Ennen kaikki oli paremmin?

    Nostalgisesta menneisyydestä, 60- ja 80-luvuilta, kaipaan asioita jotka loivat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.  Kaipaan yhteisöllisyyttä vaikka minusta onkin tullut introvertti.  Kaipaan elämän yksinkertaisuutta, rauhallisempaa tahtia ja optimismia.  Mielestäni ne ovat asioita joista tähän päivään voisi hyvinkin ottaa oppia.

*******************

    60-luvulta nousee muistoissani monia asioita joita voitaisiin varsin hyvin arvostaa vielä nykyisinkin.  Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, naapurit tunnettiin ja ongelmia ratkottiin usein yhteistyössä.  Eläminen oli nykyistä rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa.  Oli aikaa perehtyä yhteen asiaan kerrallaan.  Mutta mitä muuta tuo vuosikymmen piti sisällään?

 

     Vahva usko kehitykseen oli ominaista 60-luvulle.  Monet suuret yhteiskunnalliset liikkeet tarjosivat tunteen siitä, että maailma kulkee kohti parempaa tulevaisuutta.  Oli kansalaisoikeustaistelut Yhdysvalloissa ja rauhanliike keräsi varsinkin nuoria riveihinsä täällä Suomessakin.  Sukupuolten tasa-arvon edistäminen oli pääsemässä hyvään vauhtiin.  Medialla ei ollut sellaista vaikutusvaltaa kuin nykyisin.  Tiedon tulva oli vähäisempää koska ihmiset saivat uutiset televisiosta, radiosta tai sanomalehdistä.  Mielipiteet syntyivät harkitummin, rauhallisemman keskustelukulttuurin vahvistamina.

    Muistan 60-luvun elämäntavan nykyistä elämänmenoa huomattavasti yksinkertaisempana ja kestävämpänä.  Materiaalinen niukkuus opetti korjaamaan, kierrättämään ja arvostamaan sitä mitä jo oli.

   60-luku oli aikaa jolloin elin nuoruuttani, muutin Somerolta Espooseen ja koin Helsingin sykkeen, uppouduin musiikkiin ja kirjoihin sekä aloitin työelämän ja perustin perheen.  Tämä elämänvaihe tietysti selittää osaltaan miksi tuo vuosikymmen on minulle niin täynnä nostalgiaa.

    80-luvulla perinteiset perhearvot ja yhteisöllisyys säilyivät vahvoina vaikka ns. modernisaatio oli jo vahvistamassa otettaan.  Sosiaalisten verkostojen, kuten yhdistysten, kerhojen ja yhteisten tapahtumien rooli oli vahvempi kuin tämän päivän yksilökeskeisyyttä korostavassa kulttuurissa.  Työ ja vapaa-aika olivat selkeämmin erillään, eikä älypuhelimia ollut vaatimassa huomiotamme ympäri vuorokauden.

    Muistan 80-luvun värikkäänä, optimistisena ja tulevaisuuteen suuntautuneena aikana. Teknologian kehitys, populaarikulttuuri ja kasvava talous loivat uskoa parempaan huomiseen.  Kulutuskulttuuri toki kasvoi jo 80-luvulla mutta se ei ollut lähellekään sellaista kuin nykyään.  Silloin vielä kuitenkin hankintoja suunniteltiin ja niitä varten jopa säästettiinkin.  Nykyään jatkuva ostaminen ja halpakulttuuri dominoivat ihmisten elämää.  Televisio ja populaarikulttuuri nousivat näkyvämpään osaan, mutta viestintä ei ollut vielä ylidigitalisoitunutta.  Oli helpompi keskittyä olennaiseen, kun tieto ei vyörynyt päälle lukuisilta eri laitteilta.

   Minulle itselleni 80-luku merkitsi eteenpäin menoa työelämässä ja uusioperheen perustamista.  Se oli taloudellisesti turvallista aikaa ennen 90-luvun lamaa ja yrittäjäksi ryhtymistä.  Uusia pitkiä ystävyyssuhteitakin syntyi.

