Ennen kaikki oli paremmin?

    Nostalgisesta menneisyydestä, 60- ja 80-luvuilta, kaipaan asioita jotka loivat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.  Kaipaan yhteisöllisyyttä vaikka minusta onkin tullut introvertti.  Kaipaan elämän yksinkertaisuutta, rauhallisempaa tahtia ja optimismia.  Mielestäni ne ovat asioita joista tähän päivään voisi hyvinkin ottaa oppia.

*******************

    60-luvulta nousee muistoissani monia asioita joita voitaisiin varsin hyvin arvostaa vielä nykyisinkin.  Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, naapurit tunnettiin ja ongelmia ratkottiin usein yhteistyössä.  Eläminen oli nykyistä rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa.  Oli aikaa perehtyä yhteen asiaan kerrallaan.  Mutta mitä muuta tuo vuosikymmen piti sisällään?

 

     Vahva usko kehitykseen oli ominaista 60-luvulle.  Monet suuret yhteiskunnalliset liikkeet tarjosivat tunteen siitä, että maailma kulkee kohti parempaa tulevaisuutta.  Oli kansalaisoikeustaistelut Yhdysvalloissa ja rauhanliike keräsi varsinkin nuoria riveihinsä täällä Suomessakin.  Sukupuolten tasa-arvon edistäminen oli pääsemässä hyvään vauhtiin.  Medialla ei ollut sellaista vaikutusvaltaa kuin nykyisin.  Tiedon tulva oli vähäisempää koska ihmiset saivat uutiset televisiosta, radiosta tai sanomalehdistä.  Mielipiteet syntyivät harkitummin, rauhallisemman keskustelukulttuurin vahvistamina.

    Muistan 60-luvun elämäntavan nykyistä elämänmenoa huomattavasti yksinkertaisempana ja kestävämpänä.  Materiaalinen niukkuus opetti korjaamaan, kierrättämään ja arvostamaan sitä mitä jo oli.

   60-luku oli aikaa jolloin elin nuoruuttani, muutin Somerolta Espooseen ja koin Helsingin sykkeen, uppouduin musiikkiin ja kirjoihin sekä aloitin työelämän ja perustin perheen.  Tämä elämänvaihe tietysti selittää osaltaan miksi tuo vuosikymmen on minulle niin täynnä nostalgiaa.

    80-luvulla perinteiset perhearvot ja yhteisöllisyys säilyivät vahvoina vaikka ns. modernisaatio oli jo vahvistamassa otettaan.  Sosiaalisten verkostojen, kuten yhdistysten, kerhojen ja yhteisten tapahtumien rooli oli vahvempi kuin tämän päivän yksilökeskeisyyttä korostavassa kulttuurissa.  Työ ja vapaa-aika olivat selkeämmin erillään, eikä älypuhelimia ollut vaatimassa huomiotamme ympäri vuorokauden.

    Muistan 80-luvun värikkäänä, optimistisena ja tulevaisuuteen suuntautuneena aikana. Teknologian kehitys, populaarikulttuuri ja kasvava talous loivat uskoa parempaan huomiseen.  Kulutuskulttuuri toki kasvoi jo 80-luvulla mutta se ei ollut lähellekään sellaista kuin nykyään.  Silloin vielä kuitenkin hankintoja suunniteltiin ja niitä varten jopa säästettiinkin.  Nykyään jatkuva ostaminen ja halpakulttuuri dominoivat ihmisten elämää.  Televisio ja populaarikulttuuri nousivat näkyvämpään osaan, mutta viestintä ei ollut vielä ylidigitalisoitunutta.  Oli helpompi keskittyä olennaiseen, kun tieto ei vyörynyt päälle lukuisilta eri laitteilta.

   Minulle itselleni 80-luku merkitsi eteenpäin menoa työelämässä ja uusioperheen perustamista.  Se oli taloudellisesti turvallista aikaa ennen 90-luvun lamaa ja yrittäjäksi ryhtymistä.  Uusia pitkiä ystävyyssuhteitakin syntyi.

*****************

    Millaisia asioita ja toimintatapoja noista vuosikymmenien takaisista ajoista voisimme yrittää ottaa uudelleen käyttöön?  (Nuo kaksi vuosikymmentä nyt olivat vain esimerkkejä, itselle tosin varsin merkityksellisiä.)  Noilta ajoilta löytyy varmaan monia sellaisia elämänlaatua parantavia toimintatapoja joita voisimme kukin omalta osaltamme palauttaa käyttöön.  Aikaahan ei voi (ainakaan toistaiseksi) taaksepäin siirtää, joten hyviksi kokemamme toimintatavat  palaavat vain jos alamme niitä omalla kohdallamme toteuttaa.

    Voisimme miettiä, että olisiko mahdollista pyrkiä tietoisesti vahvistamaan yhteisöllisyyttä ja inhimillisiä kohtaamisia teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen sijaan?  Voisimmeko tietoisesti pyrkiä hidastamaan tahtiamme?  Voisimmeko rajata digitaaliseen maailmaan käyttämäämme aikaa ja luoda rutiineja, joissa työn ja vapaa-ajan ero pysyy selkeänä?  Onko meidän tarpeen olla jatkuvasti tavoitettavissa?  Mikä olisi meille riittävä elintaso?

    Menneiden vuosikymmenten optimismi ja toiveikkuus voisi inspiroida meitä etsimään ratkaisuja nykypäivän ratkaisemattomiin ongelmiin ja kriiseihin.  Toivon ylläpitäminen vaatii konkreettisia tekoja.  Kulutuskulttuurista irtautuminen ja kestävämmän elämäntavan omaksuminen ovat entistä tärkeämpiä ilmastokriisin ja luontokadon torjumisessa.

 

    Voisimmeko tietoisesti rajoittaa vastaanottamaamme informaation määrää vaikka meille  sitä jatkuvasti syötetäänkin?  Valitsisimme huolella tietoa jakavat mediat joita seuraamme.  Valitsisimme hitaamman ja harkitumman tiedonvälityksen.

    Itse olen jo joiltakin osin yrittänyt näitä toimintatapoja palauttaa elämääni, ja aion jatkaa samaan suuntaan ilman sen kummempaa aikakonetta.  En osaa varmuudella sanoa mikä on se onnellinen olotila johon tämä polku lopulta johtaa.  

    Jos vaikka polun päässä näkisin taas auringon appelsiinipuussa!

 ***************** 

 

    Loppuun vielä yksi hieno uutinen vuoden päätteeksi.  Helsingin Sanomien musiikkikriitikot listasivat 23.12 vuoden 2024 parhaat levyt.  12 parhaan musiikkialbumin joukossa oli somerolaisen Arto Koskisen Fuga Indiana.  Teoksen  kantaesitys tapahtui Helsingin juhlaviikoilla 2003 pianisti Joonas Ahosen esittämänä.  Nyt vuonna 2024 Ahonen levytti tämän teoksen Alpha levymerkillä kansainvälisille markkinoille.  Kriitikko Jukka Isopuron mukaan tämä Fuga Indiana on Koskisen elämäntyön kruunu ja viiden tähden arviossa kiitosta saa myös Joonas Ahosen tulkinta. 

    Lämpimät onnitteluni hyvälle ystävälleni Artolle!

Huolta huomisesta

 

    Näin tässä pääsi käymään.  Ei se edellinen postaus jäänytkään tämän vuoden viimeiseksi.  Sydämen päällä oli vielä jotain mikä vaati kirjoittamista, eikä se liity jouluun.

********************

    Maailma on täynnä ongelmia.  Maailma on täynnä murhetta.  Maailma on täynnä toivottomuutta ja näköalattomuutta.  On sotaa, ilmastonmuutosta, luontokatoa, väkivaltaa, piittaamattomuutta.  Tekoäly astuu ihmisen tilalle ja valtaa uusia elämän aloja. 

     Tämä kaikki aiheuttaa ihmisissä ja ihmisten käytöksessä sekä toiminnassa seuraamuksia joita kaikkia ei voi ennalta arvata.  Ne aiheuttavat ahdistusta ja toivottomuutta tulevaisuuden suhteen.  Tulevaisuus on arvaamatonta.  Huominen ei välttämättä enää ole se jota kannattaa odottaa sillä kukaan ei tiedä tuoko se tullessaan mitään tämänpäiväistä parempaa.  Entistä aiheellisemmaksi nousee kysymys elämän mielekkyydestä, elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta.

