen Cap Spartellin kärkeen katsomaan, miten Atlantin ja Välimeren aallot sekoittuvat kapeassa Marokon ja Espanjan välisessä salmessa. Sen jälkeen ajoimme kaaosmaisen liikenteen seassa keskustaan.
Keskustassa jalkauduimme ensin basaarikaduille, sitten kiipesimme ylhäällä sokkeloisessa rakennuksessa sijaitsevaan ravintolaan, jossa meitä viihdytti Ali Baban kutsumat muusikot sekä tietysti lumoava napatanssijatar, salaperäisen kaunis Fatima. Katukauppiaita hätistellen poikkesimme vielä parissa basaarin myymälässä ostoksilla, kahvilassa sekä lopuksi apteekissa, jossa ryhmämme perehdytettiin Argan-öljyn ihmeitä tekeviin vaikutuksiin.
Yhdessä päivässä ei todellakaan ehdi kovin paljoa nähdä - tänne on tultava toistekin!
Kolme viikkoa Andalusiassa on taas takana. Tänä vuonna en kirjoittanut yhtäkään postausta tuona aikana, keskityimme tällä kertaa tunnustelemaan Espanjan vaikutusta itseemme, ei niinkään jakamaan sitä blogissa.
Fuengirolassa päivän lämpötilat keikkuivat tuossa 14 - 15 paikkeilla, auringossa tietysti yli 20. Sattui tähän ajanjaksoon myös muutaman vuorokauden kestänyt myrskyinen tuuli, komeita aaltoja! Olennaista kuitenkin oli se, että siellä pystyi tekemään pitkiä kävelylenkkejä ilman liukastumisen varomista.
Malagassa tuli piipahdettua parina päivänä, samoin Mijasissa. Viimeistä edellisen päivän vietimme El Tajo -rotkon reunalla Rondassa. Vaikka ne rotkot on ennenkin nähnyt, jaksaa maisema aina sykähdyttää yhtä vahvasti. Ei ihme, että Ronda oli mm. Hemingwayn, Rilken ja Orson Wellesin lempikaupunki, viimeksi mainittu on tiettävästi myös haudattu Rondan läheiselle maatilalle.
Kävimme myös päivän vierailulla Afrikan puolella, Marokon Tangerissa. Se oli minulle ensimmäinen vierailu Afrikan mantereella. Tanger on noin miljoonan asukkaan kaupunki. Se on muuttunut nopeasti melko moderniksi kaupungiksi, jossa rakennetaan uutta joka puolella. Vanhankaupungin basaareissa löytyy kuitenkin edelleen aivan oma mystinen tunnelmansa, sekoitus vanhaa ja uutta. En malta olla laittamatta aivan omaa kuvapostausta Tangerista heti kun saan kuvia julkaisukuntoon.
Tämä oli nyt neljäs talvi jolloin tutustuimme Fuengirolaan ja sen ympäristöön. Viikkoja on kertynyt yhteensä kymmenen. Ei se tietysti kovin paljoa ole, mutta joka vuosi paikka on alkanut tuntua entistä tutummalta ja kotoisammalta. Joka kerta reviiri on vähän laajentunut ja paikan tavat tulleet tutummiksi. Pakko myöntää että olen viihtynyt. En näe mitenkään mahdottomana, että lähivuosina siellä alkaisi talvehtia pidempäänkin.
Loppuun tietysti muutamia valokuvia.
Turistiflamencoa (Mijas)
Valaistunut (Mijas)
Vuoren rinteellä (Mijas)
Iltarusko (Fuengirola)
Koirien mielenosoitus (Malaga)
Hylätty (Fuengirola)
Autius (Fuengirola)
Myrskybongari (Fuengirola)
Rotkon reunalla (Ronda)
Tässä olisi muutamia hieman eri lailla nähtyjä kuvia Helsingistä. Vähän enemmän dramatiikkaa sävyissä, vähän tarkoituksellista terävyyden pehmennystä ja värien suttuisuutta: tunnelma on aivan erilainen kuin alkuperäisissä kuvissa.
(Kuvat kannattaa klikata suurempaan kokoon, silloin niistä löytää enemmän yksityiskohtia.)
