Helteisinä heinäkuun päivinä 2012 kiertelimme eteläisen Italian, Apulian (Puglian), kaupunkeja. Viikon aikana tutustuimme yhdeksään eri kaupunkiin ja kävimme ehkä kuudessa tai seitsemässä vanhassa kirkossa. Kirkkoon olikin mukava poiketa kun ulkona lämpömittari tapaili 40 asteen hellelukemia. Mutta, kirkot antoivatkin yllätyksekseni muutakin kuin viilennystä. Siellä vanhan kirkon hämärässä hiljaisuudessa mielen täytti jonkinlainen syvä rauha ja selittämätön pyhyyden tuntu. No niin kai kirkossa kuuluukin. Itse vaan en ollut sellaista aiemmin kokenut. Se tunne jätti jälkensä, sitä olotilaa jäi kaipaamaan. Jokin sisälläni oli muuttunut. Enkä nyt tarkoita että olisin kokenut uskonnollisen herätyksen, jäi vain se kaipuu samanlaiseen rauhantunteen saavuttamiseen uudelleen.
Kirkot ja muut pyhät paikat voivat olla mielenrauhan lähteitä niiden erityislaatuisen ilmapiirin vuoksi. Moni ihminen on sanonut kokeneensa tällaisissa tiloissa pyhyyden tunteen – kokemuksen, joka ylittää sanojen ja järjen rajat. Kokemus on myös syvää läsnäoloa ja yhteyttä johonkin suurempaan kuin itse. Tämä tunne voi rauhoittaa mieltä ja muistuttaa meitä elämän mysteeristä ja kauneudesta
Mielenrauha on määritelmän mukaan tila, jossa sisäinen levottomuus väistyy ja mieli löytää tasapainon. Se ei tarkoita että kaikki ongelmat katoaisivat. Se tarkoittaa sitä, että hyväksyy itsensä ja maailman sellaisina kuin ne ovat, vajavaisuuksineen ja ongelmineen. Se tarkoittaa myös suorituspaineiden väistymistä ja rauhaa olla hetkessä läsnä.
Minulle siis tuo tila, tai ainakin hyvin sen suuntainen löytyi vanhoissa kirkoissa eteläisessä Italiassa. En kuitenkaan haluaisi aina lähteä Apuliaan kun pyrin löytämään mielenrauhaksi kutsutun tilan. Ei se tietenkään olisi käytännössä mahdollistakaan. On siis yritettävä löytää se täältä, omista elintavoista, tavasta elää.
Joku löytää mielenrauhaa luonnosta, metsien hiljaisuudesta tai meren aalloista. Joku toinen löytää sen pohtimalla elämän suuria kysymyksiä joista avautuu kokemus mielenrauhasta. Tällaisten asioiden pohtimista kutsutaan myös henkisyydeksi. Ei siis hengellisyydeksi jota toteutetaan vaikkapa rukouksissa tai meditaatioissa. Kuuluuko tuo kirkkojen hiljaisuudessa kokemani rauha ja pyhyyden tunne sitten tuohon hengellisyyteen vai henkisyyteen, en osaa sanoa ja lieneekö sillä väliäkään. Joka tapauksessa sain kokemuksen kuulumisesta johonkin selittämättömään suurempaan.
Mitä kaikkea tuo henkisyys käsitteenä sitten pitääkään sisällään. Ainakin se liittyy ihmisen sisäiseen maailmaan ja ihmisyyteen. Merkityksen etsimiseen ja pyrkimykseen ylittää pelkän materiaalisen elämän rajat. Uskontoon se ei liity mielestäni lainkaan, se on vain henkilökohtainen tapa pohtia elämän suuria kysymyksiä. Pohtia omaa paikkaa maailmassa ja suhdetta muihin ihmisiin, ympäröivään luontoon tai johonkin vieläkin suurempaan. Henkisyys ilmenee pyrkimyksenä ymmärtää sitä, mikä on elämässä olennaista. Siihen kuuluu myös arvot jotka ohjaavat ihmistä hyvyyteen, myötätuntoon ja harmoniaan. Tämä kuulostaa hyvin juhlalliselta, mutta loppujen lopuksi kysymys on hyvin arkisista ja jokapäiväisistä asioista. Tällaisten asioiden pohtiminen ei vaadi loppututkintoa filosofiassa!
Millaisia nämä henkiset arvot sitten voisivat olla?
Helpointa on kai lähestyä tätä kysymystä pohtimalla asioita jotka tuottavat itselle aitoa iloa ja merkitystä. Mikä tekee minut onnelliseksi ilman ulkoisia saavutuksia? Mitä voin antaa muille, jotta heidän elämänsä olisi parempaa? Miten voin elää sopusoinnussa oman itseni ja ympäröivän maailman kanssa? Näiden hankalien kysymysten vastauksista saattaa löytyä vaikkapa rakkaus, kiitollisuus, rehellisyys, anteeksianto ja nöyryys. Nämä eivät todellakaan ole niin helppoja asioita kuin miltä ne tuossa kirjoitettuna näyttävät. Ne ovat helppoja hyväksyä, mutta omaan elämään soveltaminen on kynnyksen takana. Onkohan tuon mielenrauhan tavoittaminen lainkaan lainkaan mahdollista?