    Tunnen nykyisin hyvin usein olevani eksyksissä, vailla suuntaa ja kompassia.  Kaikki hajoaa ympärillä.  Merkityksellinen muuttuu merkityksettömäksi.  Olen jo varmaan osittain luovuttanut, en jaksa enää aina uskoa ihmisen viisauteen, maailmamme säilymiseen tuleville sukupolville.  

   Ahdistaa!

    Jos olisin oikein optimistinen niin voisin ehkä uskoa, että kyllä ihmisyyden ydin kaiken tämän kestää.  Että sen parhaat puolet nousevat esiin kun maailma näyttää synkimmät puolensa.  Empatia ja luovuus sekä kyky löytää merkityksiä kaiken toivottomuuden keskellä.  Optimistina voisin tietysti uskoa, että arvaamattomuus pitää sisällään myös uusia mahdollisuuksia.  Teknologian ja tekoälyn kehitys, vaikka ne herättävätkin pelkoa, voivat myös löytää ratkaisuja näihin suuriin ongelmiin sekä keinoja ihmisten elämän helpottamiseksi ja paremman huomisen luomiseksi.  Sellaisen huomisen jota kannattaa odottaa.  Tämä toki vaatisi meiltä tavallisilta ihmisiltäkin yksilöinä pieniä mutta tärkeitä tekoja.  Tekoja joilla voisimme helpottaa uuden suunnan etsimistä niin omalle elämälle kuin koko ihmiskunnalle.

    Meidän tulisi määrittää uudelleen elämän tarkoitus maailmassa jossa perinteiset totuudet ja uskomukset murtuvat ja valeuutiset sekä salaliittoteoriat leviävät kulovalkean tavoin.  Onko meille tärkeintä ottaa tästä hetkestä kaikki se mikä on omaksi eduksi juuri nyt?  Vai pitäisikö meidän katsoa kauemmas, toimia ja taistella nimenomaan huomisen puolesta?  Onko jatkuva talouskasvu ilmastonmuutoksen ja luontokadon kustannuksella välttämättömyys, vai olisiko mahdollista hillitä yleistä kulutusjuhlaa?  Kriisien keskellä ihmiset ovat aina pyrkineet etsimään jotain kestävää.  Apuna ovat olleet niin taide ja filosofia kuin myös hengellisyys ja yhteisöllisyys kun on etsitty vastauksia siihen mitä on olla ihminen.  Tässä etsimisessä korostuu juuri tämän hetken merkitys, vastauksien etsimistä ei voi lykätä tulevaisuuteen josta emme voi tietää, josta emme voi olla varmoja että onko sitä edes.  Se on tehtävä nyt!

    Mutta olenko minä niin optimistinen, että jaksaisin uskoa ja luottaa ihmisyyden ytimessä piileviin hyviin voimiin?  Tietysti haluaisin olla, mutta en ole varma, antaako tämän mittainen ihmisen elämänkokemus siihen enää pohjaa.  Yhä useammin huomaan etsiväni muistoistani aikaa vuosikymmenten takaa vertailuna nykyaikaan.  Millaista oli olla ihminen ja millaista oli elämä vaikkapa 60- tai 80-luvulla?  Tai vielä jopa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kun kaikki näytti menevän parempaan suuntaan vaikka valtamerien muovijäte ja ilmastonmuutos aiheuttikin huolta.  Se muistelu on tietysti nostalgiaa ja siinä hyvät asiat korostuvat mutta kannattaisiko sieltä kaikesta huolimatta ottaa oppia joissakin asioissa?

 

      Palaan tuonne vuosikymmenien taakse heti joulun jälkeen omassa erillisessä postauksessa, koska se on mielestäni oma kokonaisuutensa.  Olkoon se nimeltään: Ennen oli kaikki paremmin?

 

Suomalaisen sielunmaisemaa etsimässä

 

    Keväällä 2023 hankin itselleni tuon ihmevekottimen nimeltään digitaalinen saksofoni ja kohta sen perään kunnon perinteisen tenorisaksofonin.  Edellisestä saksofonista oli aikaa jo yli 40 vuotta.  Sitten aloin kerätä nuottikokoelmaa jotta olisi jotain soitettavaa.  Siitä alkoi pitkä ja mukaansatempaava vaellus syvälle suomalaisen iskelmämusiikin ja sielunmaiseman syövereihin.  Oli löydettävä sävellyksiä jotka ovat niin melodisia ja puhuttelevia että ne toimivat ilman pianolla ja bassolla luotua sointupohjaa.  Sellaisia joiden idea ei ole nokkelissa sanoituksissa tai erikoisissa rytmeissä.  Niiden pitää toimia pelkästään saksofonin varassa.  Ja niitähän alkoi vähitellen karttua, muistin kätköistä pulpahteli sinne jo lapsuudessa ja nuoruudessa tarttuneita melodioita.

  **************

  Suomalaisessa sielunmaisemassa on jotain syvästi kaihoisaa, jotain, joka resonoi suoraan sydämeen. Tähän sielunmaisemaan melankolia asettuu kuin luonnostaan.  Se ei ole pelkästään surua tai alakuloa, se on eräänlaista elämän kiertokulkua.  Iloon sekoittuu aina ripaus haikeutta.

    Sotien jälkeinen iskelmämusiikki syntyi juuri tämän tunteen pohjalta ja jopa vahvisti sitä.  Iskelmä kuvasi paitsi yksilön tunteita myös kansakunnan kollektiivista tarinaa: jälleenrakentamisen toivoa, sodan jättämää menetystä ja rakkautta, joka kurkotti kohti parempaa huomista.  Sävelissä ja sanoituksissa elivät kaikki ne tunteet, joita ei osattu pukea sanoiksi: kaipuu, menetys, rakkaus ja toivo.  Niistä tuli tapa käsitellä elämän haasteita ilman, että niitä tarvitsi itse välttämättä sanallistaa. 

    Iskelmä ja melankolia sopivat suomalaisuuteen, ne tuovat meidät lähelle omia tunteitamme ja tarinaamme.  Melankoliassa ei ole mitään häpeällistä; se on rehellisyyttä elämälle ja iskelmä antoi sille äänen.  Melankolia on katkeransuloinen tunnetila, joka helpottaa kielteisten asioiden kokemista.  Samalla se kantaa myös toivoa, moni iskelmä alkaa surulla ja päättyy jonkinlaiseen valon odotukseen.

    Me sotien jälkeen syntyneet kannamme yhä tätä perintöä mukanamme.  Me ymmärrämme, että melankolia ei ole pelkkää synkkyyttä vaan osa elämän tasapainoa.  Sukupolvemme on myös yksi tärkeimmistä iskelmän säilyttäjistä ja arvostajista, me muistamme tanssilavat ja radiossa soineet laulut.  Musiikki elää edelleen vahvana muistoissamme, se muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi olla iloa ja surua, toivoa ja kaihoa.

**************

    
    Nuottikokoelmani alkoi siis karttua melkoisella vauhdilla.  Löytyi tangoa, valssia ja foxia.  Pelkästään Unto Monosen sävellyksiä kertyi nelisenkymmentä, Topi Kärkeä ja Erik Lindströmiä myös melkoiset nivaskat.   Sitten laajensin repertuaaria amerikkalaisiin evergreeneihin ja vannoutunut jazzin harrastaja kun olen niin etsin myös pinon ns. jazz-standardeja.  Kansanmusiikin puolelta tein löytöjä useammistakin maista ja myös tuolta vähän hartaamman musiikin puolelta tuli monta osumaa, joululauluja unohtamatta.  Tällä hetkellä soitettavaan kappalevalikoimaani kuuluu noin 400 nuottia, kaikki ne olen transponoinut saksofonilla helposti soitettaviin sävellajeihin ja suurentanut A3 kokoisiksi jotta vanhat silmäni pystyisivät ne helpommin lukemaan.