*****************

    Millaisia asioita ja toimintatapoja noista vuosikymmenien takaisista ajoista voisimme yrittää ottaa uudelleen käyttöön?  (Nuo kaksi vuosikymmentä nyt olivat vain esimerkkejä, itselle tosin varsin merkityksellisiä.)  Noilta ajoilta löytyy varmaan monia sellaisia elämänlaatua parantavia toimintatapoja joita voisimme kukin omalta osaltamme palauttaa käyttöön.  Aikaahan ei voi (ainakaan toistaiseksi) taaksepäin siirtää, joten hyviksi kokemamme toimintatavat  palaavat vain jos alamme niitä omalla kohdallamme toteuttaa.

    Voisimme miettiä, että olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti vahvistamaan yhteisöllisyyttä ja inhimillisiä kohtaamisia teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen sijaan?  Voisimmeko tietoisesti pyrkiä hidastamaan tahtiamme?  Voisimmeko rajata digitaaliseen maailmaan käyttämäämme aikaa ja luoda rutiineja, joissa työn ja vapaa-ajan ero pysyy selkeänä?  Onko meidän tarpeen olla jatkuvasti tavoitettavissa?  Mikä olisi meille riittävä elintaso?

    Menneiden vuosikymmenten optimismi ja toiveikkuus voisi inspiroida meitä etsimään ratkaisuja nykypäivän ratkaisemattomiin ongelmiin ja kriiseihin.  Toivon ylläpitäminen vaatii konkreettisia tekoja.  Kulutuskulttuurista irtautuminen ja kestävämmän elämäntavan omaksuminen ovat entistä tärkeämpiä ilmastokriisin ja luontokadon torjumisessa.

 

    Voisimmeko tietoisesti rajoittaa vastaanottamaamme informaation määrää vaikka meille  sitä jatkuvasti syötetäänkin?  Valitsisimme huolella tietoa jakavat mediat joita seuraamme.  Valitsisimme hitaamman ja harkitumman tiedonvälityksen.

    Itse olen jo joiltakin osin yrittänyt näitä toimintatapoja palauttaa elämääni, ja aion jatkaa samaan suuntaan ilman sen kummempaa aikakonetta.  En osaa varmuudella sanoa mikä on se onnellinen olotila johon tämä polku lopulta johtaa.  

    Jos vaikka polun päässä näkisin taas auringon appelsiinipuussa!

 ***************** 

 

    Loppuun vielä yksi hieno uutinen vuoden päätteeksi.  Helsingin Sanomien musiikkikriitikot listasivat 23.12 vuoden 2024 parhaat levyt.  12 parhaan musiikkialbumin joukossa oli somerolaisen Arto Koskisen Fuga Indiana.  Teoksen  kantaesitys tapahtui Helsingin juhlaviikoilla 2003 pianisti Joonas Ahosen esittämänä.  Nyt vuonna 2024 Ahonen levytti tämän teoksen Alpha levymerkillä kansainvälisille markkinoille.  Kriitikko Jukka Isopuron mukaan tämä Fuga Indiana on Koskisen elämäntyön kruunu ja viiden tähden arviossa kiitosta saa myös Joonas Ahosen tulkinta. 

    Lämpimät onnitteluni hyvälle ystävälleni Artolle!

Huolta huomisesta

 

    Näin tässä pääsi käymään.  Ei se edellinen postaus jäänytkään tämän vuoden viimeiseksi.  Sydämen päällä oli vielä jotain mikä vaati kirjoittamista, eikä se liity jouluun.

********************

    Maailma on täynnä ongelmia.  Maailma on täynnä murhetta.  Maailma on täynnä toivottomuutta ja näköalattomuutta.  On sotaa, ilmastonmuutosta, luontokatoa, väkivaltaa, piittaamattomuutta.  Tekoäly astuu ihmisen tilalle ja valtaa uusia elämän aloja. 