Voisin kuvitella että tuon mielentilan saavuttaminen on kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Löytääkseen joitakin kiinnekohtia henkisiin arvoihin tulee niitä lähestyä avoimin mielin, ilman pakottautumista mihinkään valmiiseen muottiin. Matkan henkisyyteen voi aloittaa pysähtymällä keskellä arjen kiireen kuuntelemaan itseään. Se voi tapahtua vaikkapa mietiskelyn, luonnossa liikkumisen tai vaikkapa päiväkirjan kirjoittamisen kautta. Läsnäolo hetkessä, pienistä arkisista asioista nauttiminen auttaa ainakin hetkeksi unohtamaan jatkuvan murehtimisen ja menneen vatvomisen.
Matkaan kohti henkisyyttä kuuluu olennaisena osana itsensä kehittäminen ja yhteyden löytäminen johonkin suurempaan, olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Tämä voi olla luonto, taide, tietynlainen hengellinen vakaumus taikka vaikkapa peräti koko universumi. Tärkeintä on etsiä sitä, mikä herättää sisimmässä kunnioitusta ja kiitollisuutta. Matka henkisyyteen vaatii toki myös käytännön tekoja, arvojen on oltava nähtävissä myös arkisissa päätöksissä, vaikkapa ekologisempana elämäntapana ja ajan antamisena niin itselleen kuin muille. Jo pelkästään ihmisille nykyisin niin yleisen ja kaikkialle tunkeutuvan itsekkyyden tunnistaminen itsessään ja siitä luopuminen saattaa saada elämän tuntumaan kevyemmältä ja tasapainoisemmalta. Se voi hyvinkin olla alku tielle joka johtaa kohti syvempää mielenrauhaa ja merkityksellisyyden kokemusta.
Ikä ja elämänkokemukset vaikuttavat mielenrauhan saavuttamiseen. Nuorempana mieli on usein levoton, täynnä suunnitelmia ja tavoitteita. Elämänkokemukset, myös ne vaikeat, voivat ajan myötä opettaa hyväksymään sen, ettei kaikkea voi hallita. Seesteisellä mielellä tarkoitetaan tasapainoista ja rauhallista tapaa suhtautua elämään. Seestynyt ihminen hyväksyy elämän keskeneräisyyden ja osaa arvostaa pieniä asioita. Usein vasta elämän varrella opimme arvostamaan yksinkertaisia asioita: auringonlaskua, ystävyyttä, kiireetöntä hetkeä. Iän mukana tulee myös ymmärrys siitä, että mielenrauha löytyy harvoin ulkoisista olosuhteista, vaan sisältämme – mielenrauha voi löytyä, ei suorittamisesta, vaan olemisesta.
Filosofisesta näkökulmasta mielenrauha on ollut vuosisatojen ajan keskeinen teema, ja eri filosofiset koulukunnat ovat tarjonneet omia lähestymistapojaan sen tavoitteluun. Mielenrauhaa on pidetty ihanteena, jossa mieli vapautuu häiriöistä, kuten pelosta, ahneudesta, kateudesta ja turhista haluista. Filosofin näkökulmasta mielenrauha ei ole pelkkä tunne, vaan se on tiedon, ymmärryksen ja oikeanlaisen elämänasenteen seurausta. Mielenrauha löytyy hyväksynnästä, yksinkertaisuudesta ja rehellisyydestä itseään kohtaan. Se ei ole vain tunteiden hallintaa, vaan viisauden ja syvällisen itsetuntemuksen tulosta. Filosofia opastaa etsimään mielenrauhaa, ei ulkoisesta maailmasta, vaan omasta sisimmästä, ja löytämään sen asettumalla sopusointuun sekä itsensä että maailman kanssa.
********************
Kaiken tuon edellä olevan perusteella voin lopuksi vain todeta, että nykyisessä epävakaassa maailmassa täydellisen ja lopullisen, pysyvän mielenrauhan saavuttaminen on varmaankin mahdotonta. Ehkä tavoitteena tulisikin olla, että arjen ahdistaessa muistaisimme edes yrittää sitä etsiä ja tavoitella, kaikesta huolimatta. Stoalainen filosofia opettaa hyväksymään sen, mitä emme voi muuttaa, ja keskittymään siihen, mikä on vallassamme. Tuo ”hyväksyminen” on ilmeisesti nähtävä niin, että vaikka ei voi hyväksyä jotain vallitsevaa asiantilaa, niin voi silti hyväksyä sen että murehtimalla ja vatvomalla ei voi sitä miksikään muuttaa. Tämä näkökulma vaikuttaa yhä käyttökelpoiselta myös tässä ajassa, jossa juuri kontrollin menettäminen aiheuttaa levottomuutta ja stressiä.
Mielenrauha ei siis välttämättä tarkoitakaan täydellistä levollisuutta joka hetki, vaan kykyä löytää tasapaino elämän myrskyissä ja karikoissa. Hyväksyä se, että niin levottomuus kuin ristiriidatkin kuuluvat ihmiselämään – mielenrauha ei ole niiden puuttumista, vaan kykyä kohdata ne. Ja jos sen syvän mielenrauhan voi kokea vanhojen kirkkojen hiljaisuudessa ja pyhyyden tunteessa, kuten alussa kerroin itselleni tapahtuneen, niin miksipä ei tilaisuuden tullen pistäytyisi hetkeksi hiljentymään ja kokemaan sitä tunnetta.