    Soittoharjoitukset vievät suuren osan ajastani, joitakin soittokeikkojakin on ollut.  Kuulijat ovat olleet tällaista vähän iäkkäämpää porukkaa, heitä silmälläpitäen repertuaariani olen rakentanutkin.  Nuo kolme edellistä postaustani (Muistojen Bulevardi, Musiikkia aivoille ja Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa) ovat itseasiassa runkoina ikäihmisille suunnattuihin soittosetteihin, "soitannollisiin puheenvuoroihin".  Sisällytän niihin kuhunkin 5 - 6 jollain tavalla teemaa sivuavaa kappaletta jotka soitan fonilla.  Jokaisen kokonaisuuden kesto on noin 30 minuuttia.  Katsotaan mitä tuleman pitää.

 

Mökillä on hyvä "reenata", ei naapurit häiriydy.

    Tämä on todennäköisesti tämän vuoden viimeinen postaus.  Nyt olisi tarkoitus poimia vuosina 2013 -2024 blogiin kirjoittamistani jutuista sellainen nivaska jonka voisin pienellä muokkauksella laatia kirjaksi.  Mitähän siitäkin tulee?  Eivätpä sitten ainakaan katoa bittiavaruuteen kun siirryn tuonne pilvenreunalle ihmettelemään tätä nykyistä maailmanmenoa. 

 

Hyvää vuodenvaihteen juhlakautta.

 

 

Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa

   ”Muistosi on mulle kallis, muuta kun jäljell’ ei oo.  Aina on mielessä mulla, aika tuo onnellinen.”

    Sanoituksien merkitys iskelmämusiikissa sai aivan uuden ulottuvuuden sota-aikana.  Koska tanssikiellon takia tanssia ei voinut, voi vain kuuntelemalla tavoitella musiikin sanomaa ja silloinhan iskelmän sanat nousivat suureen merkitykseen.  Kun sitten sota oli ohi, säilyi sanoituksiin samaistuminen ja sieltä lohdun etsiminen.

    Suomi taisi kuulua niihin harvoihin sotaa käyviin maihin, joissa tanssikielto kesti koko sodan ajan.  Lainaan nyt pätkän Maarit Niiniluotoa, joka kertoo kirjassaan että  ”Välirauhan aikana syntyi kuitenkin valtavasti äänilevyjä ja iskelmiä, koska säveltäminen, sanoittaminen ja viihdytystilaisuuksien pitäminen eivät olleet kiellettyjä.  Alkoi syntyä lauluja, joissa oli mukana kaihoa ja kaipausta.  Kun sota jatkui, mukaan tuli rakkaudennälkä ja sellainen toisen ihmisen ihan unenomainen näkeminen. Pariskunnathan näkivät toisensa ehkä kerran vuodessa.   Tuli paljon lauluja, joissa kuiskailtiin ihanasti hyvinkin eroottisia lupauksia puolin ja toisin.  Näin ihmiset kanavoivat populaarimusiikkiin sen kaiken kaihon ja kaipauksen.  
    Kielen muutos sotavuosina muutti iskelmän pysyvästi.  Suomalaisen iskelmäsanoituksen keskiössä on yleensä ihminen joka tuntee, uskoo ja toivoo.  Hän on ehkä menettänyt toivon ja on lohduton, mutta kuitenkin näkee sellaisen valoisan juovan taivaanrannassa.”  Tämä edellinen oli siis suora lainaus Maarit Niiniluodolta.

    Sodan jälkeisessä Suomessa iskelmämusiikilla oli erityinen paikka ihmisten sydämissä ja arjessa.  Sotavuosien koettelemusten jälkeen kansakunta tarvitsi lohtua ja uusia unelmia, ja iskelmä tarjosi juuri sitä.  Se ei ollut pelkästään musiikkia, vaan myös kollektiivinen kokemus ja kansallinen tunteen peili.

    1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa suomalainen iskelmämusiikki imi vaikutteita Keski-Euroopan sävelmistä, kuten valssista ja foxtrotista.  Sodan jälkeen laulujen sävyt muuttuivat melankolisemmiksi ja kertoivat menetyksistä, kaipuusta ja jälleennäkemisen toivosta.  Iskelmien teemat kertoivat arkisista tunteista: rakkaudesta, surusta ja kaipuusta.  Esimerkiksi Olavi Virta nousi aikansa suurimmaksi tähdeksi kappaleilla, kuten Sinun silmiesi tähden ja Hopeinen kuu  (Hopeinen kuu valittiin kaikkien aikojen iskelmäksi Ylen järjestämässä yleisöäänestyksessä 2006).  Näiden kappaleiden romanttiset ja haikeat sävyt tarjosivat pakopaikan sodan ja niukkuuden varjosta.  Virran lisäksi Toivo Kärjen säveltämät laulut, kuten Siks oon mä suruinen ja Täysikuu, vetosivat kansan melankoliseen luonteenlaatuun.  

  Iskelmämusiikki oli myös saanut ripauksen amerikkalaisesta jazzista ja swingistä.  Jazzin vaikutus oli merkittävä iskelmämusiikin kehityksessä, olihan moni iskelmäsäveltäjä ja -muusikko saanut oppinsa jazzin parissa.  Jazzin vaikutteet näkyivät jo 1932 jolloin Ramblers-orkesteri levytti kappaleen Sua muistan Elaine ja siihen sisältyi kaksi improvisoitua sooloa!  Jazzin vaikutus tuntui etenkin 1940–50-lukujen taitteessa kevyemmän musiikin sovituksissa, harmonioissa ja rytmeissä.  Glenn Millerin orkesterin kaltaisten swing-jazzin edelläkävijöiden vaikutus näkyi suomalaisten orkesterien soitossa, esimerkkeinä vaikkapa Dallapé-orkesterin ja Radion viihdeorkesterin sovitukset, joissa yhdistyivät kotimaiset melodiat ja kansainväliset vaikutteet.  Harmony Sisters puolestaan esitti amerikkalaista jazzhenkistä musiikkia suomalaisilla sanoituksilla ja toi näin swing-tyyliä kotimaiselle yleisölle.

    50-luvun puolivälissä saatettiin jo toisinaan villiintyä vähän riehakkaampaankin menoon vaikkapa Olavi Virran laulaessa Hei Mambo – Mambo Italiano (1955) tai Calypsoa kuten Banaaninlastaajan laulu (1957).  Laila Kinnusen levyttämää italoiskelmää Lazzarella (1957) markkinoitiin myös calypsona samoin Vieno Kekkosen Sävel rakkauden (1958).


    Iskelmät eivät olleet vain viihdettä, vaan ne loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta.  Radiossa soineet laulut yhdistivät eri puolilla maata asuvia suomalaisia ja loivat kansallista identiteettiä aikana, jolloin television rooli oli vasta muotoutumassa.  Niistä tuli myös sosiaalisia tapahtumia: tanssilavat, joissa iskelmät soivat, olivat keskeisiä paikkoja nuorille ja vanhoille tavata, rakastua ja haaveilla paremmasta tulevaisuudesta.  Iskelmälaulajat pukivat sanoiksi ne väkevät tunteet joita varsinkin miehen oli vaikea itse ilmaista.

    1950-luvulla suomalainen iskelmä alkoi löytää yhä vahvemmin oman äänensä.  Tango, joka oli alun perin saapunut Argentiinasta Eurooppaan ja sieltä Suomeen, kehittyi meillä täysin omaleimaiseksi.  Siinä, missä argentiinalainen tango oli täynnä intohimoa ja rytmistä tulisuutta, suomalainen tango omaksui huomattavan melankolisen ja hillityn ilmaisun.

    Toivo Kärki ja Unto Mononen olivat tangomusiikin keskeisiä hahmoja.  Monosen säveltämä Satumaa (1955) on ehkä tunnetuin esimerkki siitä, miten suomalainen tango yhdisti kaipuun, surun ja unelmoinnin tavalla, joka resonoi syvästi kansan sielussa.  Peter von Bagh arvioi sitä näin:  ”Kappaleessa suomalainen kaipuu saa tihentyneimmän ilmauksensa ja se verhoaa unenomaiseen vaippaan edeltävien vuosien suuret odotukset”. Laulu ei pelkästään kertonut kaukaisesta, saavuttamattomasta onnelasta, vaan symboloi myös ihmisten henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia unelmia paremmasta huomisesta.