     Tämä kaikki aiheuttaa ihmisissä ja ihmisten käytöksessä sekä toiminnassa seuraamuksia joita kaikkia ei voi ennalta arvata.  Ne aiheuttavat ahdistusta ja toivottomuutta tulevaisuuden suhteen.  Tulevaisuus on arvaamatonta.  Huominen ei välttämättä enää ole se jota kannattaa odottaa sillä kukaan ei tiedä tuoko se tullessaan mitään tämänpäiväistä parempaa.  Entistä aiheellisemmaksi nousee kysymys elämän mielekkyydestä, elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta.

    Tunnen nykyisin hyvin usein olevani eksyksissä, vailla suuntaa ja kompassia.  Kaikki hajoaa ympärillä.  Merkityksellinen muuttuu merkityksettömäksi.  Olen jo varmaan osittain luovuttanut, en jaksa enää aina uskoa ihmisen viisauteen, maailmamme säilymiseen tuleville sukupolville.  

   Ahdistaa!

    Jos olisin oikein optimistinen niin voisin ehkä uskoa, että kyllä ihmisyyden ydin kaiken tämän kestää.  Että sen parhaat puolet nousevat esiin kun maailma näyttää synkimmät puolensa.  Empatia ja luovuus sekä kyky löytää merkityksiä kaiken toivottomuuden keskellä.  Optimistina voisin tietysti uskoa, että arvaamattomuus pitää sisällään myös uusia mahdollisuuksia.  Teknologian ja tekoälyn kehitys, vaikka ne herättävätkin pelkoa, voivat myös löytää ratkaisuja näihin suuriin ongelmiin sekä keinoja ihmisten elämän helpottamiseksi ja paremman huomisen luomiseksi.  Sellaisen huomisen jota kannattaa odottaa.  Tämä toki vaatisi meiltä tavallisilta ihmisiltäkin yksilöinä pieniä mutta tärkeitä tekoja.  Tekoja joilla voisimme helpottaa uuden suunnan etsimistä niin omalle elämälle kuin koko ihmiskunnalle.

    Meidän tulisi määrittää uudelleen elämän tarkoitus maailmassa jossa perinteiset totuudet ja uskomukset murtuvat ja valeuutiset sekä salaliittoteoriat leviävät kulovalkean tavoin.  Onko meille tärkeintä ottaa tästä hetkestä kaikki se mikä on omaksi eduksi juuri nyt?  Vai pitäisikö meidän katsoa kauemmas, toimia ja taistella nimenomaan huomisen puolesta?  Onko jatkuva talouskasvu ilmastonmuutoksen ja luontokadon kustannuksella välttämättömyys, vai olisiko mahdollista hillitä yleistä kulutusjuhlaa?  Kriisien keskellä ihmiset ovat aina pyrkineet etsimään jotain kestävää.  Apuna ovat olleet niin taide ja filosofia kuin myös hengellisyys ja yhteisöllisyys kun on etsitty vastauksia siihen mitä on olla ihminen.  Tässä etsimisessä korostuu juuri tämän hetken merkitys, vastauksien etsimistä ei voi lykätä tulevaisuuteen josta emme voi tietää, josta emme voi olla varmoja että onko sitä edes.  Se on tehtävä nyt!

    Mutta olenko minä niin optimistinen, että jaksaisin uskoa ja luottaa ihmisyyden ytimessä piileviin hyviin voimiin?  Tietysti haluaisin olla, mutta en ole varma, antaako tämän mittainen ihmisen elämänkokemus siihen enää pohjaa.  Yhä useammin huomaan etsiväni muistoistani aikaa vuosikymmenten takaa vertailuna nykyaikaan.  Millaista oli olla ihminen ja millaista oli elämä vaikkapa 60- tai 80-luvulla?  Tai vielä jopa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kun kaikki näytti menevän parempaan suuntaan vaikka valtamerien muovijäte ja ilmastonmuutos aiheuttikin huolta.  Se muistelu on tietysti nostalgiaa ja siinä hyvät asiat korostuvat mutta kannattaisiko sieltä kaikesta huolimatta ottaa oppia joissakin asioissa?

