Rautatiematkalla

   

    Päivä oli kuuma, mutta junavaunussa oli sopivan viileää.  Ilmastointi toimi moitteetta.  Asetuin mukavasti istumaan numeroidulle ja varta vasten minulle varatulle paikalle.  Vauhtiin päästyämme millään pikkuasemilla ei pysähdelty vaan syöksyttiin täyttä vauhtia asemarakennusten ohitse.

    Vähän ennen Riihimäkeä konduktööri itse tuli tarkastamaan lippumme.  Se tuntui mukavalta.  Konduktööri tervehti ystävällisesti.  Aloitin keskustelun helteisestä säästä ja sen jälkeen mahdollisimman kohteliaasti tiedustelin veturinkuljettajien nykyisestä koulutuksesta ja ajoharjoittelun määrästä.  Olin nimittäin huomannut katossa olevalta näytöltä, että nopeutemme oli 198 kilometriä tunnissa.  Mainitsin, että kun viimeksi olin matkustanut konduktöörin edustaman yrityksen kyydissä, ja siitä oli sentään jo 35 vuotta, olivat nopeudet olleet aivan toista luokkaa.  Puhumattakaan niistä ajoista 60-luvun alussa, jolloin päivittäin työmatkoilla käytin höyry- tai dieselveturin vetämää junaa.

    Sitten konduktööri pyysi nähdä minun matkalippuni.  Se oli hyvin huomaavainen ele, ottaen huomioon, että konduktööreillä riittää varmaan paljon muutakin tekemistä.  Konduktöörin tarkastellessa matkalippuani kaivoin laukustani karamellipussin ja tarjosin hänelle pikkumakeaa.  Samalla aivan muina miehinä heitin ilmaan kysymyksen, että josko tämä juna aivan varmasti sitten pysähtyy Helsingissä.  Tämä pirullisen puolihuolimattomasti heitetty kysymys piti sisällään tavallaan useampia seikkoja.  Ensinnäkin saisin varmuuden siitä että olin noussut oikeaan junaan.  Toiseksi saisin vahvistuksen tietysti sille, että varmasti pysähdymme Helsingissä.  Ja kolmanneksi se tärkein: ilmaisin näin konduktöörille sekä myös lähimmille matkustajille, että olen menossa Helsinkiin.  (Konduktöörin mentyä olisi mukava rupatella kanssamatkustajien kanssa siitä, miten he aikovat viettää päivänsä Helsingissä.)

    Konduktööri ojensi matkalippuni tarkastelun jälkeen takaisin ja otti yhden karamellin pussistani.  Kehotin ottamaan vielä toisenkin, sillä matkaa oli vielä jäljellä.  Tässä vaiheessa edessäni istunut rouva kääntyi katsomaan taaksepäin kärsimättömän näköisenä.  Ajattelin, että makean himo iski rouvaan ja tarjosin karamellipussia hänelle: pistäkää tästä kiertämään, siitä kyllä riittää kaikille.  Rouva puuskahti jotain kääntyen takaisin, ilmeisesti karamellit eivät olleet hänen juttunsa. 

    En antanut rouvan sivistymättömän käytöksen häiritä tunnelmaa enkä hyvää keskustelua konduktöörin kanssa.  Konduktööri vastasikin hetki sitten esittämääni kysymykseen aseteltuaan ensin karamellin suussaan niin että pystyi puhumaan.  Hän sanoi, että hyvä herra, olkaa aivan huoleti, emme aja Helsingin ohi.  Sen jälkeen hän ystävällisesti kiitti karamellista, toivotti minulle hyvää junamatkaa ja oikein mukavaa päivän jatkoa Helsingissä.  Olisin vielä halunnut jatkaa keskustelua, mutta hän ilmoitti kohteliaasti kumartaen, että velvollisuudet kutsuvat.
 
    Muut asiakkaat hän sitten tarkastikin hyvin nopeasti ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin.  Ehkä karamelli suussa esti häntä keskustelemasta tai sitten ne muut olivat niin sanottuja vakioasiakkaita.  He eivät olleet tällaisia minun kaltaisiani harvinaisia asiakkaita, joille oli varattu aivan oma numeroitu paikka, ja joita varten konduktööri itse lähtee kierrokselle.

    Kyllä konduktöörit ovat hienoja ihmisiä.