    Monosella ei ollut muusikkona jazz-taustaa.  Päinvastoin: kun hänen orkesterinsa halusi esittää joitakin jazz-standardeja, Mononen siirtyi pukuhuoneen puolelle siksi aikaa.  Näin kerrotaan.

    1960-luvulle tultaessa iskelmämusiikki alkoi monipuolistua ja sopeutua uusiin aikoihin.  Nuorempi sukupolvi alkoi vaatia vauhdikkaampia ja energisempiä sävelmiä.  Esimerkiksi Katri-Helena ja Marion Rung aloittivat uransa 1960-luvulla tuoden iskelmään kevyempää ja modernimpaa ilmaisua.  Samalla Reijo Taipale ja Eino Grön jatkoivat suomalaisen tangon perinnettä.  Tämä yhdistelmä perinteiden kunnioittamista ja uusien tuulien omaksumista teki iskelmästä edelleen elinvoimaisen.

    Kun rock and roll saapui Suomeen ja Beatles nousi nuorison ykkös-suosikiksi, iskelmän suosio hiipui varsinkin pääkaupunkiseudun tanssipaikoilla.  Iskelmä säilytti kuitenkin asemansa muualla maassa ja suomalaisen tangon asema säilyi vahvana maaseudun tanssilavoilla.  Iskelmästä tuli sillanrakentaja sukupolvien välille: vanhemmat sukupolvet saivat tangonsa ja valssinsa, kun taas nuoret tanssivat uudempien iskelmähittien tahdissa.  

    Kahden täysin erilaisen musiikkimaailman, rockin ja tangon kohtaamisesta voin mainita vihtiläisen Nummenkylän tanssilavan esimerkkinä.  Soitin 60-luvulla rumpuja The Down Walkers yhtyeessä ja 14.5.1966 olimme soittamassa Nummenkylän lavalla yhdessä Olavi Virran kanssa.  Joka toisen kolmevarttisen me soitimme Rolling Stonea, Kinksiä ja muuta rokkia, joka toisen kolmevarttisen Olavi Virta yhtyeineen soitti tangoja, valsseja ja foxeja.  Tanssikansa vaihtui samassa tahdissa, tangokansa seurusteli lavan ulkopuolella ja ravintolassa kun rokkikansa tanssi mielimusiikkinsa tahdissa ja päinvastoin.  Tosin Olavin osuudet lyhenivät illan mittaan, lehdistössä mollattu taiteilija oli tuolloin jo hyvin väsähtänyt ja käytti runsaasti alkoholia.  Viimeisen levynsä hän teki vajaa kuukausi tämän keikan jälkeen. 

 

    Sodanjälkeinen iskelmämusiikki ei ole vain menneisyyden muisto, vaan se kantaa mukanaan aikakauden tunnot ja tarinat.  Se oli musiikkia, joka auttoi kansakuntaa selviämään ja rakentamaan itseään uudelleen.  Se myös auttoi selviytymään maaseudun autioitumisesta joka alkoi Ruotsiin suuntautuneen muuttoaallon myötä 60-luvulla.  Iskelmämusiikki oli suomalaisten tunteiden tulkki – ja on sitä yhä, se soi kaikuna sukupolvien ketjussa.

    Vaikka jazz ei yltänyt kansan suosioon iskelmän tavoin, sillä oli suuri merkitys monien iskelmäartistien ja säveltäjien taustalla.  Esimerkiksi Olavi Virran varhaiseen uraan kuului jazz-laulajana esiintyminen, ja hänen tulkinnoissaan oli usein vivahteita swingistä ja jazz-balladeista.  Myös Toivo Kärki, yksi suomalaisen iskelmän suurimmista säveltäjistä, sai vaikutteita jazzista ja toi niitä hienovaraisesti iskelmien sovituksiin.  Kärki olikin alun perin jazz-pianisti, ja hänen monipuolinen musiikillinen taustansa antoi iskelmille rytmistä ja harmonista syvyyttä.  Myös useissa Erik Lindströmin hienoissa sävellyksissä kuulee vahvasti jazzin vaikutuksen.  Iskelmän ja jazzin elementit yhdistyivät luoden uudenlaista suomalaista kevyttä musiikkia.  Iskelmä hallitsi tanssilavoja, mutta myös jazzilla oli siellä omat hetkensä.  Ne hetket olivat illan alussa kun tanssikansa vasta keräili rohkeutta lähestyä vastakkaista sukupuolta.  Lähes jokaisen arvonsa tuntevan tanssiorkesterin repertuaariin kuului muutamia jazz standardeja joissa soittajat pääsivät esittämään osaamistaan.

    1960-luvulla iskelmällä oli vahva asema.  Jazz säilyi kuitenkin elinvoimaisena pienemmissä piireissä ja kehittyi kohti kokeellisempia muotoja. Legendaarisesta Mäyränkolosta Albertinkadulla muodostui keskeinen paikka jossa uuden sukupolven jazzmuusikot kokoontuivat jammailemaan ja soittamaan klubiyleisölle.

    Jazz ei siis saavuttanut iskelmän kaltaista kansansuosiota, mutta sen vaikutus suomalaisen iskelmän ja muun populaarimusiikin kehitykseen on kiistaton.  Se tarjosi teknistä osaamista, svengiä ja uusia sävyjä, jotka rikastuttivat iskelmämusiikkia.  Sodanjälkeisessä Suomessa jazz oli kuin mauste: hienovarainen, mutta välttämätön lisä, joka toi kevyen musiikin kirjoon kansainvälisyyttä ja sävyjä urbaanista elämästä.
    
    Mielestäni yksi erinomainen esimerkki kappaleesta jossa hienosti yhdistyy niin jazzille kuin iskelmällekin ominaisia piirteitä on ”Walkin’ My Baby Back Home”.  (Se nyt tosin ei valitettavasti ole suomalainen vaikka tässä suomalaista iskelmää käsiteltiinkin.)  Fred Ahlert sävelsi tämän kappaleen 1930.  Suureksi hitiksi se nousi Nat King Colen levyttämänä 1951.  
    Vuonna 1962 ruotsalainen jazz-laulaja Monica Zetterlund Georg Riedelin orkesterin kanssa äänitti oman versionsa tästä kappaleesta.  Se menestyi hyvin myös Suomessa.  Beppe Wolgersin teki lauluun ruotsinkieliset sanat ja laulun nimeksi tuli ”Sakta vi gå genom stan” (Kävelemme hitaasti kaupungin läpi).  Se on hieno ja arvostettu kunnianosoitus öiselle Tukholmalle.  Tukholmaan on nimetty tämän kappaleen ansiosta Zetterlund-puisto.   Hieno on myös Marita Taavitsaisen tulkinta vuodelta 2016 Heimo Hatakan sanoituksella ”Helsingin sarastukseen”.

    

Musiikkia aivoille

 

  Musiikki on paljon enemmän kuin pelkkä ajanviete.  Se on ovi tunteisiin, keino parantaa keskittymistä ja jopa polku aivojen plastisuuden kehittämiseen.  Olipa kyse musiikin kuuntelusta tai sen soittamisesta, vaikutukset ovat syvällisiä ja ulottuvat tunnetiloista aina kognitiiviseen terveyteen asti.

    Mutta mitä musiikki oikeastaan tekee aivoillemme?

    Kun kuuntelemme musiikkia, se aktivoi aivojemme palkitsemisjärjestelmän.  Dopamiini, tuo hyvän olon kemikaali, virtaa vapaasti, herättäen mielihyvää ja lievittäen stressiä.  Musiikki on myös hämmästyttävän monipuolinen työkalu tunteiden säätelyssä: rauhallinen sävel voi alentaa sykettä ja verenpainetta, kun taas energinen rytmi voi nostaa mielialaa ja antaa lisäpuhtia päivän haasteisiin.

    Musiikki on erityisen tehokasta yhdistämään tunteita ja muistoja, mikä selittää, miksi tietty kappale voi viedä meidät suoraan lapsuuden kesäpäiviin tai elämän suurimpiin hetkiin.  Jokaisella meistä on kappaleita, jotka muistuttavat erityisistä hetkistä tai ihmisistä, ja joskus jo ensimmäinen sävel riittää viemään meidät ajassa takaisin.