 

      Palaan tuonne vuosikymmenien taakse heti joulun jälkeen omassa erillisessä postauksessa, koska se on mielestäni oma kokonaisuutensa.  Olkoon se nimeltään: Ennen oli kaikki paremmin?

 

Suomalaisen sielunmaisemaa etsimässä

 

    Keväällä 2023 hankin itselleni tuon ihmevekottimen nimeltään digitaalinen saksofoni ja kohta sen perään kunnon perinteisen tenorisaksofonin.  Edellisestä saksofonista oli aikaa jo yli 40 vuotta.  Sitten aloin kerätä nuottikokoelmaa jotta olisi jotain soitettavaa.  Siitä alkoi pitkä ja mukaansatempaava vaellus syvälle suomalaisen iskelmämusiikin ja sielunmaiseman syövereihin.  Oli löydettävä sävellyksiä jotka ovat niin melodisia ja puhuttelevia että ne toimivat ilman pianolla ja bassolla luotua sointupohjaa.  Sellaisia joiden idea ei ole nokkelissa sanoituksissa tai erikoisissa rytmeissä.  Niiden pitää toimia pelkästään saksofonin varassa.  Ja niitähän alkoi vähitellen karttua, muistin kätköistä pulpahteli sinne jo lapsuudessa ja nuoruudessa tarttuneita melodioita.

  **************

  Suomalaisessa sielunmaisemassa on jotain syvästi kaihoisaa, jotain, joka resonoi suoraan sydämeen. Tähän sielunmaisemaan melankolia asettuu kuin luonnostaan.  Se ei ole pelkästään surua tai alakuloa, se on eräänlaista elämän kiertokulkua.  Iloon sekoittuu aina ripaus haikeutta.

    Sotien jälkeinen iskelmämusiikki syntyi juuri tämän tunteen pohjalta ja jopa vahvisti sitä.  Iskelmä kuvasi paitsi yksilön tunteita myös kansakunnan kollektiivista tarinaa: jälleenrakentamisen toivoa, sodan jättämää menetystä ja rakkautta, joka kurkotti kohti parempaa huomista.  Sävelissä ja sanoituksissa elivät kaikki ne tunteet, joita ei osattu pukea sanoiksi: kaipuu, menetys, rakkaus ja toivo.  Niistä tuli tapa käsitellä elämän haasteita ilman, että niitä tarvitsi itse välttämättä sanallistaa. 

    Iskelmä ja melankolia sopivat suomalaisuuteen, ne tuovat meidät lähelle omia tunteitamme ja tarinaamme.  Melankoliassa ei ole mitään häpeällistä; se on rehellisyyttä elämälle ja iskelmä antoi sille äänen.  Melankolia on katkeransuloinen tunnetila, joka helpottaa kielteisten asioiden kokemista.  Samalla se kantaa myös toivoa, moni iskelmä alkaa surulla ja päättyy jonkinlaiseen valon odotukseen.

    Me sotien jälkeen syntyneet kannamme yhä tätä perintöä mukanamme.  Me ymmärrämme, että melankolia ei ole pelkkää synkkyyttä vaan osa elämän tasapainoa.  Sukupolvemme on myös yksi tärkeimmistä iskelmän säilyttäjistä ja arvostajista, me muistamme tanssilavat ja radiossa soineet laulut.  Musiikki elää edelleen vahvana muistoissamme, se muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi olla iloa ja surua, toivoa ja kaihoa.