Kaivopuisto
Korkeavuorenkatu
Rautatieasema
Kiasma ja Marskin patsas
Tyynenmerenkatu
Merikatu
Baana
Johanneksen kirkko
Telakkaranta
Telakkakatu
Kansalaistori (Kiasma ja Sanomatalo)
Hyväntoivonpuisto, Jätkäsaari
Ursininkallio
Suurkirkko
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan Fb-kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta F-painikkeesta.
Vuosi sitten oli moni asia toisin kuin tänään, niin omassa elämässä kuin laajemminkin nähtynä. Toiset asiat etenivät vääjäämättä omaa rataansa, niiden sijainti vuoden lopussa oli hyvinkin ennustettavissa ja arvattavissa. Sitten taas monen asian suhteen oli odotettavissa hyvinkin erilaisia kehityskulkuja, kuin mitä vuosi sitten mukanaan toi, kovin monenlaiset asiat saivat hyvinkin yllättäviä, täysin arvaamattomia käänteitä.
Omassa elämässäni suurin ulospäin näkyvä muutos, muutos jota tammikuisessa Andalusiassa elämääni pohtiessani en osannut ennakoida, oli asuinpaikan vaihdos. Oli toki tiedossa, että Jätkäsaaren asunto ei tule olemaan kovin pitkäaikainen koti. Silti päätös muuttamisesta syntyi hyvinkin nopeasti keväällä. Ja kuten meidän perheessä on tapana, päätös myös toteutettiin pikavauhtia. Vappuna aloitin remontin uudessa asunnossa Hämeenlinnassa ja kesäkuun puolivälissä muuttoauto siirsi maallisen omaisuutemme Helsingistä.
Vuosi sitten en tosiaankaan osannut aavistaa että kirjoittaisin tätä postausta Hämeenlinnassa. En silloin myöskään osannut aavistaa, mitä kaikkea muuta elämääni merkittävästi vaikuttavia asioita tulisi tapahtumaan. Tarkemmin erittelemättä osa oli hyvinkin rankkoja, osa taas niitä hienoja juttuja joita vain elämä voi tuoda tullessaan. Vuoden 2015 alkaessa katselimme vaimon kanssa Helsingin yllä räiskyviä lukemattomia raketteja, maistoimme kuohuvaa ja totesimme hyvinkin ansainneemme sen. Olimme taas selviytyneet kunnialla yhdestä vuodesta. Olimme taas, ihan vähäsen, kasvaneet ihmisinä.
Mitä nyt sitten yritän tällä sanoa? En muuta kuin sen, että elämä on jatkuvasti täynnä yllättäviä käänteitä ja tapahtumia. Välistä tuntuu, että niitä on enemmän kuin parhaimmissakaan romaaneissa. Näin siitäkin huolimatta, että toisinaan kaikki arjessa tuntuu päivästä toiseen jatkuvalta samanlaiselta tylsältä junnaamiselta. Ja näihin elämän tuomiin yllätyksiinhän ei mitenkään osaa valmistautua eikä varautua, eiväthän ne muuten yllätyksiä olisikaan.
Entä mitä sitten alkanut vuosi tuo tullessaan? Lienee viisaampi, että antaa arvailujen olla. Tietysti voi, ja tuleekin asettaa itselleen tavoitteita. Tavoitteita, jotka tuntuvat hyviltä ja tavoittelemisen arvoisilta, ei kuitenkaan niin että ”minun täytyy”, vaan että ”haluaisin”. Elämän virta on kuitenkin joka tapauksessa niin voimakas, että sen mukana me keikumme vain lastuina laineilla. Virran mutkan taakse ei useimmiten pysty näkemään ennen kuin on jo sen ohittanut.
Tästä alkaa kolmas vuosi kun tarkastelen asioita Waarin vinkkelistä ja kirjoitan elämästäni sekä siihen sisältyvistä tai sitä sivuavista asioista. Viime syksy oli moninaisista syistä vähän hiljaista, ja edelleenkin tuntuu kovin vaikealta päästä taas kirjoittamisen alkuun. Se ei vaan ole tuntunut sellaiselta luontevalta kuin aiemmin. No, ehkä se on ohimenevää, yritän olla ottamatta siitä paineita. Ja ainahan voi laittaa kuvapostauksen jos kirjoittaminen ei luonnistu (yksi kuva kertoo enemmän kuin sata sanaa).
Kiitos kun olette jaksaneet seurata blogiani!