    Musiikin kuuntelun rinnalla sen soittaminen vie vaikutukset aivan uudelle tasolle. Instrumentin soittaminen on aivoille intensiivistä harjoitusta – kuin kuntosalitreeni, jossa jokainen alue saa osansa.  Se vaatii tarkkuutta, rytmitajua, käsi-silmä-koordinaatiota ja jopa tunteiden ilmaisua.  Tämän kaiken aikana aivot luovat uusia hermoyhteyksiä ja vahvistavat olemassa olevia.  On hämmästyttävää, kuinka soittaminen yhdistää aivojen molemmat puoliskot: vasemman logiikan ja analyysin, oikean luovuuden ja intuitiivisuuden.  Tämä yhteistyö kehittää monipuolisesti kognitiivisia kykyjä.  Aktiivinen osallistuminen, kuten laulaminen tai instrumentin soittaminen, voi ylläpitää keskittymiskykyä, hahmottamista ja ongelmanratkaisua. 

 
   

 Erityisen mielenkiintoista on musiikin vaikutus muistiin.  Soittajat harjoittavat jatkuvasti sekä lyhyt- että pitkäkestoista muistia oppiessaan nuotteja ja melodioita.  Tämä muistiharjoitus ulottuu myös kuuntelijoihin – musiikki auttaa aivoja jäsentämään tietoa ja voi tukea oppimista.

    Musiikki on myös stressinhallinnan mestari.  Sekä kuuntelu että soittaminen voivat laskea kortisolin, stressihormonin, tasoja.  Soittajille improvisointi tuo lisäksi meditatiivisen ulottuvuuden: kun mieli uppoutuu musiikkiin, arjen huolet väistyvät.  Ei ihme, että monet kokevat musiikin soittamisen olevan kuin matka omaan sisimpäänsä.

    Musiikin pitkäaikaiset vaikutukset, millaisia ne sitten ovat?  Tutkimukset ovat osoittaneet, että musiikin kuuntelu ja soittaminen voivat hidastaa kognitiivista heikkenemistä ja jopa suojata muistisairauksilta, kuten Alzheimerin taudilta.  Lisäksi musiikki auttaa kehittämään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä – taitoja, jotka hyödyttävät meitä kaikissa elämänvaiheissa.

    Musiikki on siis paljon enemmän kuin taidetta – se on väline, jolla voimme vaalia aivoterveyttämme ja hyvinvointiamme.  Se yhdistää kehon, mielen ja tunteet tavalla, jota harva muu aktiviteetti kykenee tarjoamaan.  Olipa valintasi kuunnella tai soittaa, jokainen sävel ja nuotti on sijoitus omaan henkiseen ja kognitiiviseen pääomaan.  Musiikki on aivoille kuin kuntoilu keholle: se parantaa joustavuutta, toimintakykyä ja hyvinvointia.

    Musiikki ei vain heijasta sitä, mitä tunnemme – se muokkaa sitä, keitä olemme.  Aivot ansaitsevat musiikin, ja musiikki ansaitsee paikkansa elämässämme.

    Musiikki on universaali kieli, joka koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.  Se herättää tunteita, rakentaa yhteyksiä ja avaa polkuja muistojen maailmaan – erityisesti ikääntyneille, joiden elämänkokemukset sykkivät kappaleiden rytmeissä ja melodioissa.  Mutta miten tämä taianomainen ilmiö oikeastaan vaikuttaa ikäihmisiin ja heidän muistoihinsa?

    Kun kuuntelemme tuttua laulua, aivojemme syvällä piilotetut mekanismit heräävät eloon.  Limbinen järjestelmä ja hippokampus, nuo muistojen säilytyskeskukset, aktivoituvat kuin vanhat ystävät, jotka odottavat kohtaamista.  (Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin ja hippokampus on puolestaan paikka johon omaelämäkerralliset tapahtumat ja muistot tallentuvat ihan ensimmäiseksi.)  

     Musiikki ei ainoastaan tuo mieleen menneitä tapahtumia – se palauttaa niiden mukana tunteet, tuoksut ja tunnelmat.  Esimerkiksi muistisairailla, joiden kognitiiviset kyvyt ovat heikentyneet, musiikki voi toimia muistojen avaimena, avaten lukkoja, joita sanat eivät enää kykene murtamaan.  Onkin hämmästyttävää, kuinka laulun sanat voivat löytyä vielä silloinkin, kun puhekyky on jo osittain kadonnut.

    Musiikki on myös voimakas tunne-elämän herättäjä.  Nostalgia voi olla kuin lempeä laine, joka kantaa kuulijansa takaisin nuoruuden onnellisiin hetkiin. Toisaalta rauhoittavat sävelet voivat toimia ankkurina nykyhetkeen, lievittäen ahdistusta ja tuoden lohtua yksinäisyyden keskelle.  Musiikki ei vain kosketa yksilöä, vaan se yhdistää ihmisiä – yhteislaulu, kuoroharjoitukset tai konserttivierailut voivat tarjota ikäihmisille kaivattuja sosiaalisia kokemuksia.

    Musiikilla on meidän ikäihmisten elämänlaadun parantamisessa erityinen asema.  Musiikkiterapiaa hyödynnetään yhä enemmän hoivaympäristöissä.  Hoitokodeissa saatetaan soittaa asukkaille heidän nuoruusvuosiensa suosikkikappaleita, mikä luo kodikkaan ja rauhoittavan tunnelman.  Yhteinen laulaminen voi puolestaan auttaa palauttamaan muistoja ja luomaan uusia yhteyksiä läheisiin ja hoitajiin.

    Musiikin vaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään muistoihin ja tunteisiin.  Se myös stimuloi aivojen plastisuutta – niiden kykyä muovautua ja oppia uutta.  Tämä tekee musiikista tehokkaan työkalun hidastamaan kognitiivista heikkenemistä ja parantamaan keskittymiskykyä.  Lisäksi rauhalliset melodiat voivat alentaa stressitasoja, ahdistuneisuutta, levottomuutta ja lopulta jopa edistää levollista unta, joka on monelle ikäihmiselle tavoiteltua ylellisyyttä.

    Musiikki on kuin näkymätön silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä.  Se yhdistää meidät siihen, keitä olemme olleet ja keitä yhä olemme.  Ikäihmisille se voi olla väline oman elämänhistoriansa kertomiseen – melodiat ja sanat kantavat tarinoita, joita ei voi unohtaa.

 

 
    Musiikin voima on syvästi inhimillinen.  Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka sanat ja muisti saattavat pettää, tunteet ja musiikki säilyvät.  Ja siinä on jotain lohdullista – jotain, mikä ylittää ajan ja paikan rajat.

 

 

Muistojen Bulevardi

”En päivääkään vaihtaisi pois / Vaik luoja mun uudelleen lois / Ja jotain jos toimissain väärin mä tein / Suon senkin itsellein”.

    Näin Tapio Rautavaara lauloi Reino Markkulan säveltämässä kappaleessa En päivääkään vaihtaisi pois.  Teksti on Juha Vainion käsialaa.

    Enkö päivääkään vaihtaisi pois??  Tällaistakin jouduin pohtimaan kun muutama vuosi sitten kirjoitin elämääni kirjan muotoon.  Kirjoitin sen siksi, että lapsilleni ja lastenlapsilleni ei kävisi niinkuin itselleni.  Itse kiinnostuin aivan liian myöhään vanhempieni nuoruudesta sekä heidän tekemisistään ja ajatusmaailmastaan.  Millaisia he olivat nuorina ja mikä teki heidät ihmisinä sellaisiksi kuin mitä he myöhemmin olivat.  En ehtinyt saada lukuisiin mieltäni askarruttaviin kysymyksiini vastauksia.