**************

    
    Nuottikokoelmani alkoi siis karttua melkoisella vauhdilla.  Löytyi tangoa, valssia ja foxia.  Pelkästään Unto Monosen sävellyksiä kertyi nelisenkymmentä, Topi Kärkeä ja Erik Lindströmiä myös melkoiset nivaskat.   Sitten laajensin repertuaaria amerikkalaisiin evergreeneihin ja vannoutunut jazzin harrastaja kun olen niin etsin myös pinon ns. jazz-standardeja.  Kansanmusiikin puolelta tein löytöjä useammistakin maista ja myös tuolta vähän hartaamman musiikin puolelta tuli monta osumaa, joululauluja unohtamatta.  Tällä hetkellä soitettavaan kappalevalikoimaani kuuluu noin 400 nuottia, kaikki ne olen transponoinut saksofonilla helposti soitettaviin sävellajeihin ja suurentanut A3 kokoisiksi jotta vanhat silmäni pystyisivät ne helpommin lukemaan.

    Soittoharjoitukset vievät suuren osan ajastani, joitakin soittokeikkojakin on ollut.  Kuulijat ovat olleet tällaista vähän iäkkäämpää porukkaa, heitä silmälläpitäen repertuaariani olen rakentanutkin.  Nuo kolme edellistä postaustani (Muistojen Bulevardi, Musiikkia aivoille ja Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa) ovat itseasiassa runkoina ikäihmisille suunnattuihin soittosetteihin, "soitannollisiin puheenvuoroihin".  Sisällytän niihin kuhunkin 5 - 6 jollain tavalla teemaa sivuavaa kappaletta jotka soitan fonilla.  Jokaisen kokonaisuuden kesto on noin 30 minuuttia.  Katsotaan mitä tuleman pitää.

 

Mökillä on hyvä "reenata", ei naapurit häiriydy.

    Tämä on todennäköisesti tämän vuoden viimeinen postaus.  Nyt olisi tarkoitus poimia vuosina 2013 -2024 blogiin kirjoittamistani jutuista sellainen nivaska jonka voisin pienellä muokkauksella laatia kirjaksi.  Mitähän siitäkin tulee?  Eivätpä sitten ainakaan katoa bittiavaruuteen kun siirryn tuonne pilvenreunalle ihmettelemään tätä nykyistä maailmanmenoa. 

 

Hyvää vuodenvaihteen juhlakautta.

 

 

Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa

   ”Muistosi on mulle kallis, muuta kun jäljell’ ei oo.  Aina on mielessä mulla, aika tuo onnellinen.”

    Sanoituksien merkitys iskelmämusiikissa sai aivan uuden ulottuvuuden sota-aikana.  Koska tanssikiellon takia tanssia ei voinut, voi vain kuuntelemalla tavoitella musiikin sanomaa ja silloinhan iskelmän sanat nousivat suureen merkitykseen.  Kun sitten sota oli ohi, säilyi sanoituksiin samaistuminen ja sieltä lohdun etsiminen.

    Suomi taisi kuulua niihin harvoihin sotaa käyviin maihin, joissa tanssikielto kesti koko sodan ajan.  Lainaan nyt pätkän Maarit Niiniluotoa, joka kertoo kirjassaan että  ”Välirauhan aikana syntyi kuitenkin valtavasti äänilevyjä ja iskelmiä, koska säveltäminen, sanoittaminen ja viihdytystilaisuuksien pitäminen eivät olleet kiellettyjä.  Alkoi syntyä lauluja, joissa oli mukana kaihoa ja kaipausta.  Kun sota jatkui, mukaan tuli rakkaudennälkä ja sellainen toisen ihmisen ihan unenomainen näkeminen. Pariskunnathan näkivät toisensa ehkä kerran vuodessa.   Tuli paljon lauluja, joissa kuiskailtiin ihanasti hyvinkin eroottisia lupauksia puolin ja toisin.  Näin ihmiset kanavoivat populaarimusiikkiin sen kaiken kaihon ja kaipauksen.  
    Kielen muutos sotavuosina muutti iskelmän pysyvästi.  Suomalaisen iskelmäsanoituksen keskiössä on yleensä ihminen joka tuntee, uskoo ja toivoo.  Hän on ehkä menettänyt toivon ja on lohduton, mutta kuitenkin näkee sellaisen valoisan juovan taivaanrannassa.”  Tämä edellinen oli siis suora lainaus Maarit Niiniluodolta.

    Sodan jälkeisessä Suomessa iskelmämusiikilla oli erityinen paikka ihmisten sydämissä ja arjessa.  Sotavuosien koettelemusten jälkeen kansakunta tarvitsi lohtua ja uusia unelmia, ja iskelmä tarjosi juuri sitä.  Se ei ollut pelkästään musiikkia, vaan myös kollektiivinen kokemus ja kansallinen tunteen peili.

    1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa suomalainen iskelmämusiikki imi vaikutteita Keski-Euroopan sävelmistä, kuten valssista ja foxtrotista.  Sodan jälkeen laulujen sävyt muuttuivat melankolisemmiksi ja kertoivat menetyksistä, kaipuusta ja jälleennäkemisen toivosta.  Iskelmien teemat kertoivat arkisista tunteista: rakkaudesta, surusta ja kaipuusta.  Esimerkiksi Olavi Virta nousi aikansa suurimmaksi tähdeksi kappaleilla, kuten Sinun silmiesi tähden ja Hopeinen kuu  (Hopeinen kuu valittiin kaikkien aikojen iskelmäksi Ylen järjestämässä yleisöäänestyksessä 2006).  Näiden kappaleiden romanttiset ja haikeat sävyt tarjosivat pakopaikan sodan ja niukkuuden varjosta.  Virran lisäksi Toivo Kärjen säveltämät laulut, kuten Siks oon mä suruinen ja Täysikuu, vetosivat kansan melankoliseen luonteenlaatuun.  

  Iskelmämusiikki oli myös saanut ripauksen amerikkalaisesta jazzista ja swingistä.  Jazzin vaikutus oli merkittävä iskelmämusiikin kehityksessä, olihan moni iskelmäsäveltäjä ja -muusikko saanut oppinsa jazzin parissa.  Jazzin vaikutteet näkyivät jo 1932 jolloin Ramblers-orkesteri levytti kappaleen Sua muistan Elaine ja siihen sisältyi kaksi improvisoitua sooloa!  Jazzin vaikutus tuntui etenkin 1940–50-lukujen taitteessa kevyemmän musiikin sovituksissa, harmonioissa ja rytmeissä.  Glenn Millerin orkesterin kaltaisten swing-jazzin edelläkävijöiden vaikutus näkyi suomalaisten orkesterien soitossa, esimerkkeinä vaikkapa Dallapé-orkesterin ja Radion viihdeorkesterin sovitukset, joissa yhdistyivät kotimaiset melodiat ja kansainväliset vaikutteet.  Harmony Sisters puolestaan esitti amerikkalaista jazzhenkistä musiikkia suomalaisilla sanoituksilla ja toi näin swing-tyyliä kotimaiselle yleisölle.

    50-luvun puolivälissä saatettiin jo toisinaan villiintyä vähän riehakkaampaankin menoon vaikkapa Olavi Virran laulaessa Hei Mambo – Mambo Italiano (1955) tai Calypsoa kuten Banaaninlastaajan laulu (1957).  Laila Kinnusen levyttämää italoiskelmää Lazzarella (1957) markkinoitiin myös calypsona samoin Vieno Kekkosen Sävel rakkauden (1958).


    Iskelmät eivät olleet vain viihdettä, vaan ne loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta.  Radiossa soineet laulut yhdistivät eri puolilla maata asuvia suomalaisia ja loivat kansallista identiteettiä aikana, jolloin television rooli oli vasta muotoutumassa.  Niistä tuli myös sosiaalisia tapahtumia: tanssilavat, joissa iskelmät soivat, olivat keskeisiä paikkoja nuorille ja vanhoille tavata, rakastua ja haaveilla paremmasta tulevaisuudesta.  Iskelmälaulajat pukivat sanoiksi ne väkevät tunteet joita varsinkin miehen oli vaikea itse ilmaista.