 
    Vanhenemisen myötä muistomme ovat vaarassa hävitä tai muuttua muistoiksi muistoista ellemme ihan konkreettisesti kirjoita paperille muistiin ja taltioi tärkeiksi kokemiamme asioita, tapahtumia sekä ajatuksia oman muistimme vahvistamiseksi.  Samalla ne tallentuvat myös jälkeläistemme luettaviksi sitten kun heitä joskus mahdollisesti kiinnostaa mitä vanhempansa ja isovanhempansa tekivät ja ajattelivat vuosikymmeniä sitten.  Millaista oli lapsen ja nuoren elämä 40-, 50- ja 60-luvulla?  Millaista oli olla nuori ilman tietokonetta ja kännykkää?  Tällaista kirjoitusprojektia omasta elämästä suosittelen lämpimästi kaikille muillekin ikäisilleni ihmisille!

    Miten niitä kaikkia pieniä asioita sitten sitten pystyy muististaan kaivamaan.  Pieniä asioita joilla kuitenkin on ollut ehkä suurikin merkitys.  Onneksi muistimme toimii niin että yhden kaukaisen asian muistaminen johtaa usein toiseen, joku tunnelma tuo mieleen jonkun kaukaisen muiston, samoin jokin haju tai tuoksu, äänimaailma, paikka, näkymä tai mikä hyvänsä aisteihin tunkeutuva tuntemus.  Mieleen nousee muistin kätköistä jokin tapahtuma, muisto.  Muisto jostakin mitä on tapahtunut ja jossa on ollut tavalla tai toisella mukana.  Ne on vaan kirjattava paperille.

    Musiikki on tutkitusti muistoja aktivoiva voima.  Jokaisella meistä on kappaleita, jotka muistuttavat erityisistä hetkistä tai ihmisistä, ja joskus jo ensimmäinen sävel riittää viemään meidät ajassa takaisin.  Tämän ovat meistä varmaan kaikki omakohtaisesti todenneet.

 

    Muistot syntyvät eletystä elämästä, ne peilaavat mennyttä maailmaa. Muistot eivät synny pelkästään “tallentamalla” tietoa aivoihimme kuin tietokoneen kovalevylle. Kun koemme jonkin merkityksellisen hetken, aivomme käsittelevät ja yhdistävät tietoa monista eri lähteistä - tunteista, ympäristöstä ja ihmisten reaktioista. Tämä monimutkainen yhdistelmä tallentuu ensin lyhytaikaiseen muistiin josta myöhemmin joko siirtyvät tai sitten eivät siirry pitkäaikaismuistiin. Näin aivomme järjestävät meille tärkeän tiedon ja unohtavat vähemmän tärkeät yksityiskohdat.

    Aina kun palaamme johonkin muistoomme, aivomme käsittelevät sitä uudestaan ja muokkaavat sitä hivenen: muistoon sekoittuu uutta tietoa, tunteita ja joskus jopa mielikuvitusta.  Lisäämme siihen uusia kerroksia kaiken myöhemmän kokemuksemme sekä muiden kertoman höystämänä.  Hyviksi kokemamme muistot myös vahvistuvat ja saavat lisää kerroksia koska palaamme niihin usein – huonot puolestaan haalistuvat, ohenevat ja haurastuvat.  Ehkä näin onkin hyvä, turha kantaa huonojen päivien ja synkkien hetkien muistoja läpi vuosikymmenien.

    Muistoihin liittyy lähes aina jonkinlaista nostalgiaa, kaipuuta menneeseen.  Tapahtumat joita muistelemme aiheuttavat useimmiten hyvän mielen, joskus toki myös haikean surullisen.  Nostalgiaan on helppo antautua, se on pohjimmiltaan aina turvallista: tiedämme että olemme niistä ajoista ja tapahtumista selvinneet.  Olemmehan yhä elossa!  Tästä hetkestä eteenpäin emme sen sijaan pysty tietämään miten meille tulee käymään.

    Muistot kantavat meitä eteenpäin elämässä vaikka juontavatkin juurensa vuosikymmenten taakse.

    Tallennamme kaiken aikaa tapahtumia oman muistimme päiväkirjaan, historiaamme.  Joskus vasta vuosien ja vuosikymmenien jälkeen saatamme kaivaa niitä esille.  Vasta silloin kun niillä syystä tai toisesta on joku tarkoitus, merkitys.

  
    Vuosikymmenien mittaan muistikuvat sekoittuvat ja muokkautuvat itselle mieluisammiksi, mukavammiksi muistella.  Useimmiten se tapahtuu täysin tiedostamatta, vähän kerrallaan ja lopulta niitä on helppo pitää alkuperäisinä, juuri näin tapahtuneina.  Eri ihmiset muistavat usein saman kaukaisen tapahtuman monilta osin eri tavoin.  Tämä johtuu siitä, että muistimme ei tallenna tapahtumia objektiivisesti, vaan muokkaamme niitä omien tulkintojemme, tunteidemme ja myöhempien kokemusten kautta.  Tämä on se muistin ja muistojen heikoin lenkki.  Mistä voi varmuudella tietää että se oli juuri näin, olinko kokemassa tämän kaukaisen tapahtuman vai olenko kuullut sen muiden kertomana niin monesti että se on alkanut tuntua omalta kokemukselta?

  
    Vaikka muistot voivat olla epätarkkoja tai jopa harhaanjohtavia, ne ovat silti tärkeä osa minuutta. Muistot eivät ole pelkästään menneisyyden heijastuksia, vaan ne muokkaavat myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Muisti voi kertoa meille, mitä haluamme välttää, mitä tavoittelemme ja mitä arvostamme. Muistojen kanssa eläminen vaatii ymmärrystä siitä, että ne ovat osittain totta ja osittain omien tulkintojemme tuotetta.

    Muistot eivät ehkä ole täydellisiä ja tarkkoja, mutta niiden voima on siinä, että ne auttavat meitä elämään merkityksellistä elämää.

Kun kuljen, alla vanhojen lehmusten / palaan jälleen, päiviin unelmien
Kaupungin silloin, näimme kehtona rakkauden / Kevät illoin, valo täytti myös sydämen

    Muistojen Bulevardi on Börje Sundgrenin säveltämä sekä hänen ja Solja Tuulen (Sauvo Puhtila) sanoittama kappale. Sanoituksessa kertoja vaeltaa syysaikaan puistolehmusten reunustamalla Helsingin Bulevardilla ja muistelee onnellisempia aikoja läheisen ihmisen kanssa, kun kaupunki näyttäytyi rakkauden kehtona ja keväinen valo täytti sydämenkin.  Laila Kinnunen levytti laulunvuonna 1966.
 
    Bulevardilla tarkoitetaan yleisesti puistokatua jota reunustavat lehtipuut.  Mutta Muistojen Bulevardin voi myöskin ajatella olevan perättäisistä muistoista muodostuva kuvitteellinen bulevardi jolla on kepeä käyskennellä ja viettää aikaa.  Antaa muistojen viedä, katsoa mitä kaikkea tulee vastaan.

    Nuoruuden haaveilla ja muistoilla on monia yhteisiä piirteitä: molemmat ovat elämämme varhaisia peilikuvia, joissa näkyvät silloiset toiveemme, pelkomme ja mahdollisuuksiemme rajat. Sekä muistot että haaveet kertovat, millaisia olimme – mutta vuosikymmenten kuluessa ne saavat uudenlaisen sävyn, kun elämänkokemukset ja uudet unelmat muokkaavat niitä.

 

     Nuoruus on aina täynnä haaveita, niiden toteutumiseen uskoo ja luottaa, kaikki on mahdollista, maailma on meidän.  Nuoren haaveille on annettava niille kuuluva arvo.  Muistimme ja muistomme kertovat että monista asioista olemme ajatelleet nuorena eri tavoin kuin tänään.  Sehän on osa kasvamista, kehittymistä ihmisenä.  Maailma muuttuu ja meidän on muututtava mukana.  Vai muuttuisiko maailma sittenkin siksi, että me muutumme?  Olihan meillä nuorina aikomuskin muuttaa maailmaa.

    Iän karttuessa haaveet vähenevät, Siperia opettaa.  Jäljelle jäävät ovat arkisempia ja kokemuksen opettamina helpommin toteutettavia.  Haaveita ihmisellä on kuitenkin aina oltava, niillä on siivet ja ne kantavat monien vaikeuksien yli.

    Haaveet siis vähenevät, haihtuvat – muistot sen sijaan lisääntyvät vuosien myötä.  Tosin ne vanhimmat muistot käyvät samalla ohuemmiksi ja hauraammiksi, lopulta myös katkeileviksi.  Muistoihin ei voi aina täysin luottaa, mutta muistojen palasista muodostunut kokonaisuus kuitenkin määrittää sen mitä olemme.  Muistot määrittävät sen mikä mikä oli ennen ja mikä on nyt, miten kaiken koemme, mitä me olemme.

  

Ilman muistoja, vain olemassa olemalla, elämä olisi tyhjää ja merkityksetöntä.

    Usein haaveet, jotka kestävät vuosikymmenten ajan, ovat niitä, jotka koskettavat meitä syvimmällä tavalla.  Näiden haaveiden ja toiveiden ei aina tarvitse olla suuria tai dramaattisia – ne voivat olla yksinkertaisia ja henkilökohtaisia, mutta samalla täynnä sitä tunnetta ja elämänvoimaa, joka kantaa meitä läpi eri aikakausien.

    Eläkkeelle siirtyminen on iso elämänmuutos, ja silloin voi joskus tuntua siltä, että “kaikki tärkeä” on jo tapahtunut. Tämä ajatus voi olla houkutteleva, mutta se voi myös vähitellen viedä energiaa ja iloa arjesta. Haaveet tarjoavat elämään uusia näköaloja, jotka antavat tunteen siitä, että aina on jotakin odotettavaa. Ne voivat olla pieniä tai suuria, mutta jokainen unelma, joka antaa inspiraatiota ja iloa, on tärkeä.

    Monelle iäkkäämmälle ihmiselle haaveet voivat olla tapa löytää uudelleen itsensä, ja niitä voi suunnata vaikka mihin – kenties uuteen harrastukseen, matkusteluun, itsensä kehittämiseen tai jopa pitkäaikaisten unelmien toteuttamiseen, kuten uuden kielen oppimiseen tai oman kirjan kirjoittamiseen.  Tai vaikkapa soittoharrastuksen aloittamiseen.  Tärkeintä on, että haaveet tuovat arkeen iloa ja jännitystä –  luovat uudenlaisia muistoja tulevaisuuden varalle.

    Monissa tutkimuksissa on todettu, että ihmiset, joilla on tavoitteita ja haaveita, pysyvät psyykkisesti ja fyysisesti aktiivisempina ja voivat kokonaisvaltaisesti paremmin. Unelmat ja tavoitteet voivat auttaa suuntaamaan energiaa positiiviseen ja pitää yllä sellaista innostusta, joka tuo elämään merkityksellisyyttä ja uusia kokemuksia.

Haaveilu on elämän mittainen oikeus, ja sillä on arvoa ja merkitystä missä tahansa elämänvaiheessa.

 

 

  

 

Oli juhla ja juhannusilta

"Oli juhla ja juhannusilta
Ja koivut ja seppeleet,
Soi laulelot rantamilta
Ja helkähti säveleet."

(Erkki Kivijärvi 1882 - 1942)

    Muutama vuosikymmen taaksepäin, varsinkin maaseudulla, juhannukseen valmistautumiseen kuului suursiivous, huoneiden koristelu kukkasin sekä koivujen pystyttäminen ulos oven pieliin.  Aikaa kuvasti hyvin nuo Erkki Kivijärven riimit.  Itsekin muistan ja tunnistan kuvaukseen sopivan juhannuksen vieton. 
    Nykyään juhannukseen valmistautuminen useimmiten tarkoittaa ruokien ja juomien hankintaa marketista sekä Alkosta ja tietysti myös matkustamista ruuhkaisia teitä myöten mökeille tai muihin juhannuksenviettopaikkoihin.

    Juhannus on yksi niistä juhlista, joiden juhlinta huipentuu nykyisin jo aattoon, tarkemmin  aattoiltaan.  Johtuneeko siitä, että kun kovasti on valmistauduttu ja odotettu, pitää kaikki panna peliin heti kun mahdollista.  Juhlajuomat ovat oleellinen osa juhannuksen juhlintaa,  ne hoidellaan heti aattona, eivätpä sitten enää ole kiusana juhannuspäivänä.

    Tämä juopuminen ja myös meluaminen ovat toki kuuluneet juhannuksen viettoon jo vuosisatojen ajan, pakana-ajoista lähtien. Silloin niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä. Mitä enemmän juhannuksena juopoteltiin, sitä parempi tuli sadosta.  Tätä rataa tuo keskikesän juhla täällä pohjolassa siis vieläkin menee.  Perinteitä kunnioittaen, vaikka emme enää eläkään pakanuudessa emmekä usko noituuteen.  Yhteen kokoontumista, saunomista, kokkotulien polttamista, runsaasti ruokaa ja vielä runsaammin juomaa.  Ja kaiken kruunaa tietysti rantalava sekä juhannustanssit.

    Juhannusyöstä ja juhannustansseista on kirjoitettu kirjoja sekä tehty elokuvia (F.E. Sillanpään romaanin pohjalta Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä, Hannu salaman romaanin pohjalta Eija-Elina Bergholm : Juhannustanssit) sekä lauluja (Juha Vainio: Juhannustanssit).  Lukuisten muiden lisäksi muumien ystävänä täytyy mainita myös Tove Janssonin Muumien Vaarallinen juhannus!  Juhannusaattoon ja yöhön liittyy valtava lataus: odotusta, odotusten täyttymystä, haikeutta, kaipausta, iloa, riehakkuutta, pettymystä ja tuskaa sekä muuta sanoin kuvaamatonta tunteiden kirjoa.  Kaikki tämä nousu- tai laskuhumalan aiheuttaman ylilyönnin väkevöittämänä.  On hyvin ymmärrettävää, että näitä tunteita on käytetty lukuisten teosten inspiraatioina.

  Sitten vielä se taianomaisuus joka juhannusyöhön liittyy...

 ****************

”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.”
(Frans Eemil Sillanpää: Ihmiset suviyössä 1934)

 

 ****************

 

 

 

 

(Pertti Hagelberg: Mielentiloja 2023)
 

 

 

 

 

 

Paluu aikaan ennen Facebookia

    Jokainen tekee ratkaisunsa aina omien kokemustensa ohjaamina.  Minulle on tullut tärkeäksi karsia kaikkia turhia rönsyjä elämästäni.  Ravistelen itseäni kuin koira kylvyn jälkeen ja katson mitä roiskuu pois ja mitä jää jäljelle.

    17.5 kävin edellisen kerran katsomassa, josko FB tarjoaisi jotakin kiinnostusta herättävää tai omaa eloani koskettavaa.  No ei tarjonnut.  Myöskään itselläni ei ollut mitään jaettavaa omasta pienestä maailmastani.  Kaikki oleellinen sanottava oli sanottu jo ensimmäisinä FB-vuosinani.  Kaikki peukkuja ansaitsevat postaukset oli peukutettu silloin kun niitä silmiini sattui.  Oli siis sopiva ajankohta miettiä pärjäämistä ilman FB:n seuraa.  Pärjättiinhän sitä ennenkin!  Tulevana sunnuntaina yritän saada poistettua tietoni Facebookista.

    FB:n jättäminen on yksi askel kohti sitä "onnellista olotilaa" jota tavoittelen lopuille täällä maan päällä vietettäviksi ajatelluille vuosilleni.  Sitaatti kirjasta Muumipapan urotyöt on kaikessa yksinkertaisuudessaan puhutteleva:

 ”Maailma oli siihen aikaan suuri, ja pieni oli pientä paljon mukavammalla tavalla kuin nykyään ja sopi minulle paljon paremmin.”

    Monenlaisia muitakin juttuja tuo itseni ravistelu on jo saanut roiskumaan.  Pelkkä tavarapaljouden hävittäminen ympäriltäni on avartanut elintilaani aivan konkreettisellakin tavalla, ei pelkästään helpottanut mielen ahdistusta.

    Kouluaikana alkaneen postimerkkikokoelman kasvattamisen lopetin Suomen täyttäessä 100 vuotta.  Muutama viikko sitten pakkasin tuon kaiken kolmeen isoon muovilaatikkoon.  Laatikot sain mahtumaan autooni jolla kuskasin ne naapurikaupungin Filatelistikerholle huutokaupalla euroiksi muutettaviksi.  Huoneestani yksi nurkka vapautui muuhun käyttöön.