    1950-luvulla suomalainen iskelmä alkoi löytää yhä vahvemmin oman äänensä.  Tango, joka oli alun perin saapunut Argentiinasta Eurooppaan ja sieltä Suomeen, kehittyi meillä täysin omaleimaiseksi.  Siinä, missä argentiinalainen tango oli täynnä intohimoa ja rytmistä tulisuutta, suomalainen tango omaksui huomattavan melankolisen ja hillityn ilmaisun.

    Toivo Kärki ja Unto Mononen olivat tangomusiikin keskeisiä hahmoja.  Monosen säveltämä Satumaa (1955) on ehkä tunnetuin esimerkki siitä, miten suomalainen tango yhdisti kaipuun, surun ja unelmoinnin tavalla, joka resonoi syvästi kansan sielussa.  Peter von Bagh arvioi sitä näin:  ”Kappaleessa suomalainen kaipuu saa tihentyneimmän ilmauksensa ja se verhoaa unenomaiseen vaippaan edeltävien vuosien suuret odotukset”. Laulu ei pelkästään kertonut kaukaisesta, saavuttamattomasta onnelasta, vaan symboloi myös ihmisten henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia unelmia paremmasta huomisesta.

    Monosella ei ollut muusikkona jazz-taustaa.  Päinvastoin: kun hänen orkesterinsa halusi esittää joitakin jazz-standardeja, Mononen siirtyi pukuhuoneen puolelle siksi aikaa.  Näin kerrotaan.

    1960-luvulle tultaessa iskelmämusiikki alkoi monipuolistua ja sopeutua uusiin aikoihin.  Nuorempi sukupolvi alkoi vaatia vauhdikkaampia ja energisempiä sävelmiä.  Esimerkiksi Katri-Helena ja Marion Rung aloittivat uransa 1960-luvulla tuoden iskelmään kevyempää ja modernimpaa ilmaisua.  Samalla Reijo Taipale ja Eino Grön jatkoivat suomalaisen tangon perinnettä.  Tämä yhdistelmä perinteiden kunnioittamista ja uusien tuulien omaksumista teki iskelmästä edelleen elinvoimaisen.

    Kun rock and roll saapui Suomeen ja Beatles nousi nuorison ykkös-suosikiksi, iskelmän suosio hiipui varsinkin pääkaupunkiseudun tanssipaikoilla.  Iskelmä säilytti kuitenkin asemansa muualla maassa ja suomalaisen tangon asema säilyi vahvana maaseudun tanssilavoilla.  Iskelmästä tuli sillanrakentaja sukupolvien välille: vanhemmat sukupolvet saivat tangonsa ja valssinsa, kun taas nuoret tanssivat uudempien iskelmähittien tahdissa.  

    Kahden täysin erilaisen musiikkimaailman, rockin ja tangon kohtaamisesta voin mainita vihtiläisen Nummenkylän tanssilavan esimerkkinä.  Soitin 60-luvulla rumpuja The Down Walkers yhtyeessä ja 14.5.1966 olimme soittamassa Nummenkylän lavalla yhdessä Olavi Virran kanssa.  Joka toisen kolmevarttisen me soitimme Rolling Stonea, Kinksiä ja muuta rokkia, joka toisen kolmevarttisen Olavi Virta yhtyeineen soitti tangoja, valsseja ja foxeja.  Tanssikansa vaihtui samassa tahdissa, tangokansa seurusteli lavan ulkopuolella ja ravintolassa kun rokkikansa tanssi mielimusiikkinsa tahdissa ja päinvastoin.  Tosin Olavin osuudet lyhenivät illan mittaan, lehdistössä mollattu taiteilija oli tuolloin jo hyvin väsähtänyt ja käytti runsaasti alkoholia.  Viimeisen levynsä hän teki vajaa kuukausi tämän keikan jälkeen. 