    Kirpputorilla olen päässyt eroon suuresta osasta kirjoja joita en ole kokenut niin rakkaiksi että ansaitsisivat olla seuranani loppuun saakka.  Näyttelyissäni myymättä jääneitä valokuvatauluja olen myös vähentänyt samaisella kirpputorilla.  LP-levyt, lukuun ottamatta jazzia josta en pysty luopumaan, ovat nekin löytäneet uusia omistajia.

    Mielestäni olen jo päässyt hyvin alkuun turhien rönsyjen karsimisessa.  Mutta vasta alkuun.  Ja mitä mahtaa tapahtua elämäni mittaisille rakkaille harrastuksille?  Soittaminen, kirjoittaminen ja valokuvaus.  Siinä onkin aihetta aivan omaan postaukseen myöhemmin tässä blogissani.  

Waarin vinkkelistä tulee säilymään ainakin toistaiseksi. 

 

 

(Pertti Hagelberg: Mielentiloja 2023)

 

 

Savuna ilmaan, tuhkana tuuleen

 

    Muutin Somerolta Espoon Tuomarilaan kesäkuun alussa 1963.  Silloin elettiin letkajenkan kulta-aikaa ja Tuomarilan VPK:n talollakin eli Domin Brankkarilla oli letkattu maailmanennätys (näin kuulin).  Minulle Domin Brankkarista muodostui yksi tärkeimmistä nuoruuteen liittyvistä paikoista.

     Ensimmäinen orkesterini oli Peter Waldemar Quartet, soitin silloin tenorisaksofonia.  Elettiin syksyä 1964.  Domin Brankkari oli meidän harjoituspaikkamme jossa kokoonnuimme parikin kertaa viikossa hiomaan ohjelmistoamme.  Pari kertaa bändissämme vieraili ”kultaisen trumpetin” mestari Yrjö Latva,  joka oman yhtyeensä kanssa kiersi pääkaupungin tanssipaikkoja.  Ykä alkoi ensimmäisenä kutsua minua nimellä Pepe.  Erään treenirupeaman päätteeksi siemailimme hieman "Lumumbaa", se oli ensikosketukseni alkoholiin.  Samana iltana poltin myös ensimmäistä kertaa tupakkaa julkisesti, siihen saakka olin vain harjoitellut salaa itsekseni.  Poikuus ei sentään mennyt brankkarin tiloissa.

 

    Kun sitten keväällä 1965 tuli The Down Walkersin aika, niin harjoituskämppämme oli Brankkarin vieressä noin sadan metrin päässä.  Brankkarilla kävimme muutaman kerran soittamassa, ja jos meillä ei ollut keikkaa lauantaina niin yleensä kävimme tarkkailemassa vierailevia bändejä: Topmost, Eero ja Jussi, The Esquires ja mitä niitä nyt olikaan.  Joka tapauksessa Domin Brankkari oli talvisin paikka johon tuli nuorisoa lähes koko läänin alueelta.  Esiintyjät olivat aina aikansa kovimpia nimiä, heidän buukkaamisestaan vastasi jo kauan sitten edesmennyt Jukka Ranta.

 

 

    Brankkarilla toimi myös Kino Tuomarila, näytöksiä oli muistaakseni kahtena iltana viikossa.  Siellä tuli katsottua niin tanskalainen Pukki Paratiisissa kuin James Bondit ja länkkärit.  Istuttiin eturivissä ja tupakkaa paloi!  Brankkarin salissa pelattiin myös sulkapalloa ja Down Walkersien riveissä soittikin eräs lajin pohjoismainen nuortenmestari: laulusolistimme ja soolokitaristimme Jocke!

    Mutta sitten, vuosikymmeniä myöhemmin....

    Eilen illalla, 9.5.2024 uutisoitiin näkyvästi että entinen Tuomarilan VPK:n talo palaa ilmiliekeissä!  Talo oli onneksi jo tyhjillään.  Järkytykseni oli melkoinen, tuntui kuin minusta olisi repäisty iso ja tärkeä pala nuoruutta lopullisesti pois.  Tuo Domin Brankkari oli minulle ja varmaan monelle muullekin aikalaiselle erittäin tärkeä paikka.  

    Nyt sitä ei enää ole - jäljelle jäi ainoastaan perustukset ja iso kasa hiiltä ja tuhkaa.  Ja paljon muistoja.  

 

(Alkuperäisten palokuvien lähde: IS)

 

 

 

 

Joskus mä teen, sitten taas toisinaan en…

    Se oli taas yhdenlainen päähänpisto tuo Tähtitaivas kotikujan yllä julkaiseminen tässä blogissani.  Kaikki mieleen juolahtavat ideat kannattaisi miettiä loppuun saakka.  Tämä taisi päästä unohtumaan viikko sitten.  Nyt olen miettinyt tätä viikon verran ja päätynyt siihen että se oli todella huono ajatus (Bernie Sanderskin oli samaa mieltä).

    Kolme pointtia: Ensinnäkin noin pitkien tekstien lukeminen blogissa on ylivoimaisen haastava tehtävä kenelle tahansa.  Toiseksi totesin että ei se tälläkään formaatilla sen enempää lukijoita tavoita.  Kolmanneksi päädyin ajatelmissani toteamaan että se vain oli todellakin harkitsematon päähänpisto.
    Joten se siitä, pyörrän päätökseni ja pyydän anteeksi, vedin ensimmäisen osankin pois blogista.  Jos joku sen oikeasti haluaa lukea niin sen voi tilata BoD kirjakaupasta.

*********************

    

    Lainaan nyt pätkän syksyistä kirjoitustani:

    ”Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.”

  
    Olen nyt muutaman kuukauden omistanut aikani pelkästään torvilleni.  Niitä on nyt vuoden aikana ilmaantunut kolme kappaletta.  Ensiksi tuli digitaalinen saksofoni, sitten ihan perinteinen tenorisaksofoni ja viimeksi pari kuukautta sitten alttosaksofoni.  Digitaalinen foni on siitä mainio että sillä voi soittaa missä vain: äänenvoimakkuuden voi säätää tilanteen mukaan.  Perinteisestä saksofonista se eroaa siinäkin että siinä on suuri määrä erilaisia äänikertoja ja lisäksi puhaltaminen on kevyempää.  Sormitukset ovat aivan kuten perinteisissä foneissakin.

    Näkö on mennyt sen verran heikoksi että normikokoisista nuoteista en pysty soittamaan.  Niinpä kirjoitankin nuotinnusohjelmalla kaikki kappaleet koneelle jossa transponoin ne sopivaan sävellajiin.  Sitten lopuksi muutan ne jpeg-muotoon ja photoshopilla valmistan niistä kaksi vaaka A4 kokoa, tulostan ne ja teippaan päällekkäin joten lopputuloksena on A3 kokoinen nuotti!  Nuottitelineeseen vielä hyvä nuottivalo niin johan alkaa toimia.

    Vaikka olenkin vannoutunut jazzin ystävä niin nuottikokoelmaani olen etsinyt suomalaisten suosiossa olleita ja radiosta tuttuja iskemiä tuolta 40 - 60 luvuilta ja kauempaakin.  Monet niistä ovat hyvin melodisia ja soveltuvat siksi hyvin saksofonilla yksin soitettaviksi.  Tarkoitukseni on käydä hoitokodeissa ja eläkeläisten tilaisuuksissa soittamassa näitä sävelmiä tällaiselle varttuneemmalle väelle jota itsekin edustan, heillä nämä ovat varmaan säilyneet jossain sielun sopukoissa kuten itsellänikin.  Eläköön nostalgia!

  
    Tällaisten iskelmien nuottien etsiminen on ollut oma hommansa jossa kirjaston Suuri toivelaukirja-sarja on ollut suurena apuna.  Siihen sitten vielä päälle tuo nuottikirjoitus-, transponointi- ja suurentamisprosessi.  Mutta kun aamusta iltaan pari viimeistä kuukautta olen näiden parissa puurtanut niin nuottipinossa on nyt reilut 200 sävelmää.  Enköhän minä näiden kanssa loppuelämäni pärjää!

    Että tällaista vaihetta nyt eletään.  Soitellaan...