 

    Sodanjälkeinen iskelmämusiikki ei ole vain menneisyyden muisto, vaan se kantaa mukanaan aikakauden tunnot ja tarinat.  Se oli musiikkia, joka auttoi kansakuntaa selviämään ja rakentamaan itseään uudelleen.  Se myös auttoi selviytymään maaseudun autioitumisesta joka alkoi Ruotsiin suuntautuneen muuttoaallon myötä 60-luvulla.  Iskelmämusiikki oli suomalaisten tunteiden tulkki – ja on sitä yhä, se soi kaikuna sukupolvien ketjussa.

    Vaikka jazz ei yltänyt kansan suosioon iskelmän tavoin, sillä oli suuri merkitys monien iskelmäartistien ja säveltäjien taustalla.  Esimerkiksi Olavi Virran varhaiseen uraan kuului jazz-laulajana esiintyminen, ja hänen tulkinnoissaan oli usein vivahteita swingistä ja jazz-balladeista.  Myös Toivo Kärki, yksi suomalaisen iskelmän suurimmista säveltäjistä, sai vaikutteita jazzista ja toi niitä hienovaraisesti iskelmien sovituksiin.  Kärki olikin alun perin jazz-pianisti, ja hänen monipuolinen musiikillinen taustansa antoi iskelmille rytmistä ja harmonista syvyyttä.  Myös useissa Erik Lindströmin hienoissa sävellyksissä kuulee vahvasti jazzin vaikutuksen.  Iskelmän ja jazzin elementit yhdistyivät luoden uudenlaista suomalaista kevyttä musiikkia.  Iskelmä hallitsi tanssilavoja, mutta myös jazzilla oli siellä omat hetkensä.  Ne hetket olivat illan alussa kun tanssikansa vasta keräili rohkeutta lähestyä vastakkaista sukupuolta.  Lähes jokaisen arvonsa tuntevan tanssiorkesterin repertuaariin kuului muutamia jazz standardeja joissa soittajat pääsivät esittämään osaamistaan.

    1960-luvulla iskelmällä oli vahva asema.  Jazz säilyi kuitenkin elinvoimaisena pienemmissä piireissä ja kehittyi kohti kokeellisempia muotoja. Legendaarisesta Mäyränkolosta Albertinkadulla muodostui keskeinen paikka jossa uuden sukupolven jazzmuusikot kokoontuivat jammailemaan ja soittamaan klubiyleisölle.

    Jazz ei siis saavuttanut iskelmän kaltaista kansansuosiota, mutta sen vaikutus suomalaisen iskelmän ja muun populaarimusiikin kehitykseen on kiistaton.  Se tarjosi teknistä osaamista, svengiä ja uusia sävyjä, jotka rikastuttivat iskelmämusiikkia.  Sodanjälkeisessä Suomessa jazz oli kuin mauste: hienovarainen, mutta välttämätön lisä, joka toi kevyen musiikin kirjoon kansainvälisyyttä ja sävyjä urbaanista elämästä.
    
    Mielestäni yksi erinomainen esimerkki kappaleesta jossa hienosti yhdistyy niin jazzille kuin iskelmällekin ominaisia piirteitä on ”Walkin’ My Baby Back Home”.  (Se nyt tosin ei valitettavasti ole suomalainen vaikka tässä suomalaista iskelmää käsiteltiinkin.)  Fred Ahlert sävelsi tämän kappaleen 1930.  Suureksi hitiksi se nousi Nat King Colen levyttämänä 1951.  
    Vuonna 1962 ruotsalainen jazz-laulaja Monica Zetterlund Georg Riedelin orkesterin kanssa äänitti oman versionsa tästä kappaleesta.  Se menestyi hyvin myös Suomessa.  Beppe Wolgersin teki lauluun ruotsinkieliset sanat ja laulun nimeksi tuli ”Sakta vi gå genom stan” (Kävelemme hitaasti kaupungin läpi).  Se on hieno ja arvostettu kunnianosoitus öiselle Tukholmalle.  Tukholmaan on nimetty tämän kappaleen ansiosta Zetterlund-puisto.   Hieno on myös Marita Taavitsaisen tulkinta vuodelta 2016 Heimo Hatakan sanoituksella ”Helsingin sarastukseen”.